Ladataan...
Pumpui

Paljasjalkakenkäjuoksukausi korkattu! 

Jouduin viettämään päivän aurinkoisimmat tunnit synkeässä ikkunattomassa palaverihuoneessa, joten päätin ottaa vahingon takaisin ja mennä salin sijasta juoksemaan. Fillaroin tuulispäänä kotiin, laitoin uudet Merrellin paljasjalkatossuni jalkaan ja lähdin hölköttelemään. Ja mikä lenkki siitä tulikaan! Pää työsti omiaan, hengitys kulki ja jalat tuntuivat kevyeltä. Hämäännyin iltahämäräisen Helsingin kauneudesta niin, että kipittelin reilut 12 kilometriä iloisena ja kevättä rinnassa. Ihan hyvä uusien lenkkarien testiajo ja vuoden neljäs lenkki ylipäänsä. Olen taas menossa juoksemaan Helsinki City Runin toukokuussa, eli lähtökohdat puolimaratonille ovat ihan kunnossa, vaikka loppuaika 1:18 (sisältäen liikennevalot, kuvausstopit ja kartanluvun eksymisen jälkeen) ei päätä huimaakaan.

Nyt tekisi mieli ajatella, että juokseminen on aina yhtä ihanaa. Mutta ei se ole. Pääosin juokseminen on, ainakin minulle, melkoista tahkoamista ja osaksi velvollisuudentunnosta tehtyä tointa, joka muuttuu iloksi noin puolet lenkkikerroista, ja silloinkin vasta joskus kuudennen kilometrin jälkeen. Tämä auvo on vain outoa sattumaa, kauniin sään, hyvän olon ja muiden muuttujien yhteispeliä. Ehkä jo seuraava lenkki on taas ikävä, tuulee, työasiat pyörivät mielessä tai jokin muu tekee hölköttelystä jälleen ikävää.

Mitenkäs teillä, enemmän juoksevat kamut? Mikä on aktiivijuoksijan auvo-nihkeys-suhde lenkeillä? Muuttuuko se kivemmaksi harjoittelun myötä? 

Ps. Lupasin hetken mielijohteesta tehdä 200 burpeeta, jos blogi saa Facebookissa 200 tykkääjän rajan rikki. Jos tykkäät aiheuttaa kärsimystä kanssaihmisillesi (ja saada feediisi postaukset, linkkejä ja muuta treeniaiheista jorinaa), klikkaa tästä.

Share