Ladataan...
Pumpui

Miksi on niin helppo luovuttaa ja olla palaamatta treenien pariin?

Eilen se tapahtui, treeneihin palaaminen lähes kuukauden tauon jälkeen. Ensin oli joulu reissaamisineen, jonka jälkeen flunssa, jonka jälkeen oli matka Vietnamiin. Pelkästään fillarointi salille ja Bunkkerin kuudenteen kerrokseen kipuaminen tuntui käyvän keuhkojen päälle. Oli pakko aloittaa kevyillä painoilla ja tekniikka mielessä, pysähtyä nojailemaan polviin kun happi ei meinannut kulkea.

Moni kuntoprojekti tyssää ensimmäiseen kertaan - ei siihen ensimmäiseen ensimmäiseen, vaan niihin jotka seuraavat ensimmäistä kertaa; ensimmäiseen tauonjälkeiseen, paluuseen jumpalle, uuteen starttiin. On vaikea palata alkuun, kun on aloittanut jo vähintään kerran aikaisemmin, todennäköisesti useamminkin. Paluusta ei niinkään tee vaikeaa kunnon laskeminen, sillä pienen notkahduksen jälkeen paluu kehityskäyrälle on usein melko nopeaa. Vaikeus on ennemminkin henkistä laatua: kun tietää että on taas vaikeaa ja takapakkia tullut, iskee houkutus lykätä paluuta tai olla palaamatta ollenkaan. Ei tässä yksi viikonloppu lisää haittaa, ensi viikolla sitten, tai sitä seuraavalla. 

Nyt jonkun kuuluu parahtaa, että taukojen ei saisi antaa tapahtua alun perinkään! Tosissaan olevat, onnistujat, eivät anna tauoille sijaa! Ne Täydelliset Ihmiset pitävät itsestään niin hyvää huolta etteivät sairastu, ja priorisoivat oman hyvinvointinsa poikkeustilanteidenkin aikana. He tekevät ojentajadippejä aurinkotuolia vasten ja kellottavat uimansa kierrokset. He löytävät smoothiebowleja haastavissakin olosuhteissa. He eivät karkaa kehityskäyrältä. Meille muille aurinkotuoli on kirjojen lukemisen ja oluen lipittämisen alusta, me valitsemme paahtoleivän ananasmarmeladilla kaksi viikkoa putkeen. Me valitsemme taas uuden ensimmäisen kerran, vaikka tiedämme että se on perseestä.

En osaa edes laskea, kuinka monta ensimmäistä kertaa olen ehtinyt kokea. Melko monta kertaa olen skipannut sen toisen ensimmäisen kerran ja jättänyt homman sikseen, lopettanut tammikuussa alkaneen kuntoprojektin viimeistään helmikuun flunssaputkeen, jättänyt menemättä takaisin lomien jälkeen. Motivaatio punnitaan eritoten siinä, kuinka monta ensimmäistä kertaa jaksaa valitsemallaan tiellä käydä läpi. Jaksaako vielä sadannen ensimmäisen kerran jälkeen uskoa, että kehitykseen on mahdollista päästä kiinni?  Eilinen treeni oli suorastaan kauhea. Neljän kierroksen loppujumpan aikana meinasin lopettaa jokaisen kierroksen jälkeen. Keuhkokapasiteetti tuntui kutistuneen kymmenesosaan edellisestä (kannattiko poltella pari tupakkia reissussa, häh?), jaloista näytti kaikoneen kaikki puhti. Vaan kun ensimmäinen kerta on ohi, tulee toinen, kolmas ja neljäskymmenes jo itsestään. Nyt kun pahin on ohi, voi taas keskittyä kehityskäyrälle takaisin kipuamiseen.

Seuraa Instagramissa, tykkää Facebookissa tai ota seurantaan Bloglovinissa!

Share

Ladataan...
Pumpui

Mitä motivaatiokuvat oikeasti sanovat?

Syksyn treeni- ja elämänreilaanlaittamisinnostuksen myötä some täyttynee taas erilaisista liikkumiseen, syömiseen ja elämänhallintaan liittyvistä ajatelmista ja hokemista. Monet niistä ovat oikeasti melkoisen kauheita, kun pysähtyy tarkastelemaan niitä tarkemmin. 

 

Hämmästyttävän moni motivaatiolauseke ei ole suinkaan motivoiva vaan syyllistävä. Sinun pitäisi treenata tänäänkin! Ainoa huono treeni on se joka jäi tekemättä! Senkin iljettävä vätys! Harvemmin inspokuvissa lukee, että muista suhteuttaa treenaaminen muun elämän kuormitukseen, lepopäivät ovat itse asiassa hyvästä kehityksen kannalta ja ihmisiähän tässä ollaan. No excuses!  

 Syyllistäminen ei tietenkään rajoitu treenaamiseen. Hetki huulilla, ikuisuus vyötäröllä! Älä anna periksi houkutuksille, senkin läskipallero! Eniten minua kuitenkin ärsyttävät nämä "älä palkitse itseäsi ruoalla" -lauseet. Totta helvetissä palkitsen! En joka päivä, mutta usein kumminkin. Vai voiko joku kirkkain silmin väittää, että rankan työ- ja treeniviikon jälkeen ei olisi parasta tilata lähithaikkulasta mättösetit tai hakea kotimatkalla iso, rasvaa tirisevä pizza? Meidän koiralle kyllä riittää viikonloppuisinkin sama bodaridieetti kuin viikolla (Jahti&Vahti kana ja riisi -kuivamuona), minulle ei.  

Edesvastuuttomien motivaatiokuvien lisäksi minua sapettavat kaikenlaiset köykäisesti ajatellut ja ihmisiä yhteen kasaan niputtavat hölmöt jaaritukset. Pitäisikö minun tuntea jonkinlaista innoitusta ja yhteenkuuluvuutta yllä olevasta "crossfit-naisen uskontunnustuksesta" eikä akuuttia tarvetta työntää haarukka omaan silmääni?

Ja kun tälle tielle lähdettiin: vielä pahempaa kuin motivaatiolauseet ovat paskasti suomennetut motivaatiolauseet! Nuku kuin vauva, voita kuin mestari! Kukaan muu, kuin sinä ei pilkuta tällä tavalla! Erityisesti tässä genressä ovat kunnostautuneet Tikis ja Hidasta elämää. 

Fyysisesti ja kieliopillisesti kyseenalaisia motivaatiolausekkeita mahdollisesti vieläkin epäilyttävämpiä ovat erilaiset tavoitteiden saavuttamiseen liittyvät ajatelmat (joiden tendenssi on kirjoittaa lähteidensä nimet jostain syystä kategorisesti väärin, kuten yllä). Olen allerginen kaikelle "saat universumilta mitä haluat kunhan osallistut järjestämälleni goal mapping ja kuukivet -kurssille" -roskalle, sillä se myy minusta väärää toivoa. Ja entä jos ei saakaan sitä mitä haluaa? Onneksi siihenkin on olemassa oiva motivaatiolause:

Älkää ymmärtäkö väärin, pidän kyllä motivaatiokuvista. Kunhan niiden viesti vain koskettaa minua: 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Eli kuinka parantaa elämänlaatua sanomalla ei.

Tänään en jaksanut. Kalenteri oli buukattu täyteen, olin vielä onnistunut sumplimaan samalle ajankohdalle sekä treenit että yhden duuniliitännäisen oppimis- ja verkostoitumistilaisuuden. Piti tehdä valintoja, ja valitsin olematta tekemättä yhtään mitään.

Olen kehittänyt itselleni kaksivaiheisen testin, jolla tsekkaan väsymystilaani. Sitä voi soveltaa niin urheiluun kuin moneen muuhun asiaan elämässä. Siinä vastataan yksinkertaisesti vain helppoihin kysymyksiin.

1. Hotsittaako? 

Huvittaako mennä treenaamaan? Onko kiva ajatus lähteä verkostoitumaan ja oppimaan uutta? Jos vastaus ensimmäiseen kohtaan on ei, siirrytään toiseen ja viimeiseen vaiheeseen.

2. Johtuuko hotsittamisen puute mukavuudenhalusta vai eikö oikeasti hotsita?

Joskus laiskuus naamioituu aidoksi jaksamattomuudeksi, ja silloin monet ympäristötekijät (ikävä sivuttainen tuuli joka hidastaa polkemista, riittämätön välipala, huonosti kulkeva bussi) tuntuvat suorastaan mahdottomilta ylittää. Välillä ei yhtään huvittaisi lähteä sompailemaan pyörällä tai bussilla treeneihin, mutta jos ajatus treeneistä itsestään innostaa, tietää että voi hyvillä mielin potkia laiskan persuksensa ylös ja lähteä liikenteeseen. Tänään taas itse treenaaminen tuntui jo ajatuksen tasolla hirvittävän raskaalta, enkä pystynyt kuvittelemaan jaksavani hengailla uusien ihmisten kanssa tapaamisessa. Selkeitä merkkejä akuutista aidosta hotsituksenpuutteesta. 

***

Olen aina ollut melko huono sanomaan ei, sekä hyvässä että pahassa. On hyvä että ei sano suoralta kädeltä ei uusille kokemuksille ja pöljille ideoille, mutta välillä pitäisi muistaa, että on ihan okei sanoa että ei kiinnosta, ei jaksa, ei ihan vain siitä syystä että ei. Olen joutunut opettelemaan kantapään kautta, että ei ole pakko istua jokaisessa komiteassa ja osallistua jokaiseen tapahtumaan tai että ylipäänsä maailma voi myös pyöriä välillä ilman minun kontribuutiotani. (Havainnollistava esimerkki: yliopistoaikoina paitsi opiskelin ja tein paria-kolmea työtä myös vedin oppiaineen opiskelijayhdistystä ja istuin laitoksen johtoryhmässä ja pääsin vihdoin pois opiskelija-aktiivikurimuksesta poistumalla kaupungista vuosikokousviikolla, jotta en vain suostuisi nakitettavaksi taas johonkin). 

Parasta ein sanomisessa on se, että siitä ei oikeasti seuraa useinkaan mitään katastrofaalista. Treeneille lepo tekee hyvää, eikä maailma ole vielä kaatunut niskaan sen takia, että on skipannut yhdet jos toisetkin kissanrisitiäiset. Tänäänkin siitä seurasi oikeastaan vain positiivisia asioita: tehokkaampi loppupäivä kun tiesi että tsemppaamisen ei tarvitse jatkua iltaan, aikaa kirjoittaa, mahdollisuus halailla miestä ja koiraa vähän enemmän kuin normipäivinä.

 

Share

Pages