Ladataan...
Pumpui

Pitäisikö perustaa blogi, kysyin itseltäni kuusi vuotta sitten. 

Kaipasin kirjoittamista, ja mietin pitkään treeni- ja kirjablogin väliltä. Päädyin valitsemaan treeniblogin, valitsin sen nimeksi Pumpui (etymologiasta täällä) ja aloin kirjoittaa.

Kuudessa vuodessa kirjoittaja on muuttunut ja niin on myös blogi. Olen puolivahingossa löytänyt oman tyylini, jonkinlaisen kuulumisten, pohdinnan ja feministisen öyhötyksen välisen sekamelskan, josta tykkään aika lailla. Ja niin ilmeisesti moni muukin. En olisi ikinä blogia perustaessani uskonut että sitä kävisi lukemassa tuhansia ihmisiä viikossa. Mikään kaupallinen suksee se ei ole ollut, eikä mikään pääsylippu seurapiireihin tai blogiskeneen, mutta hauskaa on ollut senkin puolesta. 

Tässä kuusivuotissynttäreiden kunniaksi kuusi parasta asiaa bloggaamisessa:

1. Uudet tuttavuudet

Ilman bloggaamista en olisi tavannut liutaa upeita ihmisiä, joista muutamaa voin sanoa ihan ystäväksi. 

2. Uudet kokemukset 

Saan harvakseltaan kutsuja tapahtumiin, mutta välillä kutsu käy ihan mahtaviin hommiin. Ilman blogia tuskin olisin kokeillut mäkihyppyä tai punnertanut jäänmurtajan kannella.

3. Kirjoittaminen

Vaikka välillä aika onkin kortilla ja tekstin kangerrellessa olen ollut valmis lopettamaan koko homman, olen nauttinut bloggaamisesta kovasti. Kuvaamaan tai poseeraamaan en ole kyllä oppinut. 

4. Oppiminen

Blogin pitäminen on opettanut paljon niin sosiaalisesta mediasta kuin markkinoinnista. Olen kokeillut niin videoiden tekemistä kuin harrastellut infograafeja.

5. Valppaana oleminen

Blogin takia on tullut katseltua maailmaa usein eri vinkkelistä. Haluan jakaa, herättää ajatuksia ja välillä vain viihdyttää.

6. Yleisö 

Te, rakkaat lukijat, olette se kaikkein paras ja tärkein syy miksi edelleen jatkan. Kaikki ihmeelliset, fiksut ja hauskat lukijat, ja ne muutamat negailijatkin. Valtaosa teistä on näkymättömiä, mutta arvostan teistä jokaikistä aivan valtavasti. Että olette palanneet vuodesta ja postauksesta toiseen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Miksemme anna vatsanahkan olla vatsanahkaa?

Jaoinkin jo eilen blogin Facebookissa tyrmistykseni Lady Gagan Superbowl-esiintyisen kommentoinnista. Tai siis eihän kommenteissa esiintymisestä puhuta, vaan esiintyjän vatsasta. (Kuva Girls gone strongin Facebookista). 

Ensimmäiseksi suutuin näistä huutelijoista. Millä helvetin oikeudella he kommentoivat Gagan ulkonäköä? Kuinka vieraantuneita nuo ihmiset ovat siitä miltä ihmisen vatsa näyttää? Missä ovat käytöstavat? Mikä ihmisiä vaivaa?

Hetken asiasta höyryttyäni tajusin, että oma ajatteluni ei sekään kestänyt tarkempaa tarkastelua. Ensimmäinen reaktioni nimittäin oli tyrmistys siitä että kehtaavatkin bodysheimata noin hoikkaa naista, jolla on aivan normaalisti käyttäytyvä vatsanahka, ja vasta toiseksi suutuin bodysheimauksesta ylipäänsä. Toisen vartalon kommentoinnin ei pitäisi olla yhtään sen enempää tai vähempää ok, oli sheimauksen kohde sitten minkä mallinen hyvänsä.

Yleensä ohitan napaläskiasiat nopeasti, mutta tällä kertaa asia jäi vaivaamaan. Seuraavaksi nimittäin tajusin, että en todellakaan elä kuten opetan. Puhun usein napaläskin hyväksymisestä mutta ahdistun silti omastani. Meillä oli maanantaina Teräsmeduusojen tiimikuvaukset, joissa maailman parasta (ja kenties ainoaa) karnevalistis-feminististä monilajiurheilujoukkuetta kuvattiin mitä oudoimmissa asuissa, joista yksi koostui mikroshortseista ja topista. Olen lihonut syksystä, ja jostain syystä ajatus pienissä vaatteissa kekkaloimisesta aiheutti ahdistusta. Ettei vain kuvissa housunkauluksen yllä killittäisi muuta ympärysmittaa paksumpaa vatsanahkaa!

Ja juuri tuon ahdistuksen vuoksi oli lopulta niin vapauttavaa olla kuvattavana. Maailma kaipaa enemmän napaläskejä! Ehkä jokaisen oikean vartalon myötä yksi somessa ulvova uuvatti tottuu näkemäänsä ja sulkee suunsa. 

(Lisää kuvauksista ja niiden tuomista ahaa-elämyksistä myöhemmin.)

Share

Ladataan...
Pumpui

Rion paralympialaiset käynnistyivät eilen, ja minun mielestäni asiasta puhutaan aivan liian vähän! Jos hiljattain päättyneissä kisoissa nähtiin mielettömiä urheilusuorituksia, niin niitä nähdään saletisti yhtä paljon ellei jopa enemmän seuraavien päivien aikana. Suomalainen olympiaurheilu on kenties huonossa kantimissa niin sanotuissa pääkisoissa, mutta paralympialaisista on lupa odottaa runsaasti mitaleita.

Törmäsin päivänä muutamana netissä triathlonisti Liisa Liljaan (kuvassa), ja inspiroiduin valtavasti. Mikä urheilija, mikä roolimalli! Ylen klipissä Liisa kertoo elämästään ja treenaamisestaan, ja etenkin tämä lause jäi jutusta mieleen: "Haluaisin että minut tunnetaan, että tuo on se intohimoinen urheilija, eikä että tuo on se yksijalkainen urheilija."

 

Tuosta asenteesta pitäisi ottaa oppia. Kuinka usein tuleekaan omassa elämässään märistyä että ei onnaa, koska x tai y tai olosuhteet? Jos toiset pystyvät kilpaurheilemaan huipputasolla haasteista huolimatta ja olemaan käyttämättä sitä metaforisena kainalosauvana omalle elämälleen, niin pitäisi meidän muidenkin vähän skarpata.

Naisten paratriathlonkisa alkaa sunnuntaina 11.9. klo 16, voitte arvata olenko silloin tv:n ääressä.

 

(Kuva: liisalilja.fi)

Share

Pages