Ladataan...
Pumpui

Reissusaagan tässä osassa fiilistellään rantaelämää, koetaan kuolemanpelkoa merivirran armoilla ja tavataan maailman suurin eläin.

Sri Lankan matkasta on pian yhdeksän kuukautta aikaa, joten lienee korkea aika tehdä viimeiset postaukset reissusta alta pois. Ensimmäiset osat kahden ja puolen viikon reppureissusta löytyvät täältä ja täältä.

Udawalawesta jatkoimme matkaa lopulta rannikolle. Sri Lankan julkinen liikenne on jokseensa päinvastaista kuin meillä: junat kulkevat tolkuttoman hitaasti ja bussit paahtavat viimeistä päivää. Matka rantakylä Tangalleen sujui pääasiassa istuinta ja Akin kättä naama valkoisena puristaen, sen verran reippasta ja muiden elämästä piittavaa oli kuskin vauhti. Bussia ei pysäytetty pysäkeille, vaan kaikkien kynnelle kykenevien (pois lukien imeväiset ja yli satavuotiaat) piti hypätä vauhdissa kyytiin ja pois. Itse jouduin poistumaan jo uudelleen kiihdyttävästä bussista heivaamalla Kajkani bussin ovesta ulos ja loikkaamalla itse perässä.

Fjällräven-tyttö matkustaa. Totepack no 1 on ollut luottoreissukassini jo vuosia, reissuun sain testiin Kajka-rinkan, johon ihastuin ikihyviksi.

Tangallessa vietimme muutaman päivän vain fiilistellen, rannalla kävellen ja kirjoja lukien. Koska olimme liikkeellä aivan sesongin lopussa, saatoimme vaellella rantaviivaa vaikka muutaman kilometrin ilman että ketään tuli vastaan. Välillä hiljaisuus tosin tuntui oudoltakin, onneksi eräänä iltana onnistuimme lyöttäytymään iloiseen, ruotsalaisista, ranskalaisista, saksalaisista ja srilankalaisista muodostuneeseen seurueeseen. Erityisesti mieleen on jäänyt hetki, kun ateriamme päätteeksi paikallinen kalastaja kysyi ruotsalaisilta, milloin näiden maassa on viimeksi ollut sota. Ruotsin pojat menivät hetkeksi hiljaiseksi, päättyihän Sri Lankan sisällissota vasta 2009. (Jos muuten olette menossa maahan, kannattaa lukea hieno kirja Still Counting the Dead, joka kertoi erinomaisesti sodan viimeisistä kauheista vuosista.)

Seuraavaksi tie vei Mirissaan, jossa pysähtymiselle oli yksi, varsin suuri syy: sinivalaat. Olin pienenä pakkomielteisen kiinnostunut merinisäkkäistä ja haaveilin valastutkijan urasta, mutta isoja mötkäleitä en ole vielä aiemmin päässyt näkemään luonnontilassa. Mirissan valassesonki osuu mukavasti yksiin turistikauden kanssa, joten merenelävien hämmästelyyn on turistilla hyvät mahdollisuudet (lisäksi moni operaattoreista tarjoaa valastakuun, eli jos onni ei ole myötä, pääsee mukaan seuraavan päivän retkelle). Olimme matkassa aivan turistisesongin päätteeksi, jolloin kylä oli jo puolityhjä ja retkien hinnat yli puolet huippusesonkia halvemmat, ja pulitimme reissusta (nouto hotellilta, breku, juomat, viiden tunnin paattiretki) noin 15 euroa per nokka. 

Lähdimme matkaan aamuseitsemältä. Reilun tunnin ajelun jälkeen bongasimme ensimmäiset delfiinit, jotka liikkuivat muutamankymmen yksilön laumoissa. Lopulta saimme kalastajilta tiedon, että sinivalaat tosiaankin ovat lähistöllä, ja pääsimmekin seuraamaan viiden valaan parvea pitkän tovin. Tunnustan, että itku lopulta tuli silmään, kun näin 25-metrisen valaan liukuvan sulokkaasti syvyyksiin. Yhtään julkaisukelpoista kuvaa elikoista en valitettavasti saanut. Retkioperaattorin valinnassa kannattaa suosia vastuullisuutta ja merieläinten suojeluun sitoutuneita yrityksiä, jotka eivät vie turreja aivan valaiden kylkeen kiinni. Hämmästeltävää valaissa kyllä riitti pienen etäisyydenkin päästä.

Tangallesta jatkoimme matkaa pitkin rantatietä Hikkaduwaan, tällä kertaa porvarityyliin tuktukilla. Hikkaduwasta valitsimme umpimähkään sen itäisimmän osan Narigaman, mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä toinen puoli kylästä oli täynnä kaameaa betonikolossihotellia. Etsimme itsellemme pienen rantamajan ja otimme vajaan viikon verran melkoisen iisisti. Suoraan mökkimme edessä oli pieni surffikoju, jonka pitäjien kanssa ystävystyimme. Muutamanakin iltapäivänä pidimme sadetta kojulla kaljaa ja arrakkiviinaa juoden, chiliä särpien (yhden työntekijän äiti oli melkoisen hyvä kokki) ja surffikojun koiraa rapsutellen. 

Aivan kelpo kesämökki.

Hikkaduwa (ja lähiseutu) on yksi Sri Lankan suosituimmista surffipaikoista Arugam Bayn lisäksi. Meri alkaa maalis-huhtikuun taitteessa olla kuitenkin niin raffi ja merivirrat voimakkaita, että joinain päivinä uiminenkin oli rannalla kielletty, saatika aloittelijoita päästetty lautailemaan. Rannalla ei ole rantavahteja, vaan surffikojujen pojat kävivät välillä noukkimassa hädänalaisia ihmisiä pois. Itselleni meinasi käydä hassusti, kun vuokrasimme mahalaudan ja pelehdimme sillä aallokossa. Yhtäkkiä tajusin virran vievän minua hyvää vauhtia kauemmas, ja pääsy rantaan osoittautui melkoisen haastavaksi. Paniikki meinasi jo herätä, mutta onneksi Aki oli mukana. Minulla sentään oli mahalauta, jonka päällä levätä, mutta entisenä uimarina Aki onneksi jaksoi oman rantaanpyrkimisensä lisäksi rauhoitella minua ja auttaa pääsemään aaltojen armoilta pois. Hetken tuntui, että en koskaan pääsisi rantaan, kun aalto toisensa perään kaatui päälle, mutta lopulta iso aalto heitti minut lautoineni rantahietikolle, bikinitoppi päältä tippuneena suoraan rantabaarin eteen. Lopulta koko tapaus loppuhuipennuksineen nauratti. Surffaamaan lähdimme onneksi naapurikylään, tarkempaa kertomusta surffikoulusta löytyy täältä.

Reissuaamiainen on ihmisen parasta aikaa. Paitsi että kunnon kahvia oli vaikea löytää, joten siirryimme juomaan huomattavasti laadukkaampaa teetä.

Aika Hikkaduwassa vierähti nopeasti. Parasta antia Narigamassa olivat auringonlaskut, joita usein fiilistelimme baarin terassilta surffaajien menoa katsellen. Lopulta loma alkoi tulla päätökseen ja oli aika siirtyä viimeisellä bussikyydillä takaisin Colomboon ja lopulta kentälle.

Lähdimme Sri Lankaan vailla suunnitelmia ja ennakko-odotuksia, ja matka oli ihana. Edelleen muistelen lämmöllä törkeän hyvää ruokaa, vuoristoretkiä, sinivalaita, norsuja ja auringonlaskuja. Tätä kirjoittaessa matkakuume alkaa taas nousta sietämättömän korkeaksi. Pitänee taas ostaa lentoliput jonnekin, jotta elämällä tuntuu olevan taas suunta ja tarkoitus.

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Kesää kohden hieman fiilistelyä siitä, kuinka kokeilin ensimmäistä kertaa lainelautailua.

Yhdeksi kevään Sri Lankan reissun kohokohdista nousi surffaaminen. Lainelautailua ei ollut varsinaisesti kirjattu viralliseen matkaohjelmistoon, mutta mietimme että jos sille päälle ja hyvälle biitsille satumme, käymme toki kokeilemassa. Satuimmekin Hikkaduwassa majoittumaan rantamajaan, jonka edessä suoraan oli surffikoju Reef End Surf School. Koska sesonki oli jo loppunut, surffikojun pojilla oli paljon ylimääräistä aikaa, ja vietimmekin muutamana päivänä ensin pitämässä sadetta heidän kojullaan arrakkiviinaa särpien, chiliä syöden ja maailmasta turisten. 

Sesongin loppupuolella Sri Lankan etelärannikon olosuhteet alkavat muuttua hieman arvaamattomiksi. Merenkäynti oli  monena päivänä liian hurjaa, että kotirannalla olisi pystynyt noviisi lautailemaan. Surffikoulun poikienkin pääasialliseksi tehtäväksi jäi käydä hengenpelastustoimssa, kun uimakieltolipuista välittämättömät turret olivat lähteneet uimasille eivätkä enää päässeet virtausten ja isojen aaltojen takia rantaan. Siksipä eräänä päivänä sitten pakkasimme laudat tuktukin katolle ja ajelimme naapurikylään Galleen, jonka erääseen poukamaan lyövät aloittelijalle ihanteelliset aallot: maltillisen korkuiset, hitaat ja parhaimmillaan yli sata metriä kohti rantaviivaa rullaavat. 

Surffikoululla oli takuu: jos laudalle ei pääse seisomaan omin avuin, ei tarvitse maksaa. Alussa laudan kanssa enemmän veden alla kuin päällä aikaa viettäessäni mietin, että nyt takuulla saan rupiani takaisin. Vaan kas: yllättävän nopeasti sitä pääsi hommasta jyvälle, ja opettajan neuvojen avulla pääsin kuin pääsinkin seisaalteni laudan päälle.

Ja mikä tunne se olikaan! Oli aivan älyttömän siistiä löytää tasapaino laudalla ja lasetella pitkät matkat. Muutaman tunnin aikana onnistumisia tuli ties kuinka monta niin minulle kuin Akille, joka hänkin surffasi ensimmäistä kertaa. Siistein hetki oli ehdottomasti se, kun minä lepäsin lähempänä rantaa lautani päällä istuen ja Aki, luonnonlahjakkuus tässäkin lajissa, ohjasi lautani minua kohti ja heitti yläfemmat ohi huristellessaan. 

Surffaaminen oli sekä yllättävän hauskaa että yllättävän raskasta. Melomisesta sai kätensä kipeäksi, ja vatsa oli ruhjeilla laudan kanssa aallokossa tötöillessä. Olin itsestäni järkyttävän ylpeä surffauksen jälkeen. Minä, entinen vesikammoinen, kaatuilin mukkelismakkelis pää edeltä aaltoihin tuosta vain! Se jos mikä tuntui suurelta onnistumiselta.

Sri Lankaa kehutaan erinomaiseksi surffauskohteeksi. Etelärannikolla lainelautailu onnistuu monessa paikassa, ja sesongin aikaan aallotkin ovat maltilliset. Jos satutte Hikkaduwaan, suosittelen lämpimästi Narigama beachia ja Reef Endin kundeja. Vakavammin lautailevat suuntaavat yleensä itärannikon Arugam Bayhin.

Surffaaminen oli superhauskaa ja sitä pitää päästä tekemään pian uudestaan. Kesällä kelit antaisivat myöden myös Euroopassa lainelautailun, joten yksi vaihtoehto oliskin lähteä kesälomalla vaikka Portugaliin lautailemaan lisää...

Sri Lankan matkakertomukselle tulee jatkoa piakkoin, ensimmäiset osat löytyvät täältä:
Osa 1
Osa 2

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Reissusaagan tässä osassa ajellaan junalla, ikävöidään kahvia ja trekataan vuoristossa ja viidakossa. Ensimmäisen osan voi lukea täältä.

Lentomme oli perillä Colombossa aamuyöstä, joten painuimme suoraan hotellille vetämään sikeitä pariksi tunniksi. Koska kaupungissa on huomattavasti kalliimpaa kuin muualla maassa, sniidut tyypit jatkavat suoraan eteenpäin käymättä lähtöruudun kautta. Itse en olisi pitkän lentorupeaman jälkeen kyllä millään halunnut enää lähteä useaksi tunniksi istumaan hikiseen bussiin, vaan suihku ja peti tulivat tarpeeseen. Mennessä yövyimme mukavassa Drift BnB:ssä ja paluumatkalla vietimme yhden yön Clock Innissä, jota parempaa vastinetta rahalle kaupungista ei taatusti löydy (plus tropiikin ja kylmien suihkujen jälkeen teki melkoisen gutaa päästä takaisin hiekattoman lämpimän suihkun ja ilmastoinnin ääreen).

Päivää paria pidempään Colombossa ei kannattane olla, sillä kaupunki on suht nopsasti nähty, eikä se vedä syömis- tai shoppailukaupunkina vertoja monille muille Aasian metropoleille. Ensimmäinen päivä meni kuumuuteen, meteliin ja väentungokseen totutellessa, ja toisena päivänä jo jatkoimme matkaa.

Sri Lanka on siitä kiitollinen reppureissukohde, että maassa voi tehdä järkeviä rinkejä, mikä poistaa ärsyttävän takaisin omia jälkiään kulkemisen. Valtaosa reissaajista kiertää rinkiä keskimaan halki etelän biitseille ja takaisin Colomboon tai toiseen suuntaan samaa lenkkiä, niin mekin. Maa ei ole kooltaan kovin suuri, mutta lyhyiden etäisyyksien kompensaatioksi matkustaminen on pääosin turkasen hidasta. Ensimmäisenä hyppäsimme junaan ja puksuttelimme teeplantaasien halki Ellaan. Saimme junaliput (noin 10 euroa maisemavaunussa) edellisenä päivänä, joskin varoituksen sana on paikallaan: jos sattuu kysymään väärältä tyypiltä asemalla, saattaa kuulla että junat ovat täynnä ja ainoa keino päästä eteenpäin on törkeän kallis autokyyti. 

Piletit ja pakaasit kädessä hyppäsimme aamujunaan. Matkaa ei kilometreissä tullut kuin kolmisensataa, mutta aikaa tähän kului lähestulkoon yhdeksän tuntia, kun juna puksutteli plantaasien halki ja pysähteli pikkuruisilla asemilla. Ykkösluokka-termin ei kannata antaa hämätä: vaunu oli nähnyt parhaat päivänsä muutama vuosikymmen sitten, mutta minkä se hienoudessa menetti, antoi se moninkertaisesti takaisin siinä, mitä junan ulkopuolella näkyi. Maisemavaunu on sijoitettu junan peräpäähän ja sen päädyssä on iso ikkuna, josta pääsee paremmin ihailemaan maisemia.

Ja mitkä maisemat ne olivatkaan! Colombosta Ellaan kulkevaa rautatietä kehutaan yhdeksi maailman kauneimmista, eikä turhaan. Rakastan matkustamisessa oudonkin paljon vain istumista ja maisemien tuijottamista.  Vaikka olihan se kieltämättä mukavaa saada tuntikausien junailu päätökseen ja päästä oikomaan jäseniään muullakin tavalla kuin roikkumalla ulos junan avoinaisesta ovesta.

Ella oli yksi suosikkikohteistani koko reissulla. Se on pieni kyläpahanen keskellä upeaa vuoristoa. Ihmeellisempää tekemistä muutamasta hiekkatiestä ja ympäröiville rinteille rakennetuista majoituspalveluista koostuvassa kylässä ei ole, tärkein anti löytyy lähiseudun luonnosta. Teimme kaksi päiväretkeä ympäröiville kukkuloille: ensimmäisenä päivänä valloitimme Little Adam’s Peakiksi nimetyn kukkulan ja tutkailimme teeplantaaseja, toisena päivänä marssimme Ella Rockin huipulle. Iso osa reiteistä alkaa rautatiekiskoja pitkin kulkemalla, joten oikeastaan on hyvä, että junat ovat niin hitaita. Kun kuulee junan tulevan, ehtii hyvin rauhassa kavuta pientareelle turvaan, ottaa huikan vettä ja kaivaa kameran valmiiksi esiin.

Vuoristossa retkien ohella parasta oli retkien jälkeinen lööbaaminen. Majoituimme muutaman huoneen Brilliant View Homestayssa, josta todellakin oli erinomainen maisema vuorille. Oli mahtavaa juoda kylmä olut tai kuppi teetä (paikallinen kahvi oli niin onnetonta, että siirryimme suosiolla teenjuojiksi) omalla parvekkeella retken jälkeen ennen kylän ruokapatojen ääreen suuntaamista. Ja yksi koko reissun parhaita hetkiä oli, kun siemailimme teetä ja söimme marmeladipaahtoleipiä hotellin terasssilla ja apinat kirmailivat puissa vieressämme. Hitusen kolonialistista? Ehkä. Mahtavaa? Ehdottomasti.

Muutaman päivän vuoristohengailun jälkeen jatkoimme matkaa etelään bussilla. Etappi Ellasta Udawalawen kansallispuiston porteille oli melkoista ralliajoa  täpötäydellä bussinrotiskolla. En voi ymmärtää, miten paikalliset pystyivät nukkumaan lasetellessamme vuorenrinnettä, kuskin ohitellessa muita kulkupelejä ja soittaessa täysillä paikallista musiikkia isoista kaiuttimista. Itse pystyin pääosin puristamaan hädissäni penkkiä ja Akin kättä ja vähän ihailemaan maisemia. 

Sri Lankassa on paljon kansallispuistoja, ja niissä kussakin omanlaisensa flora ja fauna. Udawalawe on suurinta ja suosituinta Yalaa pienempi ja vaatimattomampi, mutta myöskin hitusen hiljaisempi. Yalaa mainostetaan leopardien kotina, mutta kissapetoja sielläkin nähdään harvakseltaan.

Udawalawe on keskellä ei mitään, joten sinne on turha buukata sen enempää aikaa kuin on tarvis. Itse tulimme paikalle päivällä, teimme iltapäiväsafarin ja otimme hatkat aamulla. Kiireisille etappi olisi varmasti mahdollinen myös ilman yöpymistä, mutta me päätimme varata majoituksen aivan luonnonpuiston portilta. Majapaikkamme Gayan’s oli vaatimaton, mutta sen pitäjä todella ystävällinen ja kokki (hotellinpitäjän isäukko) erinomainen. Majapaikassa oli vain yksi kerros, mutta omistaja innokkaasti esitteli meille betonivalujaan, jotka talouden muuttuessa suotuisammaksi merkkaisivat toisen asuinkerroksen perustuksia. Tämä tapa oli yleinen koko maassa: rakennetaan kerros kerrallaan, aina yksi lisää rahatilanteen salliessa.

Udawalawen pihvi on norsusafari. Puistoon pääsee jeepillä, koko lysti kuskeineen, oppaineen ja tippeineen kustansi kahdelle hengelle muistaakseni kuusikymmentä euroa (isommalla porukalla halvempaa, sesongin aikana hinta varmaankin nousee). Näimme puistossa kymmenittäin norsuja, muutaman alligaattorin, vesipuhveleita, kameleontin, kilpikonnia ja jos jonkin sortin lintuja.

Matkasaagan seuraavassa osassa päästään biitsille, koetaan kuolemanpelkoa merivirtauksessa ja nähdään majesteettisia sinivalaita sekä iljettävän suuria liskoja. Pysykää taajuudella!

Share

Pages