Ladataan...
Pumpui

Sain yllä olevan kuvan eräältä koulussa työskentelevältä tutulta. Tätä nannaa sai syödäkseen tänään lauma kasvisruokavalion valinneita lapsia ja nuoria.

Oikeasti, kouluruoka-asioista päättävät ihmiset, mitä helvettiä?

On melkoinen saavutus ylipäänsä onnistua valmistamaan näin vähäkalorista ruokaa. Tätä saisi lappaa pienempikin natiainen melkoisen määrän että saisi vatsansa täyteen. Eikä edes mennä keiton ainesosaluetteloon. 

Keitonpluru ei kuulemma ole harvinaisuus kouluruokaloissa, vaikka kuulemma johtaakin keveystilastoa. Kouluruoissa on harvoin yli sataa kilokaloria sadassa grammassa, eikä hurraamista löydy niin kasvis- kuin liharuoistakaan. Yli satasen maagisen rajan päästään koulumaailman syväkurkkuni mukaan vain silloin, kun listalla on "kananugetteja, kalapuikkoja, eineslihapullia tai pinaattilettuja. Eli puhtaita eineksiä suoraan purkista." Proteiinia ruoissa ei juurikaan ole, normaalisti kuulemma 1-5 grammaa sataa grammaa kohden.

Ihmekös tuo, jos iltapäivästä vähän väsyttää ja koululaiset (ja heidän kanssa samaa ruokaa syövät aikuiset!) kulkevat rahapusseinensa limsa- ja karkkilaarien ääreen. Sinne suuntaisin itsekin, jos pitäisi tuolla ruoalla jaksaa. 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Oikein syöminen on hirvittävän yksinkertaista. Paperilla. Oikeassa elämässä se on välillä ihan rehellistä itkua ja hammasten kiristystä.



Välillä sitä osaa syödä järkevää lounasta: tofu-pähkinäsalaattia ja avokadoa.

Rakastan ruokaa vielä enemmän kuin rakastan treenaamista. Harmillista vain, että lämpimät tunteeni kohdistuvat usein epäterveellisiin ja isoissa määrissä kamalan lihottaviin ruokiin. Tiedän kyllä osapuilleen, millaista ruokaa pitäisi syödä, kuinka usein ja millaisissa määrissä, mutta toteutuksen kanssa on niin ja näin.

Makasin tänään alkuillasta sohvalla itkua tuhertaen. Olo oli nuhju ja tokkurainen, harmitti, kiukutti ja väsytti ilman sen kummempaa syytä. Kauppaan lähteminen, tiskien tiskaaminen ja kissan ruokkiminen tuntui jo ajatuksen tasolla kammottavalta. Hetken asiaa pohdittuani hoksasin, että syy oli yksinkertaisesti siinä, etten ollut syönyt lähestulkoon kahdeksaan tuntiin. Treenivapaa päivä oli onnistunut jallittamaan muutoin niin tunnollisen välipalanpuputtajan, enkä ollut tajunnut salaattilounaan jälkeen syödä yhtään mitään.

Ruokatietoa on saatavilla valtavasti, mutta sen soveltaminen käytäntöön on jo aivan eri asia. Jokaisen kroppa ja ruoantarve on vielä erilainen, joten ulkopuolisen on mahdotonta määrätä täydellistä regiimiä. Oma kroppani - ja samalla pääkoppani - on vuosien mukaan onnistunut viestimään, että se tarvitsee kunnon aamiaisen, aikaisen lounaan ja välipaloja. Näinkin yksinkertaista regiimiä on välillä vaikea noudattaa, saati että tajuaisi vielä katsoa ravintonsa sisältöä.

Olen yllättävänkin onnistuneesti pysynyt uudessa lounasjärjestyksessä: aina kun mahdollista, kotoa lounasta ja mieluiten salaattia. En nimittäin luota kurinalaisuuteeni ulkona syötyjen lounaiden suhteen: jos en puputtaisi päivästä toiseen omia eväitä, vetäisin naamaani Ysibaarin kanapastaa joka päivä.

Jos teillä on vinkkejä tahi kokemuksia siitä, kuinka järkevän ruokailun saisi pysyväiseksi osaksi elämäänsä, otan vinkkejä kiitollisna vastaan.

 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Kenen vika on, että länkkäri läskistyy? Ovatko ruoantuottajat totaalisen evil, onko vastuu vatsanseudun laajenemisesta yksilöllä, vai pitäisikö syyttää geenejä?


Olen viime päivät pohtinut paljon syömistä. Sekä sitä suuhunlappaamistointa, jota niin kovasti rakastan, että ruoan alkuperää ja laatua (kiitos Mad Cook -jaksojen!). Miksi yhteiskunnan kehitys näyttää automaattisesti tarkoittavan sitä, että porukka lihoo hervottomaan kokoon? Miksi ruoan kohtuullinen syöminen on niin hemmetin vaikeaa, vaikka tiedostaisi siihen liittyvät ongelmat ja riskit?

Minä olen kova tyttö syömään. Äitini mukaan söin lapsenakin kuin hevonen, kun muut yhtä hintelät tylleröiset vain närkkivät ruokaansa. Monesti päihitän isokokoisen avomieheni ahmitun safkan määrässä. Olen yrittänyt hillitä annoskokoja ja mässäämisen määrää, sillä saisin ne viimeiset pari ylimääräistä kiloa karistettua, jotka eivät jumppaamalla tunnu lähtevän mihinkään. Se vain tuntuu olevan mahdotonta. Miksi?

Lukaisin männä viikolla tutkija Barry Popkinin kirjan Läski maailma. Villitykset, trendit, suositukset ja tuotteet, jotka tekevät ihmisestä lihavan. Suomennoksen alaotsikko on kyllä hieman harhaanjohtava, koska Popkin pääosin luotaa länsimaisen yhteiskunnan kehitystä ja miksi sen takia syömme kuin tänä päivänä syömme. Popkin puhuu mieluusti itsestään ja tutkimuksistaan, mutta jos pääsee yli "ennen oli paremmin" ja pienestä "ei se yksilö mitään itselleen mahda" -eetoksesta, niin kirja antaa paljon pohdittavaa. Moderni työnteko ja elämäntyyli eivät enää kuluta samalla tavalla kaloreita kuin fyysinen työ aikoinaan. Ruokaa on tarjolla runsaasti, ja isossa osassa siitä on tyhjiä kaloreita. Usein halvin vaihtoehto on se epäterveellisin. Popkinin esittämistä ajatuksista mielenkiintoisin, joskin vähiten kirjoittajan käsittelemä, on ihmisen evoluution hitaus. Kroppamme eivät pysy mukana maailman kehityksessä, ja osapuilleen kivikaudella huiteleva elimistömme ei pysty hanskaamaan nykyaikaista prosessoitua ruokaa.

Popkin sälyttää ison osan vastuusta ruoantuottajien niskoille. Coca-Cola, McDonalds ja erilaiset valmisruokatehtailijat ovat tutkijalle suuri, suuri paha. Yksilön omille valinnoille ja tolkulle Popkin ei anna sitä arvoa, joka sille ehkä kuuluisi. Onneksi välillä yhdysvaltalaisen Popkinin kuvailema yhteiskunta vielä sentään tuntuu vieraalta: tuntikausia realityohjelmia töllöttävä, tv-aterioita nauttiva perhe ja täysin oikeasta ruoasta vieraantuneet yksilöt ovat jokseensakin ahdistavia. En tiedä, ehkä näitäkin tapauksia alkaa Suomessa olla entistä enemmän. Meidän lähikaupassa sentään saa vielä ihan oikeita vihanneksia ja prosessoimatonta lihaa, ja niin soisi saavan muualtakin.

Selkeitä ratkaisuja maailman läskistymiseen Popkin ei anna. Eikä niitä kai olekaan. Firmojen suitsiminen ja rakenteiden muuttaminen auttaa toki, mutta ehkä tärkeintä olisi herättää Jeppe ajattelemaan hetkeksi sitä, miksi se syö niin paljon, että aiheuttaa itselleen kakkostyypin diabeteksen ja nivelongelmia. Ainakin Lotta aikoo nyt taas ajatella enemmän sitä, että elämäntyyli ja tapa syödä olisivat synkassa keskenään.

 

Share

Pages