Ladataan...
Pumpui

Eli pelkoa ja inhoa luistelukentällä, uimahallissa ja kuntotestissä.

Yle kirjoitti hiljattain, kuinka koululiikuntaa suunnitellaan yhä enemmän lasten ehdoilla sekä pelon ja häpeän tunteita vältellen. Hyvä niin, sillä koululiikuntatraumat eivät saisi olla ainoa kansaa yhdistävä asia. Tämän hyvän uutisen kunniaksi muistelin hieman omien liikkatuntieni tähtihetkiä:

3. Uimakandidaatin tutkinnon hyppykoe

Ala-asteen loppuvuosina piti suorittaa uimakandidaatin tutkinto. Sain kaikki muut osa-alueet kirkkaasti läpi, mutta hyppäämistä (pää edellä ykkösestä tai jalat edellä kolmosesta) jännitin. Opettajan ratkaisu oli pyytää meidän luokkamme ja rinnakkaisluokka seisomaan hyppyaltaan reunalle kannustamaan. Seisoin jalat tutisten ponnahduslaudalla ja ikätoverini huusivat "Hyppää! Hyppää!" - eivätkä kaikki kovin kannustavassa hengessä. En hypännyt (kuten ei hypännyt  myöskään toinen uimakandidaatiksi pääsemätön tyttö, joka hädin tuskin osasi uida ja patistettiin silti hyppytorniin).

En edelleenkään suostu hyppäämään veteen ellei ole aivan pakko. Lieneekö tässä hyppykammoni perimmäinen syy?

2. Vanhojentanssit luistimilla

Tämä trauma sijoittuu lukioon. Ehdotukseni lätkän tai jääpallon pelaamisesta torpattiin, sillä opettajan mielestä oli syytä harjoitella vanhojentansseja luistellen (kaunokeissa, koska opettaja kielsi hokkarit tytöiltä). Siellä me sitten vedimme kikapoota (jota en siis osannut koska en tanssinut vanhojentansseja deitin puutteessa) pitkin kenttää, kun vieressä pojat pelasivat jääpalloa. 

1. Kuntotestin venyvyyskoe

Vuosittaisessa kuntotestissä testattiin kummallisia asioita: istumaannousuja alati kiihtyvien piippausten tahdissa, tarkkuusheittoa, tasapainoa ja eteentaivutusta. Lapset laitettiin vuorotellen seisomaan oudon puisen liikkasalin penkin päälle, josta piti sitten venyttää eteenpäin ja opettaja tarkisti tuloksen ja antoi arvosanan. Ongelmana oli, että olin lapsena äärimmäisen jäykkä, ja mitta-asteikko alkoi vasta varpaiden kohdalta. En saanut edes nelosta venyvyystestistä, vaan suoraan hylätyn, ainoan hylsyn koko opinto- ja opiskelu-uraltani. 

 

Ei aivan kultaisia muistoja olisi vaikka millä mitalla lisää: se kuinka jokaisesta tunnista sai arvosanan tehtyjen maalien mukaan, kun piti pelata ringetteä eikä jääkiekkoa tai kuinka perkeleen kova se koulun aataminaikainen voimisteluhevonen oli kun sitä päin törmäsi epäonnistuttuaan pukkihypyn vauhdinotossa. Ja minä kuitenkin sekä tykkäsin liikuntatunneista että olin suht hyvä urheilussa! Voin vain kuvitella kuinka kauheaa on ollut niillä, jotka eivät ole kokeneet pelejä ja lajeja omikseen! Millaisia ihania tai vähemmän ihania liikuntamuistoja teillä on?

ps. En löytänyt yhtään koululiikuntakuvaa arkistoistani, mutta saatte sen sijaan nautiskella tästä kuvasta, jossa olen lähdössä ensimmäistä päivää kouluun upeassa asussani ja vielä upeammassa otsispermanentissani.

Share

Ladataan...
Pumpui

Sain yllä olevan kuvan eräältä koulussa työskentelevältä tutulta. Tätä nannaa sai syödäkseen tänään lauma kasvisruokavalion valinneita lapsia ja nuoria.

Oikeasti, kouluruoka-asioista päättävät ihmiset, mitä helvettiä?

On melkoinen saavutus ylipäänsä onnistua valmistamaan näin vähäkalorista ruokaa. Tätä saisi lappaa pienempikin natiainen melkoisen määrän että saisi vatsansa täyteen. Eikä edes mennä keiton ainesosaluetteloon. 

Keitonpluru ei kuulemma ole harvinaisuus kouluruokaloissa, vaikka kuulemma johtaakin keveystilastoa. Kouluruoissa on harvoin yli sataa kilokaloria sadassa grammassa, eikä hurraamista löydy niin kasvis- kuin liharuoistakaan. Yli satasen maagisen rajan päästään koulumaailman syväkurkkuni mukaan vain silloin, kun listalla on "kananugetteja, kalapuikkoja, eineslihapullia tai pinaattilettuja. Eli puhtaita eineksiä suoraan purkista." Proteiinia ruoissa ei juurikaan ole, normaalisti kuulemma 1-5 grammaa sataa grammaa kohden.

Ihmekös tuo, jos iltapäivästä vähän väsyttää ja koululaiset (ja heidän kanssa samaa ruokaa syövät aikuiset!) kulkevat rahapusseinensa limsa- ja karkkilaarien ääreen. Sinne suuntaisin itsekin, jos pitäisi tuolla ruoalla jaksaa. 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Yle uutisoi tänään, että Helsinkiin halutaan yhteiset liikuntatunnit tytöille ja pojille. Huraa, vihdoinkin!

Yhteiset liikuntatunnit olisivat minusta erinomainen idea ja mahdollistaisivat erilaisten lasten nauttimista liikunnasta. Kaikki pojat eivät varmasti pidä kovaotteisesta rymistelystä, eikä kaikkia tyttöjä kiinnosta hissutella. Valtuustoaloitteen tekijän Leo Straniuksen mukaan yhteinen koululiikunta "tarjoaisi mahdollisuuden yksilöille tehdä juuri niitä asioita liikuntatunneilla sitä mitä kukin kokee mielekkääksi. Se tietenkin vaatisi liikuntatuntien suunnittelun muuttamista, mutta itse ajattelen, että tällainen sukupuoleen perustuva erottelu on vähän menneen talven lumia." Samaa mieltä, hyvä Leo!

En ole yhtä traumatisoitunut koululiikunnasta kuin moni muu, vaikka kauhulla muistelenkin juoksu-, uinti- ja luistelucoopereitamme, mutta yksi asia minua aina jumppatunneilla hiersi: pojat saivat tehdä kaikkea paljon hauskempaa. Nämä esimerkiksi ovat jääneet kaivelemaan:

Naisvoimistelu. Tyttöjen koululiikunta oli omina kouluvuosinani sievää ja siveää ja kevyttä. Kehärummun tahdissa ympyrää laukkaaminen saattaa kuulostaa 1800-lukulaiselta, mutta näin tehtiin edelleen 90-luvun alussa ainakin Lappeenrannassa. Sitten tuli pakollinen vuosittainen Power Mover ja Aira Samulinin sivuaskel-täp-sivuaskel-täp. Enpä ole kauheasti tanssinut sittemmin. 

Luistelu. Tytöillä on kaunoluistimet. Piste. End of discussion. Edes lukiossa ei saanut tulla hokkareissa liikuntatunnille. Kun eihän niillä saa tehtyä piruetteja ja yhden jalan liukuja. Siinä missä pojat pelasivat viereisellä kentällä lätkää, meidät laitettiin harjoittelemaan kikapoota ja muita vanhojentansseja luistimet jalassa. Kika-vitun-poota. Myös minut, joka ei saanut paria ja skippasi koko tanssit. Eikä osannut ylipäänsä luistella kaunokeilla.

Mailapelit. Siinä missä pojat opetettiin pelaamaan normaaleja joukkuelajeja, tytöt saivat tehdä jotain vedellä jatkettua helpotettua versiota. Pesismailan sijaan saattoi valita ns. leipälapion, sääntöjen kanssa ei ollut niin nökönuukaa, ja pahin kaikista: jääkiekon tai edes jääpallon sijaan pelattiin ringetteä. Jääkiekkoilijan tyttären ja lapsuudessa paljon naapurinpoikien kanssa pelanneen lapsen ylpeys vaan ei taipunut pelaamaan "tyttöjen jääkiekkoa" mailalla, josta on lapakin sahattu pois, kun ei ne tytöt sitä osaisi käyttää.

Olen välillä leikitellyt ajatuksella ruveta liikunnanopettajaksi. Se olisi muutenkin kiinnostavaa, mutta samalla saisi varmistaa, ettei tulevien veromaksajien tarvitse tanssia luistinkikapoota enää koskaan. 

 

 

Share