Ladataan...
Pumpulielämää

Where: Beacon, New York

When: June 2017

Photographer: Jackie Foley

Model: me

 

 

Myönnnän että nyt syyskuussa näitä kuvia katsoessa tulee ikävä sitä paahtavan kuumaa New Yorkin kesää. Tällä hetkellä ulkona sataa kaatamalla vettä ja huomaan puiden lehtien selvästi kellastuneen. 

 

 

Asun siis Beaconissa, joka on noin 1,5 tunnin junamatkan päässä Manhattanilta. Naapurissani asuu Jackie joka kävi lukion mieheni kanssa ja pikkuhiljaa hänestä on tullut minun hyvä ystäväni täällä. Jackie on valokuvaaja, minä malli ja meikkkaaja. Aika monta kuukautta yhteisprojektista oli puhetta ennen kuin tartuttiin tuumasta toimeen ja saimme nämä (ja noin sata lisää) kuvaa aikaiseksi! 

Kuvasimme muutaman tunnin ympäri Beaconia. Nämä viidakkomaiset kuvat otimme viimeiseksi Hudson-joen rannalla. Mekkoni on Guessista enkä ollut sitä koskaan näitä kuvia ennen käyttänyt sillä sen takahelmassa on iso reikä made by silitysrauta. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensi kesää odotellessa.... 

 

 

Bisous, 

Pumpuli 

 

 

 

All rights reserved:  Emma Graef ja Jackie Foley 

 

Share

Ladataan...
Pumpulielämää

Kesäkuu 2017 

Los Angeles -matkan ensimmäinen osa tästä ja jatko tässä! 

 

 

Tämä on viimeinen Los Anegels -postaus, lupaan!

Mielettömät kaksipäiväiset kuvaukset olivat ohitse torstai-iltapäivällä. En ollut koskaan aikasemmin ollut Los Angelesissa niin sen sijaan että olisin hypännyt koneeseen suoraan kuvauksista, olin päättänyt jäädä kaupunkiin seuraavan viikon tiistaihin saakka. Mieheni serkku asuu Venice Beachilla joten sain yöpyä hänen luonaan ja viettää aikaa hänen kanssaan. 

Downtownista pääsi Venice Beachille melko näppärästi metrolla. Autolla ruuhka-aikaan matkankestoa ei voi ennustaa ja Uber-lasku voisi olla melko kitkerä! Mietitytti kuitenkin kuinka eksoottinen New York Cityn subway voi joskus olla ja kuvittelin Los Angelesin metro-tunnelman olevan vielä merkillisempi. Downtownin asema vaikutti kuitenkin melko uudelta ja vaununi oli lähes tyhjä koko matkan ajan! Kaikki tosiaan sitten varmaan istumassa autossa ruuhkassa. Pääsin Santa Monica Beachille saakka josta otin noin viisi minuuttia kestävän Uber-matkan serkun luokse. 

 

 

Olin siis saapunut asunnolle illalla pimeässä enkä ollut saanut ympäristöstä oikein minkäänlaista mielikuvaa. Aamulla serkku meni vielä kouluun ja minulla oli päivä viettää yksin Venice Beachilla. Ennen lähtöä hän kertoi muutaman ostoskatu-tärpin ja mistä saan parhaan aamukahvin.

Sitä lähtiessäni hakemaan suuni kirjaimellisesti loksahti auki. Asunto oli noin 50 askeleen päässä Venice Beachin rantakadulta. Aurinko paistoi ja ilmassa tuoksui meri. Kello oli noin kymmenen aamulla mutta rantakatu oli vielä hiljaine-hko. Taiteilijat pystyttivät pöytiään. Skeittilautoja vilahti ohitse, ruskettuneita lenkkelilijöitä. Kahvin saatuani en malttanut siirtyä heti takaisin sisälle tekemään aamupalaa vaan kuljin hetken vielä-hiljaisella-kadulla ja rannalla, paljain jaloin. 

Perjantaina haahuilin Venicellä ympäriinsä ja kävin Abbot Kinney -butiikkikadulla. Opin että ilmeisesti kesäkuussa ei kuulu matkustaa Los Angelesiin sillä silloin kaupunki on kovin pilvinen ja sumuinen. Kolmessa liikkeessä työntekijä aloitti tervehtimisen jälkeen päivittelemään kuinka gloomy ilma ulkona on. Että kyllä nämä sosiaalisen kanssakäynnin mestaritkin puhuvat small talkina säästä! Olihan vierailuni aikana ulkona pilvistä, asuksi sopi farkut ja t-paita. Tämä sopi minulle oikein hyvin sillä New Yorkissa oli ollut lähtiessä tukalan kuuma. 

 

Täältä sitä maagista maailman parasta cold brewta sai. Valitsin joka aamu ISON kahvin eikä loppupäivän aikana tarvinut kyllä yhtään lisää. 

 

Asuntoa vastapäätä oli taiteilijaresidenssi. On kuulemma sisältä yhtä siisti kuin ulkoakin!

 

 

 

 

 

 

 

Launtaina kävimme ulko-kirppiksella (josta serkku osti melko sponttaanisti ruokapöydän!) Sen parkkipaikalla oli mikäpäs muukaan kun kissojen adoptiorekka! Rekan seinässä oli pieniä kurkistusaukkoja ja ihastuimme tällaiseen kermanväriseen pienokaiseen. Menimme välittömästi sisälle ja kysyimme jos saisimme tavata söpöläisen. Saimme astua pieneen leikkikoppiin pienen kissanpojan kanssa ja leikkiä hetken. On se melko suloinen vaikka koiraihmiseksi tunnustaudunkin. 

Kirpputorin jälkeen ajoimme Melrose Avenuelle vintage-liikkeiden luokse, vaikka ehdimme lopulta käymään vain Wastelandissa. Valitsimme ensin umpimähkään lounasnälkään meksikolaisen ravintolan nimeltä Antonio's Restaurant. Sen seinät olivat täynnä kuvia jossa omistaja hymyilee kaikkien julkkisten kanssa. Tarjoilijamme oli ravintolan perustajan pojanpoika ja itse perustaja toimi vielä baarin takana. Hän oli ainakin 80-vuotias. Hän kertoi avanneensa ravintolan kolmekymmentä vuotta sitten! Mäihällä löytyi tällainen ravintola!

 

Meksikolaisen ravintolan jälkeen ajoimme Hollywood-kylttiä katsomaan Griffith Observatoryyn. Tekee mieli katsoa La La Land uudestaan. 

 

 

 

 

 

Hetki myöhemmin 

 

Lopuksi vielä awkward peili-selfie Erin-serkun Sheldon-kilpikonnan kanssa. Hän kasvaa tästä vielä. Mittavasti.

 

 

Bisous, 

Pumpuli 

Share

Ladataan...
Pumpulielämää

Kesäkuu 2017

Lue Los Angeles -jutun ensimmäinen osa täältä! 

 

Maanantai-tiistai välisenä yönä sain nukuttua ehkä tunnin, jos positiivisesti muistelen. Lentoni Los Angelesiin lähti klo 6.10 tiistai aamuna pieneltä Stewartin lentokentältä, joka on vain alle puolentunnin matkan päässä asunnostamme. Välilasku oli Philadelphiassa. Matka New Yorkin osavaltiosta Los Angelesiin, idästä länteen kesti noin kahdeksan tuntia. On se iso maa!

 

Olin kerran aikaisemmin lentänyt Stewartin kentältä Floridaan kuvauksiin, silloinkin Philadelphian kautta, silloinkin tällaisella pienenpienellä koneella, jossa rivejä oli ehkä 15. Aina yhtä rentouttava kokemus. 

 

Peltipurkki-koneesta selviydyttiin ja laskeuduin Los Angelesiin ajallaan. Perillä odotti asiakkaan järjestämä chauffeur auton kanssa joka vei minut hotelliin Downtowniin. 

En ollut koneessakaan oikein saanut nukuttua ja olin varma että hotellihuoneeseen päästyäni kaatuisin suoraan sänkyyn nokosia viettämään. Silmäni kuitenkin pysyivät sängyllä maatessa apposen auki. Olin Los Angelesissa! Ensimmäistä kertaa!

En ollut oikestaan katsonut mitään ruoka -tai ajanvietto tärppejä itselleni valmiiksi sillä tarkoitus oli ollut viettää tämä kuvauksia edeltävä päivä mieheni serkun kanssa, joka asuu Venice Beachilla. Hän ilmoitti kuitenkin olevansa jumissa harjoittelussa joten vietinkin tämän päivän yksin, seikkaillen Los Angelesissa! Onneksi on Google Maps ja "where locals like to eat." Valitsin Grand Central Marketin jonne kävelin noin vartissa. 

Ensimmäinen yllättävä asia astuttuani hotellista kadulle. Täällähän kävelee ihmisiä. Eikö kaikki ajakaan vain autolla joka paikkaan? Myöhemmin opin että Los Angelesin ranta-alueilla ja täällä Downtownissa näkee käveleviä ihmisiä, muuten mennään autolla. Metro/juna-systeemi on olemassa mutta asemat ovat melko harvassa toisistaan joten useimmat valitsevat sen auton. 

 

Grand Central Marketissa. Liikaa herkullisia vaihtoehtoja! 

 

 

 

 

 

Mieheni serkku lähetti minulle päivänmittaan suosituksia miten tappaa päivä Downtownin aluella. Yksi suositus oli "The Last Book Store" jonka mielestäni jokaisen Los Angelesiin matkaavan kannattaisi käydä näkemässä! Ihana, tunnelmallinen, kattava. Itsellä vierähti siellä tunti. Kaupassa oli myös sohvia ja nojatuoleja johon sai jäädä lukemaan. 

 

Yläkerta oli suoraan kirjakauppa-fantasiastani.

 

 

 

Kävellessäni tämän puisto halki mietin miksi se näyttää niin tutulta. No täällähän "500 Days of Summer" -leffan tyypit pyöri! 

 

Olin takaisin hotellissa noin kello kuusi ja aivan finito, Los Angelesissa kello on vielä kolme tuntia vähemmän kuin New Yorkissa. Pakottauduin itseni kuitenkin vielä korttelin ympäri hakemaan Whole Foodsista vähän iltapalaa. Ennen kello yhdeksän olin jo nukahtanut kirjakaupasta ostettu pieni Los Angelesin matkaopas rinnan päällä. 

Seuraavana aamuna call time oli hotellin aulassa kello 6.50. Kolme hius-stylistia, yksi valokuvaajista ja toinen malli oli myös lennätetty New Yorkista ja yövyimme kaikki samassa hotellissa. Olin niin innoissani! Kuvaukset olisivat kaksipäiväiset! Mutta jännitti myös aika paljon. Ennustin kuvaustiimin olevan valtava ja hiukseni leikkaus kuvattaisiin kaikkien edessä... Entä jos se näyttäisi ihan hirveeltä enkä pystyisi olla näyttämättä surkealta. Entä jos olenkin vaan huono. 

Ensimmäisenä hotellin aulaan seurakseni saapui yksi kuvaajista joka heti ensimmäisenä kysyi kuinka koirani voi. Mistä sä tiedät että mulla on koira.... Tämä sattui olemaan kaikkien New Yorkin ja Los Angelesin valokuvaajien joukosta sellainen joka oli yrittänyt järjestää portfolio-kuvauksia kanssani noin kuukausi takaperin ja olimme aikaisemmin myös lähetelleet small talk-viestejä koiristamme Instagramissa. Pieni maailma Amerikassakin. 

Kuvaus-studio oli Los Angelesin China Townissa. Päivä alkoi herkullisella aamupalalla, jonka nautin ulkoterassilla toisen ihanan punapää-mallin Agnieszkan kanssa. Sitten oli aikaa aloittaa työt ja istua meikkaaja-Nikkin tuoliin. Juttelimme koko meikkauksen läpi. Tuotteista, meikkaajan arjesta, Los Angelesista... Hänkin vahvisti minulle Los Angelesin auto-addiktiota. Nikki on asunut L.A:ssa vuosia muttei ole koskaan käyttänyt heidän metroa. 

Tämä oli ehkä kaikista helpoin kuvauspäivä ikinä. Minun tehtävä oli istua tuolissa ja katsoa eteenpäin pieni hymy kasvoilla. Kyseessä oli siis tämän hiusbrandin koulutusvideo jonka tähtenä oli hiusstylisti Vivienne Mackinder. Tiimi oli tähän mennessä tuntunut niin hyvältä ja Vivienne on hiusmaailmassa legendaarinen artisti. Luotin häneen täysin. Kaiken lisäksi hän on luonteeltaan aivan mieletön. Lahjakas, pippurinen britti mutta äärimmäisen ystävällinen isolla persoonallisuudella, näin häntä kuvailisin. 

Leikkaus kesti tosin lähes kaksi tuntia sillä usein tuotanto keskytti Viviennen ja pyysi muuttamaan asentoa kameraystävällisemmäksi. Vivienne myös selosti koko hiustenleikkuun, selittäen miksi seisoo juuri siinä kohdassa, miksi pitää razoria juuri näin. Legendaariseksi lauseeksi jäi "I let the hair talk to me...." Next-level hair stylist!

Ja leikkaus näytti ihan mielettömän hyvältä. En malttanut olla sutimatta kättäni sen lävitse koko ajan. 

Lounaaksi sain elämäni parhaita tacoja. Ja monia on tullut testattua! Mainitsemisen arvoinen asia! Arvatkaa muistanko catering firman nimeä...

Maha täynnä pääsin coloristien käsittelyyn joka myös tehtiin kameran edessä. Nämä värityypitkin olivat aivan mielettömiä ja sain monesti tosissaan pidätellä naurua. Väriprosesissa kesti kuitenkin paljon kauemmin mitä tuotanto oli ajatellut emmekä ehtineet tehdä "final look" föönausta sillä studiosta oli lähdettävä kello viisi. 

Kuvausten jälkeen siirryimme kaikki takaisin hotelliin ja sovimme menevämme yhdessä ulos syömään. Minä, Vivienne, kaksi coloristia Phil ja Giovanni ja assistentti Mitch. Vivienne kertoi elämänsä aikana tapahtuneita noloja sattumuksia ja sain nauraa niin että vettä tuli silmistä. Välillä totta kai silittelin hiuksiani. Sain nukahtaa melko onnellisena. 

 

Seuraavana aamuna torstaina tapasimme jälleen hotellin aulassa klo 6.50. Tämä päivä olisi kiireinen sillä aikatauluun olisi vielä mahdutettava eiliseltä jäänyt klippi. Söin aamupalan samalla kun meikkaaja Niki teki siveltimet sauhuten meikkiäni, jonka aikana tuottaja kävi ainakin viidesti kysymässä josko olisimme pian valmiit.

Tämän kohtauksen jälkeen aloimme valmistautua itse kuvien ottamiseen. "Today you actually get to work as a model!" Hiuskeni stailattaisiin kolmella eri tapaa. Siirryin toisen meikkaaja Sammy Mourabitn tuoliin. Hänen nettisivulta saa osviittaa minkälaisten tyyppien kanssa Sammy yleensä työskentelee. Sellaisten jotka tietää etunimeltä.

Tämän meikkaussession tulen muistamaan ikuisesti. Katsoin tarkasti läpi hänen tuotteensa ja siveltimet mutta loppujen lopuksi niillä ei ollut mitään väliä. Hänen käsissään lopulta ymmärsin täysin kuinka hyvä meikkaaja voi työskennellä vaikka ilman siveltimiä ja kaikkein halvimmilla tuotteilla. En tiedä kuinka kauan hän meikkiäni teki mutta arvioni oli 1-2 tuntia. Meillä oli hetki aikaa sillä Vivienne leikkasi ensin toisen mallin hiukset jonka jälkeen voisi vasta keskittyä minun päähäni. Puhuimme Sammyn kanssa kaikesta politiikasta, historiaan ja tietysti meikkaajan ammatista. Opin kuinka hän aloitti, kuinka hän työskenteli useimmiten ilman palkkaa kymmenen vuotta. Hän neuvoi minua ja kysyi vaikeitakin kysymyksiä. 

Ja meikki oli ehdottomasti paras jonka olen koskaan kasvoilleni saanut. Ilman mitään uusimpia trendejä ja vahvaa lookkia. Vain paras meikki juuri minulle. 

Niin tramaattiselta kuin se kuulostaakin niin uskon siinä hänen tuolissaan Los Angelesissa käsittäneeni mistä meikkaajan taiteellisuudesta ja oikeasta ammattitaidosta on oikeasti kyse. 

 

Harvinaisen huonolaatuinen selfie mutta tällainen pää à la Vivienne ja meikki à la Sammy. 

 

Kuvaukset menivät menivät hyvin ja nautin jokaisesta sekunista. Jokaisesta lookista otettiin myös video. Nämä kuvattiin pienemmässä stuodiohuoneessa. Tehtäväni oli keimailla kameralle oikein olan takaa. Siinä yksin muikistellassani ajattelin kuinka outo tilanne tämä saattaisi olla mutta kaikki tuntui sillä hetkellä täysin normaalilta, luultavasti koska kaikki oli siellä tekemässä työtään ja olivat tosissaan. Viimeisen lookin kohdalla ohjaaja kysyi jos voisin tanssia. Tilanne oli siis että tanssin noin kymmenen hengen edessä yksin kameralle. Ja tekisin sen heti uudestaan.

Kuvausten loputtua kello viisi olin onnellinen että sain olla mukana näin upeissa kuvauksissa ja haikea sillä ne olivat ohitse. Olin haikea että työpäiväni oli ohitse! No ei näitä hommia voisikaan tehdä jollei niistä nauttisi.

 

Bisous,

Pumpuli  

 

p.s Kuulin että nämä kesäkuussa tehdyt kuvat ja videot julkaistaan tammikuussa. Niitä odotellessa... 

 

Share

Pages