Ladataan...
Pumpui

 

Akrobaatteja! Jonglöörejä! Pelle-klezmeriä! Tällä viikolla on mahdollisuus päästä jälleen katsomaan maailmanluokan sirkusta, kun Cirque du Soleilin Quidam pyörii Helsingissä.

Minulla on pitkäaikainen ja melko intohimoinen suhde Cirque du Soleiliin. Harrastin koko nuoruuteni sirkusta, ja Soleilin käsittämättömät taiturit olivat meille pienille sirkustelijoille idoleita, käsittämättömän taitavia ja elegantteja ammattilaisia. Joulunaika oli sirkusintoilijan parasta aikaa, kun Yle näytti pyhien ratoksi Soleilin esityksiä, joita sitten videolta katsottiin yhä uudelleen. Haaveilinpa minäkin pääseväni joskus esiintymään Soleiliin.

Sittemmin olen päässyt näkemään esityksiä myös livenä: Saltimbancon, Alegrian muutamaan kertaan, muutaman sisäestradeille suunnitellun produktion sekä uudemman telttashow Koozan. En ole mikään kova yksityiselämän takia itkijä, mutta sirkuksessa itken aina, viimeistään silloin kun ensimmäinen joukkokohtaus alkaa. Kävin katsomassa Koozan Madridissa, ja siellä silmät kostuivat ensi kerran jo silloin, kun sirkusteltta alkoi häämöttää talojen lomasta. 

Quidam oli muistaakseni ensimmäinen Soleil-produktio, jonka näin televisiosta. VHS-nauhat tuli kulutettua puhki, kun katsoin esityksen yhä uudelleen. En malta odottaa, että pääsen näkemään shown livenä lauantai-iltana! Ja pakkohan se on tunnustaa: olen jo ehkä ollut tippa linssissä muutaman kerran kun vain ajattelen että pääsen näkemään produktion ihan läheltä. 

(Ja joo, arvatkaa olenko kateellinen niille bloggareille jotka olivat eilen päässeet Quidamin bäkkärille tapaamaan esiintyjiä? No enpä ollenkaan. En sitten yhtään.) 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Blogi on saanut viime aikoina melkoisen määrän uusia lukijoita. Tervetuloa, kiva että löysitte paikalle. Jotenkin tuntuu että esittelyt ovat paikallaan. Pahoittelut niille, kenelle tämä on jo tuttua, mutta kertaus on opintojen äiti ja niin edelleen.

Moi, olen Lotta. 30-vuotias markkinointi- ja viestintätyöläinen sekä kirjoja, kahvia ja ruokaa rakastava vanhapiika Helsingin itäisestä kantakaupungista. 

Lapsuuteni ja teinivuoteni vietin Lappeenrannassa, jossa ehdin harrastaa jos jonkinlaista. Natiaisena olin yleisurheilukoulussa ja pelasin tovin pesäpalloa. Ratsastusta ja heppatyttöilyä harrastin vuosikausia. Tärkein lapsuuteni harrastuksista oli kuitenkin sirkus, jonka parissa vietin reilusti yli vuosikymmenen. En ollut kaksinen akrobaatti, etenkään klesan selkäni takia, mutta sitäkin ahkerampi häseltämään kaikkea muuta. Päälajini oli jongleeraus, etenkin porukalla. Yllä oleva kuva on Suomen Nuorisosirkusliiton perinteisiltä sirkusfestareilta muistaakseni vuonna 1999, jolloin esitimme ohjelmanumeron "1323 tiilenpäätä". Minä olen kuvassa ylävasemmalla. Sirkus opetti paljon, paitsi kehonhallintaa ja koordinaatiota, myös esiintymistä, yhdessä tekemistä ja viimeisinä vuosina myös kaljanjuontia. 

Joskus leikittelin ajatuksesta lähteä ulkomaille opiskelemaan jonglööriksi ja tulitaiteilijaksi, mutta todellisuudessa taisin tietää, ettei minusta siihen oikeasti olisi. Sen sijaan lähdin isolle kirkolle opiskelemaan kirjallisuutta, ja siihen sirkus sitten jäikin. Opiskeluvuodet menivät enemmän tai vähemmän luennoilla ja Kallion kuppiloissa, ja vain välillä kauhistuin kaljapömppääni ja kävin lenkillä. Olisi mahtavaa sanoa, että olen ollut liikunnallinen koko elämäni, mutta se ei taida pitää paikkaansa. On tuo muutaman vuoden rakonen, jolloin en paljoa ruhoani liikuttanut. 

Varsinaisen liikuntaherätyksen sain lopulta Helsinki Thaiboxing Clubilla. Päämäärätön haahuilu lenkkeilyn ja salilla käymisen merkeissä sai jäädä, kun innostuin treenaamaan kunnolla. Satiinishortsit viuhuivat ahkerasti muutaman vuoden, kunnes siirryin toviksi brasilialaisen jujutsun pariin. Painiminen oli superhauskaa ja aidosti haastavaa, mutta hiljalleen innostus siihenkin lopahti. Nyt muutaman vuoden jälkeen olen miettinyt painimisen jatkamista, mutta sen sovittaminen muuhun treeniohjelmaan tuntuu tällä hetkellä melkoisen haastavalta. 

Vietin puolisen vuotta etsikkoaikaa, jolloin en oikein tiennyt mitä tehdä. Tiesin että halusin treenata, mutta minulla ei ollut aavistustakaan lajista. Sitten eräällä syksyisellä viikolla kävin Helsinki Roostersien tryouteissa ja sain tiedon pääseeni CrossFit Central Helsingin alkeiskurssille. Sitten pitikin valita jenkkifutiksen ja ristiinkuntoilun väliltä. Valitsin crossfitin, sillä sali oli ihan kodin lähellä eikä ajatus parilla bussilla sompailusta jefutreeneihin houkuttanut. Loppujen lopuksi minut siis ajoi crossfitin pariin mukavuudenhalu. Ei mikään runollinen ja ylevä tarina siis. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että löysin tieni crossfitin pariin. Vaikka välillä oman edistymisen hitaus saa aikaan akuuttia turhautumista ja halua heittää hanskat tiskiin, olen ollut joka päivä iloinen lajivalinnastani. 

Ja tässä sitä sitten ollaan. Neljännellä vuosikymmenellä, paremmassa kunnossa kuin koskaan. Pumpui* on ollut olemassa kohta neljä vuotta. Aloitin kirjoittamisen vain pitääkseni yllä tekstintuottamisen virettä, enkä koskaan ajatellut blogin olevan pitkään aktiivinen saatika yleisön näinkin suuri. Kiitos siitä kuuluu teille, ei tätä pelkästään itselleen jaksaisi tehdä. Toivottavasti olette saaneet jotain irti horinoistani ja pohdiskeluistani. Jos ette ja olette silti käyneet täällä ahkerasti, niin teillä on merkittäviä ajankäytöllisiä ongelmia ja minun aika katsoa peiliin.

*Moni uusi lukija on kysynyt, mistä blogin nimi juontuu. Pumpui on thaita ja tarkoittaa "pullukkaa". Perustin blogin pian treenileiriltä Thaimaasta palattuani, ja mielessä pyöri edelleen valmentajan tapa kutsua minua ja muita länkkäreitä pullukoiksi. Välillä olen miettinyt että olisin voinut valita vähän fiksumman nimen, mutta oikeasti olen nimeen oikein tyytyväinen. Nyt minua on alettu kutsua treenissä Isoksi Lotaksi, joten se olisi hyvä vaihtoehto, jos pullukkanimestä pitää joskus luopua.

Siinä se kai lyhykäisyydessään. Kysymyksiä saa esittää, mistäs sitä ihminen mieluummin turinoisi kuin itsestään.

(painikuva: Kristian Salo)

 

 

 

Share