Ladataan...
Pumpui

Olisi valetta väittää, etteikö kuntoiluinnostukseni taustalla olisi terveydellisten seikkojen ohella ulkonäöllisiäkin tarkoitusperiä. Urheilu nimittäin tekee joistakin ihmisistä käsittämättömän kauniin näköisiä. Sitä voi sitten tällainen tavallinen persjalkainen tallukka salilla kohkatessaan toivoa: että jonain päivänä se terveys, urheilullisuus ja yleinen hehkeys puskee ulos niin kirkkaana, että sillä, miltä oikeasti näyttää, ei ole oikeastaan mitään väliä.

Kuvassa ei valitettavasti ole minä vaan crossfit-urheilija Camille Leblanc-Bazinet.

Ja vielä toinen todiste:

Kuvassa ei edelleenkään ole minä, vaan tämä hehkeä nuori nainen on vapaaottelija Ronda Rousey.

No, ei kai se auta kuin purra hammasta ja urheilla vähän lisää. Ja ehkä käydä solariumissa. Bikinikausi pitää nimittäin avata ensi viikolla virkistyspäivän nimissä. Vai onko "pasty white" kauden kuumin sävy, onhan?

Share

Ladataan...
Pumpui

Seisoin tänään aamulla peilin edessä. "Näytänkö mä läskiltä?" kysyin mieheltä. "Tai siis ainahan mä näytän läskiltä mutta näytänkö mä tänään jotenkin erityisläskiltä?"

Iltapäivällä tajusin kuinka kauhistuttavalla tavalla vinoutunutta on oikeasti puhua noin. Enkä varmasti ole ainoa joka kohtelee omaa ruumistaan verbaalisesti kaltoin.







Olenko samaa mieltä kun kyse on minusta itsestäni?



Tiedän, että en ole läski. Olen kohtalaisen lihaksikas ja ihan kohtuulliset 57 kiloa 161 senttimetrin vartalossa. Silti käytän paljon aikaa kylki- ja mahanahkaani puristellen ja pulleuttani kauhistellen.



Osaksi se on vain tapa puhua omasta vartalostaan ja vain osaksi tyytymättömyyttä. Mutta oikeastaan ensin mainittu on paljon pahempi kuin pari ylimääräistä, jumppaamalla lähtevää kiloa ahterissa. Minä ja monet ystävistäni tapaamme puhua vartaloistamme käsittämättömän vähättelevästi. Ulos lähtiessä lähestukoon pitää kauhistella omaa ulkonäköään ja sitä, kuinka vaatteet eivät istu päälle. Harva se päivä töissäkin vitsailemme, että pitäisi mennä lounaalla salaatille, koska kaikilla on läskikriisi päällä, vaikka muut konttorin naiset ovat vielä minua hoikempia. Käykö niin, että puhetapa jossain välissä alkaa muuttaa ajattelutapaa ja oikeasti alkaa tuntea itsensä isoksi?



Suivaannun, jos joku muu sanoo minua pulleaksi (yhtä todella kamalaa gynekologia ja vitsailevaa miestä lukuun ottamatta kukaan ei muistaakseni ole edes niin sanonut), mutta saan mollata itseäni niin paljon kuin vain jaksan. On melkeinpä velvollisuus kauhistella omia kilojaan, kun joku kertoo kuntoilustaan tai laihtumisestaan.



Siksi teen lupauksen marraskuuksi: aion olla armollisempi itselleni. Pieni vatsakumpu ei kaada maailmaa eikä pizzan jälkeen ole mikään järki ulista kuinka lihavaksi sitä on muuttumassa. Kun seuraavan kerran joku tarjoaa paikan mollata vartaloani, aion olla vaiti. Saapi liittyä mukaan.

Share