Ladataan...
Pumpui

Miten hyviä tapoja muodostetaan? Miten huonot tavat voi kitkeä pois? 

Suhtaudun hyvin skeptisesti kaikenlaiseen oma-apukirjallisuuteen, mutta Gretchen Rubinin kohdalla olen tehnyt poikkeuksen. Onnellisuusprojekti oli oikeasti kiva kirja, jossa onnea lähdettiin etsimään arkisista tavoista ja teoista eikä mistään yksisarvisenkelihuuhaasta tai aarrekarttojen näpertelystä. Vieläkin vaikuttuneempi olen oikeastaan ollut Rubinin Tee siitä tapa -opuksesta, jota olen lukenut aina iltaisin ennen nukkumaan menoa (varmasti pitkäikäisin tapani, jota olen noudattanut nelivuotiaasta heti kun opin lukemaan: nukkumaan ei mennä ilman pientä lukuhetkeä). 

Yksi pinttyneimmistä tavoistani. Lue iltaisin, lue montaa kirjaa samaan aikaan. Onneksi yöpöydän virkaa toimittaa tukeva designklassikko!

 

Tapojen muodostaminen on pohjimmiltaan sitä, että valintojen määrä elämässä vähenee. Tämä oli merkittävä ahaa-elämys itselleni kirjaa lukiessa. Olen melkoisen penseä omaksumaan uusia hyviä tapoja, mutta niiden omaksumisesta tulee helpompaa, kun niillä on jokin konkreettinen hyöty (muukin kuin se syy miksi tavan olen halunnut muodostaa). Laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen hyötyy tällaisesta tavanmuodostusmallista merkittävästi. Alla muutamia hyviä esimerkkejä. 

Olen ihminen, joka käy innolla jättimäisten projektien kimppuun, mutta jolle pienet rutiininomaiset tehtävät tuntuvat välillä liian massiivisilta aloittaa. Hyvänä esimerkkinä treenikassin pakkaaminen. Mangun ja märisen väsyneisyyttäni ja tehtävän kolossaalisuutta mieluummin vartin, ennen kuin saan itseni laittamaan palkkarit ja trikoot reppuun aamua varten jo illalla. Tämä on tietenkin järjetöntä, sillä treenikassin pakkaamiseen menee illalla maksimissaan kaksi minuuttia, kun taas aamulla kiirepäissään homman hoitamiseen menee kymmenen minuuttia ja unohtuneiden kamojen riski vähintäänkin triplaantuu. Nyt voin jo toiveikkaan varovaisesti sanoa, että kassin pakkaaminen illalla alkaa olla jo lähes automaattinen tapa. Samalla valitsen seuraavan päivän duunivaatteet (mikä säästää tolkuttomasti aikaa aamusta!) kun kerran olen vaatekaapilla ja laitan aamun vitamiinit ja aminohapot pöydälle valmiiksi, kun samasta kaapista löytyvät myös valmiiksi miehen miksaamat palkkarijauheet (joiden neroudesta lisää täältä).

Lisäravinteet ovat muuten jälleen yksi tavan muodostamista vaativa asia. Jos en laita pillereitä illalla valmiiksi pöydälle, joudun aamulla valitsemaan, otanko vitskuni vai en. Ja kun kyseessä on valinta, voi hyvinkin olla, että nappulat jäävät purkkiin, koska vaivalloista ja ikävää. Näin on taas yksi turha valinnan paikka poistettu arkirutiineista. 

Valinnan mahdollisuuden eliminointi pätee myös huonoihin tapoihin. Lopetin aikoinaan tupakanpolton melkoisen kivuttomasti (kertoilinkin asiasta aikoinaan tässä postauksessa) - pääosin. Välillä kuitenkin lipsahdin takaisin röökipolulle. Vaarallisinta oli, kun olin baarikeikkaa varten ostanut topan tupakkaa, polttanut muutaman, ja jemmannut loput eteisen lipastoon. Siitä sitten oli turhankin helppo käydä hakemassa yksi savuke illalla. Ja toinen seuraavana iltana. Ja sitten tekikin mieli tupakkaa jo iltapäivällä. Paras keino tämän tavan muuttamiseen? Eliminoidaan valinnan mahdollisuus, eli ei tupakkaa asunnossa. Edelleenkin saatan polttaa muutaman joskus ulkona ollessa tai reissussa, mutta en muista milloin viimeksi olisin kotioloissa tupakoinut. 

Rubinin kirjaa tavatessani olen ruvennut tarkkailemaan kaikkia toimiani valintojen näkökulmasta. Ajatus siitä, että voisi säästää elämänsä kaistanleveyttä tärkeämpiin asioihin valintojen määrää karsimalla, kiehtoo kummasti. Ihan ehkä siihen en ryhtyisi että kaapissa olisi vain yhdensorttisia vaatteita valintojen helpottamiseksi, mutta pieniä juttuja on helppo tehdä ilman, että näyttäisi siltä että elämässä vallitsee saksalainen kuri. 

 

*Kirjan sain Kustannusosakeyhtiö Nemolta. Aloituskuvassa näkyvät lenkkarit sain Merrelliltä

Share

Ladataan...
Pumpui

Rakastan kirjoja ja lukemista varmaankin yhtä paljon kuin treenaamista. Kun ammoin blogia perustin, mietin pitkään perustaisinko kirja- vai treeniaiheisen blogin. Eilen käynnistyneiden kirjamessujen kunniaksi muutamia ajatuksia suosikkikirjoistani ja minulle tärkeistä asioista. Kuvan kirjat nappasin hyllystä jonkinlaisella "jos talo olisi tulessa ja sinulla kolme sekuntia aikaa ottaa kirjoja mukaan" -periaatteella. Edustus oli kuitenkin aika kiva yhdistelmä eri lajityyppejä, joista pidän kovasti.

 

Lasten- ja nuortenkirjat:

Rakastan lasten- ja nuortenkirjoja, oli sitten kyseessä laadukkaat kuvakirjat tai pöhkö teinifantasia. Harry Potter -sarja on yksi suosikeistani ja oikeasti hyvää nuortenkirjallisuutta, mutta nautin kovasti myös yliluonnollisesta teinihömpästä. Aikuisten hömppää ja chick litiä en siedä, mutta jos siinä on hormonihuuruisia teinejä ja vampyyreja, olen todennäköisesti sen lukenut.

 

Kaunokirjallisuus:

Pienenä olin aivan varma, että minusta tulee kirjailija. Samaa mieltä taisivat olla monet muutkin, sillä luin ja kirjoitin jokseenkin pakkomielteisesti jonnekin seitsemäntoista ikävuoden paikkeille. Sittemmin suhteeni sekä lukemiseen että kirjoittamiseen on muuttunut monimutkaisemmaksi. Kirjoittaminen on jäänyt pöytälaatikkokyhäelmien ja epäonnistuneiden NaNoWriMo-hankkeiden asteelle, mitä nyt olen tehnyt toimittajan duuneja toista vuosikymmentä ja blogannutkin useamman. Kirjallisuuden opiskelut yliopistossa ja kustantamossa työskentely taas vahingoittivat jollain tavalla kykyä nauttia kirjallisuudesta, kun tekstejä alkoi ajatella joko tutkijan tai kustannustoimittajan näkökulmasta.

Yllä olevasta kirjapinosta löytyy muutamia suosikkejani, kuten Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Close, jonka jokainen sivu on hengästyttävän kaunis, sekä viime vuosien suosikin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja. Sydämessäni on myös erityinen paikka kirjoille, joissa meidän todellisuuttamme muistuttava maailma murtuu ja alkaa tapahtua kummia, näistä pinossa ovat Angela Carterin ja Jonathan Carrollin kirjat, joita tutkin myös kesken jääneessä gradussani. Olen välillä leikitellyt ajatuksella palata yliopistolle viimeistelemään opintoni, joten ehkä tekin joudutte jatkossa lukemaan treenihorinoiden lisäksi raportteja siitä, kuinka "Maailmojen välisen rajapinnan murtuminen angloamerikkalaisessa maagisessa realismissa" -tekeleeni edistyy.

Näin jälkikäteen tajusin, että olisi pitänyt napata mukaan myös Taru sormusten herrasta, yksi suosikeistani kautta aikojen.

 

Tietokirjat:

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin tietokirjojen lukemisesta. Esko Valtaojan kirjat ovat mahtavaa iltalukemista, joskin välillä tällaisen käsityskyvyltään rajoittuneemman on mahdotonta pysyä mukana tähtitieteilijän aivoituksissa. 

Suhtaudun hirmuisen nihkeästi kaikenlaiseen oma-aputauhkaan ja elämäntaitokirjallisuuteen, mutta Saku Tuomisen inspiroivilla kirjoilla on ehdottomasti paikka sydämessäni. Pinon ylimmäisenä on viime vuonna ilmestynyt Hyvä elämä. Lyhyt oppimäärä. Tänä vuonna ajattelin taas suorittaa perinteisen Saku Tuominen -fangirlhetkeni ja käydä pyytämässä uuteen Luova järkevyys -kirjaan omistuskirjoituksen.

 

Treenikirjat:

Treenaamiseen, ruokaan ja hyvinvointiin liittyviä kirjoja julkaistaan pilvin pimein, mutta laatua niistä voi olla vaikea löytää. Ohjekirjoja toki löytyy, mutta sellaisia, joita haluaisi lueskella illalla ennen nukkumaan menoa, on jo vaikeampi löytää.

Yhdysvalloissa osataan laadukkaan, viihdyttävän ja hyvin kirjoitetun non-fictionin kustantaminen. Siinä missä Suomessa tietokirjat ovat edelleenkin "Kansa taisteli, miehet kertovat" -henkisiä järkäleitä tai treenipuolella erilaisia jumppaoppaita, tajutaan rapakon takana myös vetävän tekstin arvo. Tällaisesta kaksi hyvää esimerkkiä ovat Dean Karnazesin Ultramaratoonari sekä miestenlehti Esquiren toimittajan A.J. Jacobsin Kunnon mies, joista jälkimmäisen suomensin viime vuonna. Karnazes kirjoittaa todella pitkien matkojen juoksemisen auvosta ja tuskasta niin vetävästi, että tekisi itsekin mieli ruveta ultramaratoonariksi. Jacobs taas on erikoistunut pistämään itsensä alttiiksi mitä kummallisimmille hankkeille. Kunnon miehessä hän yrittää noudattaa jok'ikistä terveys- ja kuntoneuvoa, ja aikaisemmissa kirjoissaan hän on muun muassa elänyt vuoden kirjaimellisesti Raamattua noudattaen, ulkoistanut elämänsä Intiaan ja lukenut Encyclopedia Britannican kannesta kanteen. 

Itselleni tämän vuoden tärkein treenikirjatuttavuus on jo aikoja sitten julkaistu Frank Forencichin huikea Exuberant Animal, jonka esseissä pohdiskellaan leikkisän eläimen suhdetta nykyaikaiseen elämäntyyliin, liikuntabisnekseen ja moneen muuhun asiaan.

 

***

Olen pitkään miettinyt aloittavani jonkinlaisen treeni- ja hyvinvointiaiheisia kirjoja käsittelevän postaussarjan. Jumppa-aiheisia kirjoja julkaistaan toki pilvin pimein, mutta minä olen kiinnostunut eritoten laadusta. Kiinnostaisiko teitä lukea ajatuksia ja arvosteluja kirjoista? Mitkä ovat itsellenne tärkeimpiä kirjoja, mitä tulee liikkumiseen tai hyvinvointiin? 

Share

Ladataan...
Pumpui

Kenen vika on, että länkkäri läskistyy? Ovatko ruoantuottajat totaalisen evil, onko vastuu vatsanseudun laajenemisesta yksilöllä, vai pitäisikö syyttää geenejä?


Olen viime päivät pohtinut paljon syömistä. Sekä sitä suuhunlappaamistointa, jota niin kovasti rakastan, että ruoan alkuperää ja laatua (kiitos Mad Cook -jaksojen!). Miksi yhteiskunnan kehitys näyttää automaattisesti tarkoittavan sitä, että porukka lihoo hervottomaan kokoon? Miksi ruoan kohtuullinen syöminen on niin hemmetin vaikeaa, vaikka tiedostaisi siihen liittyvät ongelmat ja riskit?

Minä olen kova tyttö syömään. Äitini mukaan söin lapsenakin kuin hevonen, kun muut yhtä hintelät tylleröiset vain närkkivät ruokaansa. Monesti päihitän isokokoisen avomieheni ahmitun safkan määrässä. Olen yrittänyt hillitä annoskokoja ja mässäämisen määrää, sillä saisin ne viimeiset pari ylimääräistä kiloa karistettua, jotka eivät jumppaamalla tunnu lähtevän mihinkään. Se vain tuntuu olevan mahdotonta. Miksi?

Lukaisin männä viikolla tutkija Barry Popkinin kirjan Läski maailma. Villitykset, trendit, suositukset ja tuotteet, jotka tekevät ihmisestä lihavan. Suomennoksen alaotsikko on kyllä hieman harhaanjohtava, koska Popkin pääosin luotaa länsimaisen yhteiskunnan kehitystä ja miksi sen takia syömme kuin tänä päivänä syömme. Popkin puhuu mieluusti itsestään ja tutkimuksistaan, mutta jos pääsee yli "ennen oli paremmin" ja pienestä "ei se yksilö mitään itselleen mahda" -eetoksesta, niin kirja antaa paljon pohdittavaa. Moderni työnteko ja elämäntyyli eivät enää kuluta samalla tavalla kaloreita kuin fyysinen työ aikoinaan. Ruokaa on tarjolla runsaasti, ja isossa osassa siitä on tyhjiä kaloreita. Usein halvin vaihtoehto on se epäterveellisin. Popkinin esittämistä ajatuksista mielenkiintoisin, joskin vähiten kirjoittajan käsittelemä, on ihmisen evoluution hitaus. Kroppamme eivät pysy mukana maailman kehityksessä, ja osapuilleen kivikaudella huiteleva elimistömme ei pysty hanskaamaan nykyaikaista prosessoitua ruokaa.

Popkin sälyttää ison osan vastuusta ruoantuottajien niskoille. Coca-Cola, McDonalds ja erilaiset valmisruokatehtailijat ovat tutkijalle suuri, suuri paha. Yksilön omille valinnoille ja tolkulle Popkin ei anna sitä arvoa, joka sille ehkä kuuluisi. Onneksi välillä yhdysvaltalaisen Popkinin kuvailema yhteiskunta vielä sentään tuntuu vieraalta: tuntikausia realityohjelmia töllöttävä, tv-aterioita nauttiva perhe ja täysin oikeasta ruoasta vieraantuneet yksilöt ovat jokseensakin ahdistavia. En tiedä, ehkä näitäkin tapauksia alkaa Suomessa olla entistä enemmän. Meidän lähikaupassa sentään saa vielä ihan oikeita vihanneksia ja prosessoimatonta lihaa, ja niin soisi saavan muualtakin.

Selkeitä ratkaisuja maailman läskistymiseen Popkin ei anna. Eikä niitä kai olekaan. Firmojen suitsiminen ja rakenteiden muuttaminen auttaa toki, mutta ehkä tärkeintä olisi herättää Jeppe ajattelemaan hetkeksi sitä, miksi se syö niin paljon, että aiheuttaa itselleen kakkostyypin diabeteksen ja nivelongelmia. Ainakin Lotta aikoo nyt taas ajatella enemmän sitä, että elämäntyyli ja tapa syödä olisivat synkassa keskenään.

 

Share