Ladataan...
Pumpui

Syömishäiriöliitto haastoi minut osallistumaan Älä laihduta -päivään, jota vietetään 6.5. Päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Tämän erinomaisen tavoitteen kunniaksi päätin tarjota teille pienen katsauksen siihen, miten laihduttaminen on seurannut minua halki elämän.

 

En ole koskaan ollut ylipainoinen. Silti laihduttaminen on ollut elämässäni läsnä pienestä pitäen: siitä on puhuttu, sitä on suunniteltu, omia läskejä puristeltu, jouduttu muiden kriittisen katseen kohteeksi.

Laihdutusjutut alkoivat jo pienenä, leikin varjolla. Barbinuket laihduttivat, mekin välillä päätimme lopettaa karkin syömisen ettemme vain lihoisi. Luimme Suosikista Ekin palstaa, jossa minkä tahansa kysymyksen perästä löytyi se oleellinen: "Olen xxx pitkä ja painan yy kiloa, olenko normaali?" Ala-asteen loppuvuosina luokan tytöt valtasi hysteerinen painontarkkailuvillitys. Laskimme painoindeksejämme, vertailimme tuloksia. Kahdeksantoista oli jostain syystä määritelty rajaksi, jota ei sopinut ylittää. Minun indeksini oli kuusitoista. 

Yläasteella olin 162 senttiä pitkä ja painoin 45 kiloa, olin narukätinen maailmantuskaansa blackmetalliin ja huonoon runouteen purkava teini. Treenasin monta kertaa viikossa sirkuksella ja pyöräilin kaupunkiin ja takaisin. Painoa tuli siltikin tarkkailla jatkuvasti. Kaverillani oli kontaktimuovilla päällystetty, Painonvartijoista kopitoitu taulukko, johon merkattiin ruksilla mitä kaikkea oli syönyt päivän aikana. Mitä vähemmän sai rukseja, sitä parempi. Muistan teinivuosiltani mielettömän kasvuikäisen ihmisen nälän ja sen takaraivossa viipyilevän tunteen, että vaikka ruoka maistui, pitäisikö silti vähän katsoa ettei vain lihoisi.

Muistan elävästi, kuinka näin vaa'alla ensimmäisen kerran painavani yli 50 kiloa. Mietin, että se on aivan järkyttävän paljon. Välillä mietin laihduttamista, ajattelin vanhoja lukemia ja kuinka hienolta tuntuisi päästä takaisin nelosella alkavaan painoon. Aloitin säännöllisen liikunnan, sain lihasta. "Sun pitäisi kyllä tarkkailla tuota sun painoa", sanoi YTHS:n gynekologi laskiessaan minulle painoindeksin. 

En ole koskaan varsinaisesti laihduttanut, mutta laihdutus on ollut osa elämääni vuosikymmeniä. Miten ihmeessä meihin on saatu ohjelmoitua niin sinnikäs ajatus siitä, että arvomme olisi jotenkin sidoksissa siihen, paljonko rasvaa kropassa on ja millaisia lukemia saamme? Etenkin painoindeksin hullu vahtaaminen on järjetöntä. Nykyisessä painossani olisin BMI-taulukkojen valossa ylipainoinen. Ja mitä kaikkea olisinkaan saanut aikaiseksi siinä ajassa, jota olen käyttänyt elopainoni murehtimiseen? Olisin voinut opetella pari kieltä, perehtyä banjonsoiton saloihin, opetella voltteja.

Tältä näyttää ylipainoinen ihminen - jos on painoindeksiin luottaminen.

Tätä nykyä painan 65 kiloa, parikymmentä kiloa enemmän kuin teinivuosina. Jos minulle olisi kerrottu yläasteella, että painan joskus näin paljon, olisin ajatellut olevani hirveä iljettävä läski. Jostain syystä vaa'an lukema oli se viimeinen totuus, ei se miltä peilissä näytti tai miltä olo tuntui. Vaikka olenkin enemmän kotonani kropassani nyt kuin koskaan aikaisemmin, huomaan edelleen välillä ajattelevani, että olenpas minä painava. Vanhoista ajatusmalleista on vaikea päästä eroon.

Peräänkuuluttaisin kaikilta armollisuutta. Muita kohtaan ja etenkin itselleen. Älä hauku ketään, myöskään itseäsi, läskiksi. Älä laihduta, vaan jos terveytesi vaatii painon pudottamista, tee se fiksusti ja oikeista syistä. Lisää Älä laihduta -päivästä ja sen ohjelmasta voit lukea täältä

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Miltä kuulostaisi dieetti, jolla voi pudottaa useamman kilon kahdessa viikossa edes tajuamatta sitä? Entä jos samalla saisi kivan rusketuksen ja auringon vaalentaman surffitukan? Eikä tarvitsisi oikeastaan urheilla? Ja saisi syödä jäätelöä ja sipsejä sekä juoda kaljaa? 

Pumpui suosittaa ihmedieettiä nimeltä matkailu tropiikissa, jossa riisi, linssicurry ja kana muodostavat ruokavalion peruspilarit, ja tukiruokina käytetään paahtoleipää marmeladilla sekä kylmiä oluita iltapäivisin. Kahden ja puolen viikon aikana Sri Lankassa kilot karisivat ihan vahingossa kokemusten kartuttamisen lomassa. Vahingossa sitä sitten olikin rantakunnossa, kun rannalla kerran oltiin. Tarkempia ja asiallisempia matkaraportteja tippunee lähiviikkoina treenisisällön lomassa, jahka saan kuvat ja videot käytyä läpi ja ajatukset palautettua reissuun duuni- ja muuttokiireiden keskellä. 

ps. Löydättekö kuvasta auvoisan matkaseuralaiseni? Pitkä ja hikinen reppumatka lienee hyvä parisuhteen happotesti, jonka taisimme läpäistä kirkkaasti. 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Hoksasin tänään jotain merkittävää: olen lakannut murehtimasta kroppani muotoa. 

Olen ollut vuosikausia sitä perinteistä naistyyppiä, joka jokaisen syödyn kakkupalan ja väliin jääneen treenin jälkeen alkaa miltei automaattisesti murehtia sitä, että "nyt musta tulee läski ja kaikki on pilalla". En ole koskaan ollut pullea, mutta sitäkin ahkerammin pitänyt itseäni sellaisena. Sitten päivänä muutamana sitä huomaa, että ei ole uhrannut asialle ajatustakaan hyvään toviin. Totta kai seuraan sitä mitä kropassa tapahtuu, mutta päivittäiseen agendaan oman ruumiinmuotonsa tarkastelu ei enää kuulu. 

Mitä oikein on tapahtunut? En ole tietääkseni laihtunut, en kyllä lihonutkaan. Lihaksen määrässäkään ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia viime aikoina. Ehkä vain olen ylittänyt sen maagisen ikäkynnyksen, jonka jälkeen ei vain enää jaksa miettiä suklaapaloja ja laiskemmin vedettyjä treenipäiviä. Tässä vaiheessa sitä ilmeisesti jo tietää, että yhdestä pullasta ei tule läskiksi, ja jos koko elämän onnistuminen riippuu siitä onko tänään jumpattu, voi olla aika tehdä uudelleenjusteerausta prioriteettiosastolla.

Pohdiskelin asiaa tänään kotiin treeneistä matkatessani ja keksin nämä muutamat seikat, jotka varmasti ovat vaikuttaneet uuteen napaläskivälinpitämättömyyteeni positiivisella tavalla:

- säännöllinen ja tavoitteellinen treeni: kun katse on enemmän kropan tuntemuksissa ja tuloksissa, jäävät muotoseikat vähemmälle huomiolle. Toki pidän niistä muutoksista, joita crossfit vanhassa mätisäkissä aiheuttaa, mutta enemmän lisäämisen kuin vähentämisen näkökulmasta: olen iloinnut leventyneestä selästä ja alati kasvavista reisistä, enkä jaksanut keskittyä siihen onko jossain kohdassa ylimääräistä hyllyvää. 

- vakiintuneet ruokailutottumukset: uskon vakaasti jonkinlaiseen 90-10-ajatteluun, jossa valtaosa ravinnon palikoista on kunnossa koko ajan ja muun kanssa ei ole niin nökönuukaa. Ihan huomaamatta tulee tehtyä fiksuja lounas- ja päivällisvalintoja fiilis- ja hotsituspohjalta, ja välipalojen syöminen on automatisoitunut. Jos tämän fiksun pohjan päälle sitten imaisee kitusiinsa pari joulutorttua, ei sen niin väliksi. Kun tämän balanssin tietää ja tunnistaa, tuntuu kaloreista voivottelu jokseensakin turhalta.

- yksin oleminen: vuosien jälkeen yksin elämisen opettelu on tehnyt hyvää monellakin tavalla. Kun ei ole ketään, keneltä hakea vahvistusta siihen, onko mekko hyvä ja naama kivasti tällätty, joutuu menemään puhtaasti sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Myönnettäköön, välillä olen ehkä elänyt varsin epänaisellista elämää, vähät välittänyt siitä ovatko sääret sileät ja tukka ojennuksessa ja käytännössä kasvanut kiinni collegehousuihini. Mutta hyvähän sekin on, jos olo on svengaava vaikka ei olisikaan laittanut nättiä ylle. 

Jos joka päivä käyttäisi kymmenen minuuttia murehtien omaa ulkomuotoaan (ja tähän ei nyt lasketa sitä että kampaa naamansa ihmismäisen näköiseksi aamulla, vaan sellaista "pitelen vatsamakkarastani kiinni ja murjotan" -henkistä tointa, jota olen varma että moni teistäkin on joskus elämässään harjoittanut), tekee se melkoisen monta tuntia vuodessa. Miettikää, mitä kaikkea vapautuneella aivojen kaistanleveydellä voisikaan tehdä! Jos vaikka käyttäisi joka päivä kymmenen minuuttia italian opetteluun tai spagaatin treenaamiseen, olisi kohta aikamoisen capace

Koska oman navan lisäksi minua kiinnostaa teidän napanne, haluaisinkin kuulla, onko teillä  ollut samankaltaisia kokemuksia. Tunnistatteko itsessäne samanlaisia tuntemuksia? Pysyykö kropan muoto mielessä vai paahdatteko menemään uudet painonnostoenkat mielessä?

 

Share

Pages