Ladataan...
Pumpui

 

Osallistuin viime viikonloppuna Ruotsin Morassa järjestettävään perinteistäkin perinteikkäämpään Vasaloppetiin yrityksemme suomalais-ruotsalais-norjalaisessa joukkueessa. Mitä opin ensimmäisessä hiihtokisassani sitten 90-luvun Hippo-hiihtojen?

1. Et ole yksin

Stafettvasan hiihdetään viiden hengen joukkueissa.Itse olin toisella osuudella, eli jouduin lähtemään bussilla kohti Mångsbodarnaa ennen kuin myöhemmin hiihtävät olivat edes vielä hereillä. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi, mutta onneksi en ollut veneessä yksin: lyöttäydyin bussissa iloisten ruotsalaisten kannoille ja sain kannustusta, seuraa ja kaakaota muutaman tunnin odotteluajaksi.

Kisaan lähtee parituhatta joukkuetta kahdella lähdöllä. Väkeä siis riittää myös laduilla, eikä yksinäisiä hetkiä paljoa ehdi tulla. Ruuhkaa ei ole perinteiseen Vasalopetiin verrattuna: sunnuntaina samoille laduille lähtee yhdellä lähdöllä lähes kaksikymmentätuhatta sivakoijaa.

Olen kanssa vahaushommissa. Arvaatteko kuinka monta hiihtoaiheista naljailua ehdin esittää norjalaiskollegalle yhden viikonlopun aikana?

2. Sisu korvaa puuttuvaa hiihtotekniikkaa (tiettyyn pisteeseen asti)

Aloitin hiihtämisen vuosikausien tauon jälkeen viime talvena. Lukuisten naamalleni kaatumisten jälkeen alkoi viime talvena jo tuntua, että luistelutekniikka alkaa hiljalleen löytyä. Perinteistä hiihtotyyliä olen mennyt täsmälleen kahdesti tällä vuosituhannella, kerran puolisen tuntia meren jäällä pari viikkoa sitten kaverilta lainaamani kamoja testatessa sekä sitten itse Vasaloppetissa.

Tärkein neuvoni hiihtokisaan osallistuville onkin: opettele hiihtämään. Ennen kisaa. Lähdin 24 kilometrin osuudelleni henkseleitä paukutellen. Olisihan siinä aikaa opetella hiihtämään, ja sisu sekä raivokas tasatyöntö kyllä korvaisivat puutteellista tekniikkaa. Näin olikin, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Etenkin ylämäissä tekniikka olisi tullut tarpeeseen, ja parempi asento olisi varmasti tehnyt hiihtämisestä paitsi nopeampaa myös fyysisesti mukavampaa. 

Keli ei olisi voinut olla täydellisempi. Pari astetta pakkasta, täysi auringonpaiste ja järkyttävän kauniit maisemat (joista en ottanut yhtään kuvaa).

3. Rentona mäkeen

Olin saanut ihmisten kuvailuista ja reittiprofiilin nopeasta vilkaisusta sellaisen mielikuvan, että Vasaloppetin reitti on tasaista ja helppoa. Ei ole, ainakaan minun mittapuullani. Ylämäkeen en osaa mennä, ja alamäessä kauhistuttaa. Etenkin toisen osuuden alussa on pahoja mäkiä, ja muutamassa tiukassa alamäkimutkassa taisin suorastaan huutaa kauhusta kun latu-ura yhtäkkiä mutkassa katosi ja olisi pitänyt jotenkin saada itsensä takaisin uralle mutkan jälkeen.

Hiihtoa edeltävänä iltana joukkuetoverini Ole näytti minulle videon reitin pahamaineisimmasta mäestä. "Sinun ei pidä tuosta huolia, sillä se on minun osuudellani", hän sanoi. Kunnes lisäsi minuuttia myöhemmin: "Ei kun se onkin sun osuudella, sori." Näin sitten painajaisia tästä mäestä koko yön:

Ja siellähän se kisan ainoa kaatumiseni tapahtui, Risbergin kauhujen mäessä (jyrkemmässä osuudessa ennen videolla näkyvää mutkaa). Omaksi puolustukseni on kyllä sanottava, että en olisi kaatunut, ellei edelläni laskenut mimmi olisi lentänyt yllättäen ukemilla tantereeseen. Koska hän makasi sukset levällään muutaman latu-uran leveydeltä, en keksinyt muutakaan keinoa välttää törmäystä kuin heittäytyä hankeen pois takaa laskevien tieltä. Mutta koska ollaan Ruotsissa, ilmestyi jostakin pikavauhtia paikalle salskea järjestyksenvalvoja, joka tuli kysymään olenko ehjänä, antoi halauksen ja lupasi että mutkan takaa saa kuumaa blåbärssoppaa ja pullaa. Eipä siinä, takaisin ylös ja liikkeelle.

Ja jos on alamäkiä, on myös ylämäkiä. Ilman minkäänlaista hiihtotekniikkaa niiden taivaltaminen oli silkkaa tuskaa. Viime kesästä saakka kuntoutettu pakara alkoi vihoitella viimeisten seitsemän kilometrin aikana etenkin ylämäissä älyttömästi, ja muutaman kerran oli pakko hetkeksi pysäyttää, tirauttaa pienet itkut, ravistella jalkaan tuntoa ja ja jatkaa matkaa. 

 

4. Maalissa kärsimys palkitaan 

Maaliin tullessa olin ensisijaisen onnellinen siitä, että enää ei tarvitsisi hiihtää. Aikaa 24 kilometrin taivaltamiseen oli mennyt kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, 55 minuuttia ensimmäiseen puolikkaaseen ja loput alati hidastuvaan tuskien taipaleeseen. Lähetettyäni Olen matkaan (ja juotuani lisää mustikkamehua sekä hämmentävän hyvältä maistunutta kuumaa urheilujuomaa) aloin kuitenkin tuntea ylpeyttä ja iloa suorituksestani. Tässä sitä perkele hiihdettiin!

Kisan paras hetki oli kyllä odotellessani Oxbergissa parkkipaikalla joukkuetoveria saapuvaksi (Stafettvasan on melkoista logistiikkaa, sisältäen busseja ja omia autoja, mutta melkoisen toimivaa sellaista). Minulla oli autonavaimet, autossa olutta ja auto jumlainen Land Rover Defender. Kiipesin tölkin kanssa auton katolle paistattelemaan päivää ja juhlimaan hiihtosankaruuttani. Illalla toki juhlimme lisää koko porukan päästyä maaliin (kokoinaisaikamme hieman alle 8 tuntia) ja suunnittelimme jo intoa puhkuen ensi vuoden kilpailua. Itse lupasin a) hankkia sukset etten joutuisi hiihtämään toisten kamoilla ja b) opetella hiihtämään.

 

 

 

Share

Ladataan...
Pumpui

Elämäni ensimmäinen hiihtokisa sitten Hippo-hiihtojen vuodelta 1994 koittaa parin viikon päästä, ja alan hiljalleen huolestua.

Näin lonkalta voisin heittää, että hiihtokilpailuun valmistautumisessa tärkeintä ovat seuraavat asiat:

1) Sukset

2) Hiihtäminen

Osallistun työpaikkani joukkueessa Ruotsin Morassa järjestettävän Vasaloppetin viestisarjaan maaliskuun alussa. Ja olen tietenkin lähestulkoon epäonnistunut molemmissa edellä mainituissa valmistautumisen kohdissa. 

Vasaloppet vedetään perinteisellä hiihtotavalla, johon luistelusukseni eivät sovi. Suksien hankkiminen jäi selvitysasteelle ja muutamaan vastauksettomaan tiedusteluun, mutta sain onneksi kaverilta viime viikolla lainaan oletettavasti 90-luvun puolelta olevat, joskin ihan toimivat perinteisen sukset ja monot. Luistelusauvojen kanssa (ei ole lyhyempiäkään tähän hätään) niillä lykkii oikein hyvin tasatyöntöä. Viime sunnuntaina kävin hieman hiihtelemässä jäällä ja miettimässä, miten sitä pertsaa oikein mentiinkään. 

Tänään ensimmäistä kertaa alkoi hiipiä kauhu puseroon. Pitäisikö sitä sittenkin olla kunnon kamat eikä kaverin varastosta kaivetut? Ja olisiko pitänyt hiihtää vähän enemmän? Vieläkö sitä ehtisi?

Olen lohduttanut itseäni ajattelemalla, että se on vain 24 kilometriä (norjalaiset ja ruotsalaiset joukkuetoverit ystävällisesti olivat laittaneet minut pisimmälle osuudelle), helpostihan se menee, kuntoa riittää ja skiergillä on tullut viime aikoina lykittyä. Eikä sitä ole ennenkään opeteltu asioita ennakkoon (case Sulkavan soudut ja motto "ehtiihän siinä 60 kilometrin aikana opetella soutamaan"). Eivätkä välineet ikinä ole omassa toiminnassani menestystä tai täystuhoa merkinneet. Lisätoiveikkuutta varustepuolella tuo onneksi se, että norjalainen joukkuetoveri lupasi voidella sukseni kisakuntoon (kiitin ystävällisestä avuntarjouksesta kuittailemalla että saanko myös astmalääkettä ja huulirasvaa). 

Jonain kauniina päivänä vielä sanon "ei" kun joku ehdottaa jotakin pöljää. Mutta en vielä, sillä ensin pitää hiihtää Vasaloppetissa ja kesään mennessä opetella suunnistamaan, sillä ilmoittauduin myös Jukolaan. 

Share