Ladataan...
Pumpui

Jos on nettiin uskominen, nainen ei voi tehdä oikein treenatessaan.

Törmäsin tänään Iltalehden sivuilla blogikirjoitukseen naisista kuntosalilla. Skribentti (mies) kauhisteli sitä, kuinka turhaa pelkästään naisille suunnatut kuntosalit ovat. (Taivastelinkin asiaa jo blogin Facebook-sivulla, johon linkkailen enemmänkin outoa ja mielenkiintoista tauhkaa.)

Tällaiset pöhköt kirjoitukset pitäisi jättää omaan arvoonsa. Jäin kuitenkin miettimään kirjoittajan kokemaa mielipahaa siitä, että naisille on omia saleja. Mitä on kirjoittajalta pois, että naiset, jotka tahtovat treenata naisten salilla, sellaisella pääsevät harjoittelemaan? Ei mitään, paitsi tietenkin silmäkarkki ("Välillä salilla näkee lähes pornahtaviin vaatteisiin verhoutuneita nuoria naisia. Sen jälkeen odotetaan, että yksikään mies ei saisi huomioida naista katseellaan.") ja se, että setä ei pääse pätemään auttamalla mamselleja hädässä ("niin sanotuilla tavallisilla kuntosalilla kokeneemmilta miespuolisilta kanssatreenaajilta saa tervetulleita vinkkejä ja opastusta"). Harmittaahan se varmasti.

Olen seurannut mielenkiinnolla muutamallakin eri foorumilla käytäviä keskusteluja naisten kuntosaleista sekä ns. "matalan kynnyksen" saleista. Moni tuntuu vastustavan sellaisia pääosin siksi, ettei itse koe tarvetta sellaiselle (oli sitten kyseessä sukupuoli tai oma tapa treenata). Treenaaminen saattaa tehdä siinä mielessä kapeakatseiseksi, että itselle sopivan metodin olettaa sopivan kaikille muillekin. Itse en ole kokenut tarvetta osallistua vain naisille suunnattuun liikuntaan (painia lukuun ottamatta, mutta kyseessä oli paino- eikä sukupuolisidonnainen asia), mutta ymmärrän hyvin, jos joku muu sitä kaipaa. Tai mitä tahansa järjestelyä, jos se madaltaa kynnystä harrastaa liikuntaa ja jos sille bisnestä löytyy. 

Välillä tosin tuntuu, ettei netin öyhöttäjille kelpaa mikään, eikä nainen voi ikinä tehdä oikein, mitä trenaamiseen tulee. Ei saa käydä naisten salilla. Ei saa olla miesten tiellä häiritsemässä pornahtavine vaatteineen. Ei saa tehdä sitä, tätä tai tuota, tai ainakaan noin vähissä tai paljoissa vaatteissa, meikittömänä tai ilman. Älä ole miestä heikompi, mutta älä nyt hyvä nainen ole miestä parempi! Älä priorisoi treeniä mutta älä missään nimessä liho! 

Ja aina löytyy niitä, joiden mielestä naisten ei ole sopivaa treenata, olivat salit sitten kaikille sukupuolesta riippumatta tai pelkästään naisille. Olen itsekin saanut osani taivastelevasta ja paheksuvasta lukijapalautteesta. Kiitos vain niille, jotka ovat kokeneet asiakseen kertoa että näytän ihan mieheltä tai että lihakseni ovat ällöttävät. 

Öyhöttäjät öyhöttää, muut keskittyy treenaamiseen.

 

(Kuvat: Jussi Helttunen)

Share

Ladataan...
Pumpui

Eli sananen siitä, kuinka kaikesta elämässä ei saakaan arvosanaa ja kultaista tähtitarraa.

Kirjoitin muutama viikko takaperin riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteista treenissä. Sain kriittistä (ja varsin aiheellista, myönnetään!) palautetta siitä, että negailen liikaa - mutta myös paljon tunnustuksia lukijoilta, jotka tuntevat samalla tavalla. 

Olen pyöritellyt asiaa päässäni viime päivinä ja päätynyt keittiöpsykologisessa hengessä nimittämään tätä kympin tytön syndroomaksi.

Tiedätte kyllä kympin tytöt. Ne maakuntien ja kasvukeskusten koululaitosten Hermione Grangerit (sukupuolesta riippumatta), jotka ovat vaarassa hajota pätemisensä ja oppimisensa tarpeen alla. Ne, joiden on vaikea hahmottaa onnistumisia, jos kukaan muu ei ole sitä kertomassa papukaijamerkkien ja stipendien kera.

Kympin tyttö noudattaa kouluvuosienkin jälkeen kaavaa, jossa kaikista suorituksista tarvitaan kiitettävä arvosana ja kultainen tähtitarra. Jos ulkoista validointia ei ole saatavilla, voi turvautua lukuihin ja numeroihin sekä siihen, että vertailee itseään armottomasti muihin. 

Työ- ja talouselämässä puhutaan välillä siitä, kuinka naisten liiallinen itsekritiikki ja kokemus riittämättömyydestä aiheuttavat ahdistusta - ja estävät näitä etenemästä urallaan. Saman kaava toistuu myös harrastuksissa, etenkin aikana jolloin treenikin on arvostelusuoritus ja harrastemielessä douppaaminen yleistyvä ilmiö. 

Mitä enemmän olen puhunut tästä asiasta, sitä useampi on tunnustanut samanlaiset tuntemuksensa. Etenkin crossfit-saleilta olen löytänyt kohtalotovereita. Vaativuus ja suorituskeskeisyys houkuttavat, mutta tuottavat myös turhankin kovia paineita.

Itse en ollut siinä mielessä perinteinen kympin tyttö, että olisin ollut kiltti ja hiljainen tai - kuten jotkut ilkeästi kympin tytöistä sanovat - elämälle vieras. Koulumenestys, tavoitteellinen harjoittelu sirkuskoulussa, goottailu ja kiljupunkkarien kanssa kaupungilla notkuminen vain kävivät jotenkin yksiin. En ole mikään akateeminen supermenestyjä, enkä koskaan tehnyt graduani loppuun, kun menin mieluummin töihin. 

Kympin tytön suorituspaineista sen sijaan olen nauttinut ja kärsinyt koko elämäni. Koulunkäynti oli helppoa, eikä 9,8:n keskiarvoon pääseminen vaatinut oikeastaan minkäänlaisia ponnisteluja. Muistan edelleen elävästi sen kriisin, jonka koin lukiossa: en ollutkaan ainoa hyvä! Ja kun kaikki asetettiin arvostelussa Gaussin käyrälle, joku toinen saattoi tosiaan olla parempi kuin minä. Olen yrittänyt päästä eroon ajatuksesta, että olen tehnyt jotain merkittävää vain silloin, kun saan sen hemmetin tähtitarran - etenkin koska aikuiselämässä tarroja ja kiitoksia jaellaan melkoisen kitsaasti.

Suorituskeskeisyys on treenaamisessa sekä siunaus että kirous. Toisaalta se kannustaa tavoittelemaan asioita, toisaalta se lamaannuttaa. Kun on aina saanut lähestulkoon kaikesta kympin saman tien ja vähälläkin yrittämisellä, on ollut tuskallista huomata olevansa korkeintaan seiskan arvoinen tempaaja. Tai että oppimiseen menee paljon kauemmin kuin monilla muilla. Kelpaamisessa on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että kelpaisi itselleen: tuskinpa kukaan muu maailmassa määrittää minua sen kautta, kuinka nopeasti kehityn painonnostossa, joten ei pitäisi minunkaan.

Koulu on siitä kummallinen paikka, että siellä omaksutut mallit eivät päde kovinkaan moneen asiaan tosielämässä. Gaussin käyrä on paska mittari yksilön elämässä: toisen onni ei ole itseltäsi pois, kyykättyjen kilojen määrä ei ole universaali vakio, josta sinulle on annettu vain pikku murunen. 

 

Oletteko samaa mieltä? Tunnistatteko näitä tuntemuksia itsessänne? Puhuinko pelkkää keittiöpsykologista potaskaa? Sana on vapaa! 

ps. Vielä ehdit äänestää allekirjoittanutta Fjällräven Polar Expeditioniin, kliketiklik!!!!

(Ensimmäinen kuva Jussi Helttunen, viimeinen kuva Kari Koskinen)

Share

Ladataan...
Pumpui

Olen ollut kummallisen ylpeä uudesta heijastinliivistäni. Muodikkaiden vaatteiden päälle en ymmärrä mitään, mutta tamineet, jotka toivottavasti pienentävät auton alle jäämisen riskiä - niistä minä tykkään!

Välillä naurattaa, millainen safety first -ihminen minusta on tullut. Voisi olla vaikka viidentoista vuoden takaisella Lotalla ihmettelemistä jos tietäisi, että täällä minä aamuisin sonnustaudun heijastinliivein, valoin ja kypärin työmatkapyöräilyyn. Miten olen joskus voinut ajatella että heijastimen tai kypärän käyttäminen on noloa?

Turvatamineet tuovat turvaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Itse voi tehdä osuutensa, ja sen jälkeen pitää toivoa että muutkin teitä ja väyliä jakavat tekevät järkeviä päätöksiä.

Meinasin muutama viikko sitten jäädä rekan alle aamuliikenteessä. Läheltä piti -tilanteita tulee silloin tällöin, mutta tällä kertaa loukkaantuminen oli todella lähellä, onneksi oli suht alhainen vauhti ja sormet valmiina jarrukahvalla. Ajoin Helsingissä yksisuuntaista Albertinkatua, kun tien reunassa ilmeisesti lastaushommat lopettanut kuorma-auto lähti liikkeelle vilkkua käyttämättä ja kiilasi minut tien syrjään. Jos olisin ollut auto, olisi keula ollut iloisesti rutussa rekan perspuolta vasten. 

Säikähdin tilannetta melkoisesti, enkä tajunnut mennä rettelöitsemään liikennevaloihin jääneen rekan kuskille. Ainoa mitä tajusin oli kerätä itseni ja fillarini tienposkesta ja siirtyä taluttamaan viimeinen kortteli töihin. Sen verran hoksottimet sentäs pelasivat, että tajusin pistää muistiin kuljetusfirman nimen auton kyljestä. Töissä sitten itseni kasattuani laitoin tämän uusimaalaisen kuljetusfirman toimarille tilanteen huomioon ottaen varsin ystävällismielisen sähköpostin, jossa selostin tilanteen.

Arvatkaa sainko koskaan vastausta? No enpä tietenkään. En edes sellaista geneeristä "kiitos viestistänne, otamme palautteenne huomioon toimintaamme kehittäessämme" -vastausta. Olkoot vaikka kuinka eri mieltä siitä, onko ookoo että palkolliset meinaavat ajaa muita liikenteessä kulkevia hengiltä, vastaus olisi ollut ihan kiva. 

En halua lietsoa lisäjuopaa eri liikennemuotoja vastaan, koska vastakkainasettelu liikenteessä tarkoittaa entistä äkäisempiä fillaristeja, autoilijoita ja jalankulkijoita. Mulkkuja löytyy kaikista eri tienkäyttäjien luokista. Toivoisin vain, että otettaisiin toisemme entistä paremmin huomioon: käytettäisiin sitä vilkkua, toimittaisiin niin että muut voivat ennakoida, ei kurvailla sieltä mistä huvittaa. En minä siihen heijastinliiviinkään ole muodin takia pukeutunut, vaan teidän muiden, liikenteessä vahvempien, takia.

Aikaisempia fillaripostauksia:
Pikainen kysymys hitaille pyöräilijöille
Pyöräilystä, pelosta ja periaatteista

Share

Pages