Ladataan...
Pumpui

Tein sillä tavalla tyhmästi että lupauduin juoksemaan puolimaratonin mittaisen polkujuoksun.

Ja mikä erinomainen juoksu se olikaan! Suunto ja Salomon kutsuivat minut juoksemaan ensi kertaa järjestetyn Helsinki City Trail -polkujuoksun. 12 ja 21 kilometrin reitit kiemurtelivat Paloheinästä kohti Olympiastadionia. Minä lähdin tietenkin innolla mukaan, olenhan tänä vuonna löytänyt jälleen juoksemisen riemut - ja juurikin Keskuspuiston metsissä. Voimieni tunnossa päätin vielä viime metreillä vaihtaa ilmoittautumiseni puolimaratoniin.

Kisapäivän aamuna tilanteen absurdius löi päälle. Juokseminen oli ollut minulle hyvää vastapainoa crossfitin tulos- ja suorituskeskeisyydelle sekä intensiteetille. Olen juossut pääasiassa tuulettaakseni päätäni, kroppaani ja koiraa, en matkat ja ajat mielessä. Olinko menossa tärväämään tämänkin liikunnan tekemällä siitä turhaan suorituskeskeisen mörön itselleni, kuten on välillä käynyt crossfitin kanssa? Starttipaikalla kaikki näyttivät hirmuisen asiantuntevilta ja vuoristokaurismaisilta pitkine koipineen. Mitä ihmettä minä persjalkainen painonnostaja täällä tein, oikeiden juoksuharrastajien seassa? Edessä odottavat 21 kilometriä tuntuivat typerältä idealta. Yli kympin lenkkejä en ole montaa juossut koko vuonna. Ahdistus taisi olla enemmänkin tapahtuma- kuin jaksamisliitännäistä, luottoa oman kropan jaksamiseen kyllä löytyy. Onneksi lähdin juoksemaan Fitness Führer -Sofian kanssa, joten tiesin että jos juoksusta tulisi katastrofi, ainakin meillä olisi tolkuttoman hauskaa.

Jännitys purkautui lähdössä sekoiluna ja hihittelynä. Sain Salomonilta kokeiltavaksi Speedcross Pro -kengät, jotka testilenkkien ja puolimaratonin perustella olivat erinomaiset pääkaupunkiseudun pehmoisille ja osin kallioisille poluille, sekä S-lab Adv Skin3 -juoksurepun, johon sai ladattua pitkälle matkalle tarpeelliset juomat ja geelit (sekä tietenkin tarpeelliset sometusvarusteet).

Lähtölaukauksen (Oliko siellä laukaus? En muista lähdöstä mitään.) jälkeen ei auttanut muu kuin kipittää. Taistelusuunnitelmani oli kävellä kaikki mäet ylös, mutta tämän olin jo unohtanut ensimmäisen mäkeen mennessä. Vasta muutaman kilometrin jälkeen holtti tuntui löytyvän ja muistin mitä täällä ollaankaan tekemässä.

Ensimmäiset viisitoista kilometriä menivät kuin hujauksessa. Juoksimme Sofian kanssa jutustellen, juoksu oli kevyttä ja keli mitä mainioin. Ylämäet eivät tuntuneet missään vaiheessa pahalta, ja kiitollisena ajattelin kaikkia lukemattomia kyykky-, kelkantyöntö- ja boksihyppytreenejä, joita olen vuoden mittaan tehnyt salilla. Jälkimmäisellä huoltopisteellä minulla oli niin järkyttävän paljon energiaa ja menohaluja, että epäkohteliaasti hylkäsin Sofian (jonka puolustukseksi on sanottava että hän oli juossut viikkoa aikaisemmin täysmaran ja silti tullut juoksemaan poluille!) ja lähdin kiristämään tahtia. Reitillä ollut talkoolainen naureskeli, että jos paukkuja riittää, kannattaa ehdottomasti yrittää. 

Seurasi lyhyen juoksu-urani lennokkaimmat kilometrit. Henkisesti siis, sillä mittarin mukaan kilometrivauhtini pyöri noin seitsemän minuutin paikkeilla. Tuntui että voisin juosta vaikka Kuuhun asti. Juurakot, kalliot ja ylämäet eivät tuntuneet miltään, sen kun kipitin menemään.

Euforiaa seurasi tietenkin epätoivo. Perstuntuma kertoi, että kilometrien 19 ja 20 saavuttamista merkkaavien kylttien tosiasiallinen väli oli noin kolmekymmentä kilometriä. Onneksi olin lyöttäytynyt erään mimmikolmikon jonon jatkoksi, ja seurasin vain sinnikäästi heidän menoaan. Lopulta saavuimme Ruskeasuon ratsastuskentän laitaan. Polulta poistuessamme ja Olympiastadionin tornin häämöttäessä sain jälleen uuden vaihteen silmään. Hullu virne naamalla ohitin seuraamani trion ja pingoin kohti stadionia. Reitille oli onnistuttu jemmaamaan vielä  loppuvastus jyrkän kallion muodossa, mutta lopulta pääsin juoksemaan kunniakierrokseni porttien sisäpuolella.

Loppuaikani oli 2.32, johon voi luvalla olla tyytyväinen (vertailun vuoksi ainoa sileän puolimaratonini muutaman vuoden takaa on 2.08). Toisaalta toki tulosorientoitunut minä yritti pään sisällä huudella, että kyllä sinä nopeamminkin olisit päässyt jos olisit alusta alkaen pistänyt kinttua toisen eteen, että 2.15 olisi hyvinkin ollut mahdollinen. Mutta kyllä tunsin oluen ansainneeni, kun Sofian kanssa kilistimme lasilliset heti kisan jälkeen aitoon Teräsmeduusat-tyyliin.

Helsinki City Trail oli mitä erinomaisin ensikosketus polkujuoksutapahtumiin. Muutaman Extreme Runin ja yhden Helsinki City Runin massatapahtumien traumatisoimalle juoksijalle noin 800 hengen tapahtuma oli mukavan väljä mutta kuitenkin sosiaalinen. Jonoa ei syntynyt juuri lainkaan, ja reitti oli mainio poikkileikkaus pääkaupunkiseudun pöpeliköistä. Itse maisemien ja luonnon fiilistely, joka on ollut omilla polkujuoksuillani se tärkein asia, jäi kyllä vähemmälle, kun reittimerkkien seuraaminen ja porukassa juokseminen ja naureskelu veivät ykkössijan. 

Fiilis juoksun jälkeen on ollut mitä erinomaisin (ainoat itkut tirautin kotona, kun mies oli hommannut hemmetisti ruokaa ja herkkuja ja ruusupuskan kotiin palaavalle nälkäiselle ja haisevalle kisaajalle). Lonkankoukistajat ovat tänään olleet kankeat, mutta muuten vointi on ollut hyvä. Olen salavihkaa vilkuillut tapahtumakylästä mukaan nappaamani Buff Trail Tourin ensi vuoden ohjelmaa. Riittäisivätkö rahkeet pidemmällekin reissulle? Mihin hullutukseen sitä osallistuisi ensi vuonna?

Share