Ladataan...
Pumpui

"Milloin olet viimeksi käynyt terveystarkastuksessa?" kysyi työterveyshoitajan lomake. Öö, muistaakseni vuonna 1999. Eli oli varmaan korkea aika käydä uudelleen.

Olisi kyllä tämäkin terkkarikeikka jäänyt tekemättä, ellei työterveyshoitajamme olisi puoliksi pakottanut minut tulemaan, koska olin skipannut sekä työhöntulo- että ikäluokkatarkastuksen nykyisessä duunipaikassa. Olenhan minä lääkärissä muutaman kerran elämässäni käynyt, jos on kovasti ollut tarvis, mutta yleisesti ottaen välttelen sairaanhoitohenkilökuntaa parhaani mukaan. Tunsin toki olevani terve, mutta verikokeen tuloksia odotellessa sitä aina alkaa miettimään, että mitäs jos minulla onkin joku kauhea sairaus ja kuolen huomenna pois.

Terkkarilla käyminen oli kuitenkin hauska kokemus. Oli oudolla tavalla itsetuntoa hivelevää, että terveydenhuollon ammattilainen sanoo, että olen melkoisen terve kansalainen. Tietäähän sitä, että omat elämäntavat ovat reilassa, mutta kumman konkreettiselta ne silti tuntuvat kun terkkarin kysymyksiin vastailin: kyllä, syön säännöllisesti ja muistan aamupalan, harrastan paljon liikuntaa, en tupakoi, juon hyvin vähän alkoholia, nukun riittävästi ja yleensä ihan hyvin, käytän seisomatyöpöytää ja muistan venytellä työpäivän aikana, ja niin edelleen. 

Laadullisia mittareita parempaa olivat kyllä numeeriset arvot terveystarkastuksessa (sopii hyvin tähtitarra-tytöille): veriarvot niin hyvät kuin vain voi olla, verenpaine erinomainen. "Terve kuin pukki", oli lopputuomio. 

Ja se paras tulos kaikista: olin kasvanut 1,7 senttimetriä pituutta! Olen viimeksi mittauttanut itseni muistaakseni viitisen vuotta sitten, ja silloin olin noin 161,5 senttiä pitkä. Muutaman tarkistusmittauksen jälkeen totesimme, että kyllä vain, olen tätä nykyä merkittävästi pidempi. Ryhti lienee parantunut ja selkä suoristunut ahkeran treenaamisen myötä.

Lähdin terkkarilta superiloisena ja pää pilviä hipoen (olinhan nyt virallisesti kreisin pitkä!). Sanotaan, että terveyttään arvostaa vain kun sen menettää, mutta välillä sitä näemmä riittää että lopettaa vuosien paikoilun ja käy kiltisti kutsuttaessa kertomassa, että kunnossa ollaan. 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Mitä kaikkea päässä pyörii, kun ei viikkoon pääse treenaamaan sairastamisen ja kolossaalisten työkiireiden keskellä? Kas näin kulki allekirjoittaneen prosessi flunssamaanantaista toivontäyteiseen sunnuntaihin:

Pettymys. Tyhmä kroppa, kun alkaa falskata juuri tällaisella kiireisellä hetkellä. Tai juuri tuon kiireisen hetken takia. 

Hämmennys. Kun tottuu siihen, että elämän rytmi on melko säännöllisesti työt-treenit-lööbaus tai kiireaikoina työt-treenit-työt, on melkoisen vaikea pudottaa yksi osa-alueista pois. Mitä ihmettä ihmiset tekevät kotona aikavälillä 17-20, joka on yleensä varattu treenaamiseen ja oheistoimintaan?

Turhautuminen. Treenaaminen on kivaa, sairastaminen ei. Viikon liikkumattomuus yhdistettynä duunikiireisiin teki minusta järkyttävän kärttyisen ja kärsimättömän. Pahoittelut kaikille kanssaihmisille, etenkin sille metron liukuportaissa väärällä puolella seisovalle pojalle joka pyysi pelästyneenä anteeksi kun mulkaisin niin pahasti.

Tylsistyminen. Sairastaminen on kaltaiselleni suoritusorientoituneelle ihmiselle hirmuisen haastavaa. Että pitäisi katsoa tuntikaupalla telkkaria ja lukea sarjakuvia? Fyysistä tylsistymistä seuraa usein henkinen tylsistyminen, jolloin ei enää jaksa edes kiinnostua asioista tarpeeksi. Onneksi oli Khan Academy ja uusi matematiikkaharrastukseni, tuntui ainakin että teki jotain hyödyllistä peiton alla pötkötellessään.

Turhamaisuus. Olen varmaan käyttänyt tällä viikolla omaan ulkonäkööni enemmän aikaa kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Olen harjannut tukan useamman kerran päivässä. Föönasin tukan, kahdesti! Laitoin kynsilakkaa. Harkitsin jopa kulmakarvojen nyppimistä, mutta sitä en sentään saanut toteutettua. Hyvin on pärjätty taas monta vuotta nyppimättä, katsotaan vaikka sitten joskus seuraavalla saikulla.

Kateus. On kauheaa seurata sairastuvalta treenikavereiden edesottamuksia. Perhanan terveet ja etevät tyypit, siellä ne vain tekevät ennätyksiä samalla kun minä makaan työpäivän jälkeen sängyssä katsomassa How I Met Your Motheria satsumankuorten ja suklaakonvehtikääreiden keskellä. 

Pelko. Mitäs jos tämä ei olekaan vain sitkeä perusflunssa? Mitä jos tämä jatkuu pidempään? 

Orastava toivo. Kuume alkoi laskea, horisontissa alkoi jo siintää deadlinen jälkeinen hämmentävä maailma, jossa ihmisellä on vain yksi duuni ja terve keho. 

Irrationaalinen pelko. Mitä jos treenikaverit ovat unohtaneet minut? Mitä jos en enää osaa yhtään mitään? Näin jo painajaisia siitä kuinka en enää osaa mitään ja kuinka te lukijat menette lakkoon kun en kirjoita mitään treeniaiheista.

Turha toivo. Torstaina elättelin jo toivetta päästä perjantaina jumpalle. Vaan ei, kuume palasi, eikä pää täynnä räkää olisi muutenkaan ollut viisasta treenata ohjelman mukaisesti käsilläseisontapunnerruksia.

Syyllisyys. Olin alun perin menossa tuomaroimaan Unbroken-kisoja Espooseen, mutta oli pakko peruuttaa meno. Terve itsekkyys on toki hyvästä, eikä minusta varmaan olisi hirveästi iloa ollut puolitehoisena, mutta tunsin yhtä kaikki kalvavaa syyllisyyttä feidaamisesta. 

Ilo. Lopulta viikonloppuna, saatuani duuniprojektin pakettiin, tunsin myös iloa siitä että saan vain olla ja köllöttää. 

Toivo. Tänään olo on ollut jo normaali, ja parin tunnin reipas kävelylenkki tuntui hemmetin hyvältä. Alan olla varma että ensi viikolla päästään jo taas oikeiden asioiden ääreen. 

Eli ensi viikolla toivottavasti taas normaalin päiväjärjestyksen mukaista jumppaamista ja treeniaiheista asiaa myös täällä blogissa.

ps. Pahoittelut hämmentävistä kuvista. Googlasin "gains" ja sitten nämä tulivat vastaan. Ei sillä ettenkö tunnistaisi itseäni hyvin molemmista kuvista tältä viikolta.

Share

Ladataan...
Pumpui


Onko sinun lähipiirissäsi terveyshipstereitä? Niitä, jotka ostavat eksoottisimmat superfoodit, kulkevat päivät pitkät stressinmittauslaite povitaskussa ja juovat pelkästään itse suodattamaansa tai lähteestä kantamaansa vettä BPA-vapaasta juomapullosta? Ihailetko heitä vai pistävätkö he vihaksi? Oletko itse kenties sellainen?

Terveyshipsterismi on pyörinyt mielessäni sen jälkeen, kun olin muutama viikko takaperin kotisalini CrossFit Central Helsingin järjestämällä, Olli Sovijärven pitämällä luennolla, jossa puhuttiin treenin, levon ja ravinnon suhteen optimoinnista crossfit-urheilijan näkökulmasta. Olli kertoi paljon tärkeää asiaa palikoiden saattamisesta oikeaan suhteeseen, mutta päällimmäisenä jäi mieleen kohta, jossa hän puhui omega-3:n optimaalisesta nauttimisajankohdasta treenipäivinä. Asia tuntui huvittavan triviaalilta omaa elämääni ajatellen, olinhan viettänyt edellisen yön Jaloviinaa juoden ja pizzaa syöden. Tätä taustaa vasten lisäravinteiden nauttimisajankohdan säätäminen tuntui jokseensakin poskettomalta. Jos ne nappulat pysyivät sisällä kinkereiden jälkeen, eikö se ollut tarpeeksi?

Sovijärvi, Jaakko Halmetoja ja Teemu Arina ovat julkaisemassa kirjaa nimeltä Biohakkerin käsikirja, jota voi tavallaan pitää terveyshipsteriyden multihuipentumana. Kirjassa käsitellään työn, mielen, unen, liikunnan ja ravitsemuksen optimoimista teknologian ja biologian avulla. Kirjaa kuvaillaan seuraavasti: "Biohakkerin käsikirja yhdistää teknologian, luonnon ja itsensä kehittämisen ennen näkemättömällä tavalla. Biohakkeri suhtautuu kehoonsa kuin monimutkaiseen järjestelmään, jonka syvällisellä ymmärtämisellä ja sen pohjalta tehdyillä omakohtaisilla kokeiluilla (toisin sanoen 'biohakkeroinnilla') voi kehittyä uudelle tasolle."

Kirja herättää minussa sekä innostusta että niskavillojen nousemista pystyyn. Yhtäältä on erinomaisen kiinnostavaa ja jännittävää, että omaan itseensä voi suhtautua virittämistä kaipaavana organismina, toisaalta taas kauhistuttaa, kuinka monimutkaiseksi hyvinvointi on tänä päivänä voitu kehittää.

Hifistelyssä piilee mielestäni muutama vaara. Ensimmäinen niistä koskee minunkaltaisiani tyyppejä, jotka ovat hirmuisen kiinnostuneita hyvinvoinnista ja haluavat kokeilla kaikenlaista uutta ja hienosäätää vanhaa. Peruspalikat ovat kunnossa ja pääosin elämä on melkoisen terveellistä, ja siihen päälle tekee mieli kokeilla kaikenlaista lisää. Otetaan vitamiineja, hivenaineita ja rasvahappoja. Seurataan kropan toimintaa, stressitasoa ja suorituskykyä. Luetaan, ostetaan, mitataan, keskustellaan. Missä vaiheessa superterveyden tavoittelu kääntyy itseään vastaan? Jos alkaa murehtia sitä, että hienosäätö on pielessä, kumoaako ahdistuksen aiheuttama stressi hifistelyn mahdolliset terveysvaikutukset? Olin taannoin mukana niin sanotussa vitutuskäyrätutkimuksessa, jossa mitattiin sykevälimittarilla ja monella vipstaakilla elämän kuormittavuutta ja palauttavuutta. Tutkimuksesta sai hirmuisen paljon kiintoisaa tietoa oman kroppansa toiminnasta, mutta mittailu ja laitteiden kanssa vekslaaminen aiheutti sekin kovasti stressiä. 

Toiseksi terveyshipsterismi voi iskeä niihin, jotka hyötyisivät ensisijaisesti peruspalikoiden kuntoon laittamisesta. On melkoisen turha hifistellä superfoodien ja pikkudetskujen kanssa, jos isoin osa asioista korjaantuisi perusasioiden saattamisella kuntoon. Kalliiden ainesosien ja hienoimpien blendereiden ostaminen näyttäytyy monelle varmaankin oikotienä onneen, vaikka tärkein mutta ikävin duuni tehtäisiin siinä, että söisi, nukkuisi ja liikkuisi järkevällä tavalla, ja vasta sen jälkeen katsoisi mitä kannataa hienosäätää. Räikein esimerkki tästä on eräs entinen duunituttu, joka jaksoi kohkata superfoodeista ja siitepölykapseleiden erinomaisuudesta, mutta vietti täysin liikkumatonta elämää ja koosti perusruokavalionsa jääkaappikylmistä einesnugeteista ja mäkkäriruoasta.

On hienoa, että terveydestä ja hyvinvoinnista löydetään koko ajan uutta tietoa. Liika tieto vain voi lisätä tuskaa tai harhauttaa keskittymään vääriin asioihin. Tauottoman terveyspuheen aikana järkevän keskitien löytäminen vain tuntuu välillä kauhistuttavan vaikealta, kun polkua ei meinaa löytyä superfoodien, mittareiden ja ristiriitaisten uskomusten ja tietojen seasta.

Mitenkäs te, rakkaat lukijat? Tunnistatteko itsestänne ja lähipiiristänne terveyshipsterien piirteitä? 

ps. Biohakkerin käsikirjan kirjoittajat pitivät tänään muuten unta ja nukkumista käsittelevän webinaarin, jota katselen toisella silmällä tässä kirjoitellessani. Paljon hyvää perusasiaa unesta, mutta myös kaikenlaista outoa. Kuten sinistä valoa blokkaavat lasit, joita yksi esitelmöijistä pitää yöpöydällä siltä varalta, että pitää yöllä nousta vessaan. Yhtäältä naurattaa, että näinkö vaikeaksi elämä pitää tehdä, toisaalta taas kiinnostaa, että kuinka paljon tuollaisista olisi hyötyä vessassaramppaajalle.

 

 

Share