Ladataan...
Pumpui

Tiedättekö sen tunteen kun tekisi mieli pistää koko maailma paussille?

Kirjoittaja itselleen epätyypillisessä rentouden tilassa tammikuisella Vietnamin-matkallaan.

Elämä menee taas aikamoista haipakkaa. Tuntuu, että kaikkea on ollut niin paljon, että en ole pystynyt panostamaan mihinkään niin paljon kuin olisin halunnut tai olisi pitänyt: töihin, graduntekoon, bloggaamiseen, uuden saitin rakentamiseen ja koodaamiseen*, treenaamiseen tai perhe-elämään. Kaahaaminen taisi kostautua viime viikolla sairastuttuani jonkinlaiseen mysteeriflunssaan, jonka ansiosta oli pakko jättää jumpat jumppaamatta ja muutenkin ottaa iisisti. Jos ei nainen suostu priorisoimaan, niin kroppa ilmeisesti tekee sen emäntänsä puolesta.

Sairasvuoteella maatessani (mikä dramaattinen ilmaisu pienelle flunssalle!) pohdiskelin paljon priorisointia. Mitä olen valmis tekemään vasemmalla kädellä, jos aikaa ja energiaa ei vain riitä? Loogisinta olisi karsia treenistä ja bloggaamisesta, mutta ajatus näiden vähentämisestä entisestään kirpaisee kamalasti. Fiksua olisi varmasti panostaa nyt tärkeimpiin asioihin ja bloggailla ja jumppailla sen aikaa että saan tutkinnon pakettiin. Mutta kun en minä ole ihminen joka bloggailee, jumppailee tai -ilee mitään! Minä suoritan ja teen, en puuhastele! Kontrollifriikkiä ahdistaa tehdä jotakin sinne päin tai ehkä huomenna, sanoa että nyt en pysty panostamaan tähän asiaan millään tavalla.

Toisaalta kaikki tämä häslinki on ollut oikein opettavaista: olen päässyt toteamaan että maailma ei räjähtänytkään jos minä makasin pari iltaa sohvalla katsomassa Game of Thronesia. 

 

*Terasmeduusat.fi on nyt auki! Keskeneräisenä, mutta auki yhtä kaikki. En ole vielä tehnyt minkäänlaisia päätöksiä siitä, bloggaanko jatkossa kahdessa eri paikassa vai siirränkö kaiken sinne vai mitä tässä tapahtuu. Se on kuitenkin varmaa, että Teriksistä löytyy timanttista sisältöä pitkin viikkoa muun muassa treenaamisesta ja oluesta ja tietenkin naisasia-aiheista veuhkaamista. 

 

Lue myös:
Kaikkee on paitsi aikaa
 

Share

Ladataan...
Pumpui

Missä välissä naistenpäivästä on tullut meillä iso juttu? kysyi kaveri tänään aamulla ryhmäkeskustelussamme. Kun olimme nuoria, naistenpäivä oli vain merkintä kalenterissa ja vuosittainen hieman huvittuneeseen sävyyn kirjoitettu uutisjuttu siitä, kuinka Venäjällä sitä juhlitaan huolella ja antaumuksella.

En varsinaisesti juhli naistenpäivää, ja ahdistun kaikenlaisista kummallisista huomionosoituksista. Naistenpäivänä nostetaan esiin tärkeitä aiheita, jotka usein sitten hautautuvat erilaisten "me tässä vähän ajateltiin että te naiset niin tykkäätte ruusuista ja suklaasta sekä siitä että Hunks-Matti jakelee teille halauksia ja rasvatonta jugurttia" -tempausten alle. 

Tämän vuoden naistenpäivän teema on Be Bold for Change, ja sen avulla tavoitellaan entistä tasa-arvoisempaa työelämää. Se on minusta hieno tavoite, sillä kaikkien pitäisi saada tehdä sellaista työtä mitä haluaa ja samalla palkalla kuin yhtä pätevät kollegat riippumatta siitä, mitä sukupuolta edustaa tai minkälaiset värkit työhousujen alla on.

Moni kyseenalaistaa naistenpäivän ja tasa-arvoisemman työelämän tavoittelemisen mielekkyyden, koska meillä asiat ovat pääsääntöisesti hyvin. Aina voisi kuitenkin olla paremmin. Omalla alallani naisia on enemmän kuin miehiä, mutta jostain syystä korkeimmissa asemissa istuu edelleen paljon enemmän miehiä. Itse olen saanut osakseni sukupuoleeni liittyvää vähättelyä ja seksististä kohtelua. On ollut tilanteita, joissa "pojat" ovat keskenään päättäneet asioista ja tulleet sitten kertomaan "tytöille" miten näiden pitäisi asiat tehdä, "pojat" kun hoitivat jo osuutensa päättämällä asioista. Mutta olen myös pistänyt vastaan. Olen huomauttanut epätasa-arvosta työpaikalla, pitänyt tiukasti kiinni omasta kannastani jos olen tiennyt olevani oikeassa ja laittanut nuo edellä mainitut "pojat" tekemään kiltisti oman osuutensa hommista. Olen sanonut ei, kun erään duunipaikan pomo huikkasi perinteiset "tyttökeitäpäskahvit".

Olin vähän aika sitten Norjassa kollegoiden kanssa eräässä koulutuksessa, jonka päätteeksi juttelimme ryhmissä siitä, millaisia huomioita teimme itsestämme. "I tend to be pushy", kuvailin itseäni ryhmätilanteissa. Sanavalintani jäi kaivelemaan pitkäksi aikaa. Eikö olisi ollut parempi sanoa että olen määrätietoinen tai voimakastahtoinen? Olisiko mies kuvaillut itseään tuolla sanalla - tai ajatellut sen olevan jonkinlainen negatiivinen ominaisuus? Sukupuolittuneet asenteet istuvat oudon tiukassa.

Yhtä kaikki, erinomaista naistenpäivää ja entistä tasa-arvoisempaa maailmaa kaikille! Erityisesti haluaisin lähettää terveisiä joukkuetovereilleni Teräsmeduusoille, jotka muistuttavat minua päivittäin siitä, kuinka upeita ja määrätietoisia naisia ympärilläni onkaan! 

 

 

ps. Vanhoja naisasiajuttuja:
Huijarisyndroomasta ja niche-itsetunnosta
N
apaläski on poliittista
On naiskuvia ja naiskuvia
Nainen voittaa mutta tässä teille vitosdivarin jalkapalloa
Juoksemalla? Ettekö mieluummin menisi autolla?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pumpui

Elämäni ensimmäinen hiihtokisa sitten Hippo-hiihtojen vuodelta 1994 koittaa parin viikon päästä, ja alan hiljalleen huolestua.

Näin lonkalta voisin heittää, että hiihtokilpailuun valmistautumisessa tärkeintä ovat seuraavat asiat:

1) Sukset

2) Hiihtäminen

Osallistun työpaikkani joukkueessa Ruotsin Morassa järjestettävän Vasaloppetin viestisarjaan maaliskuun alussa. Ja olen tietenkin lähestulkoon epäonnistunut molemmissa edellä mainituissa valmistautumisen kohdissa. 

Vasaloppet vedetään perinteisellä hiihtotavalla, johon luistelusukseni eivät sovi. Suksien hankkiminen jäi selvitysasteelle ja muutamaan vastauksettomaan tiedusteluun, mutta sain onneksi kaverilta viime viikolla lainaan oletettavasti 90-luvun puolelta olevat, joskin ihan toimivat perinteisen sukset ja monot. Luistelusauvojen kanssa (ei ole lyhyempiäkään tähän hätään) niillä lykkii oikein hyvin tasatyöntöä. Viime sunnuntaina kävin hieman hiihtelemässä jäällä ja miettimässä, miten sitä pertsaa oikein mentiinkään. 

Tänään ensimmäistä kertaa alkoi hiipiä kauhu puseroon. Pitäisikö sitä sittenkin olla kunnon kamat eikä kaverin varastosta kaivetut? Ja olisiko pitänyt hiihtää vähän enemmän? Vieläkö sitä ehtisi?

Olen lohduttanut itseäni ajattelemalla, että se on vain 24 kilometriä (norjalaiset ja ruotsalaiset joukkuetoverit ystävällisesti olivat laittaneet minut pisimmälle osuudelle), helpostihan se menee, kuntoa riittää ja skiergillä on tullut viime aikoina lykittyä. Eikä sitä ole ennenkään opeteltu asioita ennakkoon (case Sulkavan soudut ja motto "ehtiihän siinä 60 kilometrin aikana opetella soutamaan"). Eivätkä välineet ikinä ole omassa toiminnassani menestystä tai täystuhoa merkinneet. Lisätoiveikkuutta varustepuolella tuo onneksi se, että norjalainen joukkuetoveri lupasi voidella sukseni kisakuntoon (kiitin ystävällisestä avuntarjouksesta kuittailemalla että saanko myös astmalääkettä ja huulirasvaa). 

Jonain kauniina päivänä vielä sanon "ei" kun joku ehdottaa jotakin pöljää. Mutta en vielä, sillä ensin pitää hiihtää Vasaloppetissa ja kesään mennessä opetella suunnistamaan, sillä ilmoittauduin myös Jukolaan. 

Share

Pages