Sanoivat lääkärit mitä tahansa, tipaton tammikuu on tärkeää aikaa. Juomista kunnioittaa enemmän, kun alkoholia ei nauti koko ajan. Silloin helmikuun kännit nousevat ansaitsemaansa kunniaan.

Suomalainen alkoholinkäyttö on ihailtavan kontrastista: juominen ja juomattomuus erotetaan toisistaan kuin hellekesä ja pakkastalvi. Ei sitä pitäisi hävetä.

Kaikki juominen on humalahakuista, mutta sivistyneeksi mielletyt humalat ovat vain rasittavan laimeita. Ranskalaisten maksat mätänevät jatkuvasta tissuttelusta. Ja sen minkä espanjalaiset viinissä säästävät, he imuttavat kannabiksessa keuhkoihinsa.

Eurooppalaiset juomatavat kannattaa unohtaa. Arki-illallisella ei ole pakko juoda. Lounaalla ei varsinkaan kannata siemailla viinilasillista, koska punkku jättää kehon hentoon laskuhumalaan loppupäiväksi.

Mieluummin on ilman.

***

Tietysti suomalainen kontrastijuominen tuo esille myös voimakkaat varjot. Viina valaisee, kuinka syvällä väkivaltaisuuden hyväksyminen on yhteiskunnassa. Tässä maassa turpaanveto on ihan liian ok, ja känni on hyväksyttävä tekosyy paskamaisuuksiin.

Kaikkea alkoholikeskustelua ei silti pitäisi käydä ongelmakäyttäjänäkökulmasta. Esimerkiksi oluen laimentajille kaikki alkoholin nauttijat tuntuvat olevan kuin karjaa, joka kittaa mitä tahansa litkua, jota heille kaupassa myydään.

Hurskastelun keskellä kukaan ei uskalla puhua alkoholin hyödyistä.

Miettikää humalassa koettuja suuria nautintoja, niitä nauruja, halauksia, ystävystymisiä, jotka eivät olisi ilman känniä olleet mahdollisia. Ne eivät ole valhetta vaan toinen, mahtava todellisuus.

Alkoholilla on voima viedä meidät kaikkivoipaiseen tilaan. Koska onnellisuus ole yhteiskunnan tärkeimpiä päämääriä, viinan tehoa ei saa unohtaa.

***

Älykkäät ihmiset nauttivat paljon alkoholia, joten meillä Suomessa riittää asiantuntijoita ongelmanratkaisuun. Meidän pitää luoda pohjoismaisen hyvinvointihumalan malli ja määritellä toivotun kännitilan kriteerit.

Lyödään lukkoon, millaisille arvoille (suvaitsevaisuudelle, innovatiivisuudelle) ja tunnetiloille (avoimuudelle, myönteisyydelle) hyvä känni perustuu. Kontrastikännääjä on joko rehellisesti humalassa tai sitten aivan selvinpäin. Jatkuva tissuttelu ei tule kysymykseen.

Lasketaan kemiallisesti sujuvin humalatila. Ihanteellinen kontrastijurri voisi edetä vaikka: 

Kello 18.00 keskikokoinen nainen alkaa nauttia mietoa alkoholia. Kolmen tunnin aikana hän ottaa viisi 5,2-prosenttista annosta, nauttii pehmeästä matkasti huipulle ja keskustelee elämänsä kiinnekohdista.  Kello 21.15 hän hekumoi täydellisessä 1,2 promillen kännissä, mutta juo jo vettä. Hän ei saavuta koskaan rähinäastetta.

Kun selkeä tavoite, tyydyttävä humalatila, on saavutettu, on hyvä laskeutua hiljaiseen, selvään Suomeen.

Kännääjän ei tarvitse hetkeen kippistää.

Mikähän olisi tapahtuma, joka jotenkin tyypillisesti kuvailisi vuotta 2012? BB-voiteiden syöksy kaikkien naamoille? Työurajankutukset? Sauli Koskisen breakthrough turhasta julkkiksesta It-pojaksi?

Ei, ehkä se on kuitenkin se, että totuuden inflaatio kiihtyi ennennäkemättömään laukkaan.

Ja nyt ei siis puhuta Marco Bjurströmin pestistä Nelosen uutisankkurina.

Nyt puhutaan Enkeli-Elisasta ja loppuvuoden jäätelöannoskirsikasta Neeasta.

Molemmat ovat tunteisiin vetoavia, tärkeän asian puolesta tehtyjä huijauksia, joita on voilla ja suolalla ruokkinut media, jonka pitäisi olla faktojen suhteen tarkka ja objektiivinen. Keskustelun paino on ollut siinä, miten tällaiset voivat mennä toimittajien slarvojen sormien läpi ja siinä, miten jotkut pyramidihuijatut eivät pysty mitenkään näkemään huijausta vaikka se maalataan neonoranssiksi ja pystytetään keskelle olohuonetta.

***

Mutta vähän vähemmälle huomiolle on jäänyt keskustelun ylivoimaisesti pelottavin sivujuonne, ne tavalliset ihmiset ja myös jotkut media-ammattilaiset, jotka kommentoivat, että "mitä väliä sillä on, onko se totta vai ei, jos tarkoitus on hyvä."

Tai kuten Komiat-lehden päätoimittajan sijainen sanoi: "Mitä väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut."

Mitä väliä sillä on, onko se totta, jos tarkoitus on hyvä! 

Kommentti kuluu älyllisesti samaan kategoriaan kuin "Sillä oli minihame, se kerjäsi raiskausta", "Joskus on vain pakko lyödä, ei se muuten hiljene" ja "Paree olis, jos kaikki olis omissa kotimaissaan".

***

Ihminen saattaa omassa elämässään toivoa läheistensä mieluummin valehtelevan kauniita kuin kertovan ikäviä totuuksia, ja soveltaa tätä käytäntöä maailmaan yleisemminkin. 

Eikä siinä mitään, mutta onko tarkoitus silloin hyvä ja ennen kaikkea, onko keino siis okei? 

Onko siis todella olemassa jotakin absoluuttista hyvyyttä, josta kaikki ovat niin yhtä mieltä, että sen puolesta voi tehdä mitä tahansa? 

Kuka sen määrittelee mitä ne absoluuttisen hyvät asiat ovat? Oman parisuhteen säilyttäminen? Itsemurhien estäminen? Alkoholin käytön vähentäminen? Rasismin kitkeminen? Tyhmyyden vähentäminen? Superääliöiden eliminoiminen?

Hyvyyden määritteleminen tällä lailla "terveellä järjellä" on sama asia kuin se, että oikeutta ruvettaisiin jakamaan sakinhivutuksella sen mukaan, mikä jengistä "tuntuu oikealta". 

Ja kun tämän hyvyyden edistämiseksi vielä luovutaan totuudesta, ollaan sen äärellä, että mitäs me tällaisella länsimaisella oikeusvaltiolla teemme.

Luovutaan siitä heti, jotta mielikuvitushenkilö saa raittiin uudenvuoden.

Löysin skanneristani tällaisen koskettavan kirjeen. Tämä on tosi!

”Poikien pitäisi saada pelata pallopelejä enemmän.”

Näin oivalsi eräs isä vuosia sitten päiväkodin vanhempainillassa. Muistan, kuinka jäin monttu auki miettimään, mistä näitä tyyppejä oikein tulee.

Siis poikalapsien piti saada pelata pallopelejä enemmän kuin tyttölapsien. Isä ihan pokkana ehdotti, että poikalapset pitäisi kuravaatteiden värin mukaan erotella päiväkodin pihalta, viedä tarhan takapihalle ja heittää pallo nappuloiden keskelle.

Puhuimme noin kolmevuotiaiden lasten ryhmästä.

Eipä ole ajat muuttuneet.

Skeittilehti Hangup mainostaa facebook-sivuillaan skeittaajaa tänään:

”Plip plop, todella hyvä skeittaaja. Me tykkäämme hänen skeittauksestaan, no homo. (Aikaisemmin oltais sanottu että "Plip plop, hiukka kova kundi", mutta ei haluta enää vajota teinityttöjen tasolle).”

Niin. Teinityttöjen tasollahan ei skeitata vaan diggaillaan kovia kundeja.

Tähän malliin:

Nyt vähän mietityttää, että mikä siinä urheilun sukupuolijaossa on niin pyhää, että se pitää runtata lapsiin jo tarhaiässä? Ja vahvistaa sitä läpi lapsuuden koulun liikuntaryhmien jaolla, jossa toisella puolella pelataan lätkää ja toisella puolella hypitään piruetteja?

Ensin lapsia pyöritetään tässä ruljanssissa pari vuosikymmentä ja sitten sanotaan, että ei niistä tytöistä urheilijoiksi ole. Jos ne sattuvat sitten ryhtymään ammattiurheiljoiksi,niin onnistuuhan se. Mutta sponsoreita eivät saa. Eivätkä palkkaa. Ja minihameet korkeintaan pelivarusteiksi. Niin onpahan niistä jotain iloa kuitenkin.

Joopajoo. Ammattiurheilusta olen kirjoittanut jo aiemminkin, mutta nyt kurmottavat erityisesti koulujen liikuntatunnit. Ne kun jaetaan absurdilla tavalla tyttöjen ja poikien liikuntaan, vaikka sitä, mitä tyttöjen tai poikien liikunta on, tuntuvat säätelevän lähinnä kirjoittamattomat kulttuuriset säännöt.

Opetushallituksen ylläpitämällä edu.fi -sivustolla käydään läpi perusopetuksen liikunnan opetussuunnitelmaa.

"Vuosiluokkien 5−9 liikunnanopetuksessa tulee ottaa huomioon tässä kehitysvaiheessa korostuvat sukupuolten erilaiset tarpeet sekä oppilaiden kasvun ja kehityksen erot. "

Liikuntakasvatuksen tvoitteena on, että ”oppilas kehittää edelleen motorisia perustaitoja ja oppii liikunnan lajitaitoja.”

Mutta miten erilaiset motoriset tarpeet ja liikunnan lajitaidot yksitoista-viisitoistavuotiailla tytöillä ja pojilla voi olla?

Kehot kehittyvät sen mukaan, mitä niillä tehdään. Jokainen tehty liikerata, uusi kokemus tai yhteispeli jää kehon muistiin. Pienten tyttöjen ja poikien kehot eroavat loppuen lopuksi toisistaan äärettömän vähän. Molemmilla voi liikkua, pelata ja oppia käyttämään kehoa vaikka millä tavoin. Suurin ero on siinä, mitä mahdollisuuksia liikkua näille ryhmille annetaan.

Entä ne nuoret, jotka eivät tiedä kumpaan sukupuoleen he identifioituvat? Entä tytöt, jotka haluavat pelata fudista ja pojat, jotka ovat innostuneet telinevoimistelusta? Entä kuka tahansa lapsi, joka haluaa vain pitää hauskaa ja liikkua eikä pelata liikuntatuntien sukupuolipelejä? 

Opetushallitus ja Hangupin skedepojat voisivat tässä kohtaa vähän skarpata. Ja tytöt, laudat alle vaan ja menoksi!

Rumassa laivassa käyskentelee ryhmä nuoria kliseitä. Siinä kattava juonireferaatti elokuvasta Nightmare – painajainen merellä. Kävin katsomassa Salatut elämät -elokuvan, koska uskoin sen paljastavan elämän suurimmat salaisuudet. Niin se tekikin.

Salattujen elämien maailmassa nuoret ryyppäävät, hakkaavat ja halaavat. Näyttelijät takeltelevat, kerronta kompuroi. Meheviä salaisuuksia syntyy jatkuvasti paljastettavaksi.

***

Salkkarien välittämä totuus ei kuitenkaan näyttäydy valkokankaan roolihahmoissa vaan permannon katsojissa. Elokuvan koenäytöksessä teiniyleisö oli kuulemma nauranut läpi koko leffan ja samalla kuitenkin tarkkaillut silmä kovana tuttujen hahmojen kohtaloita.

Tässä piilee suurin salaisuus, miksi yhden tähden mössö houkuttelee varmasti nuoret massat elokuviin. Ihminen voi kokea useita tunteita samaan aikaan, pilkkaa ja sympatiaa.

Kun johtava tsirpana Peppi Kuula hermoilee porealtaassa, mihin hänen laivakaverinsa Oona on kadonnut, ei katsoja voi kuin nauraa Pepille ja samalla huolestua Pepin kanssa.

Salatut elämät ei olisi voinut olla menestys 1970-luvulla. Ylikierroksille pumpattu sosiaaliroska olisi hyllytetty epäuskottavana ja turmelevana. Wanha sukupolvi ei olisi ymmärtänyt monitulkintaista katselutapaa.

***

Kateelliset tosikot syyttävät kaupunkilaisia nuoria aikuisia välinpitämättömästä elämänasenteesta. Ironiakeskustelulle ei tule loppua edes ilmiön syntykaupungissa New Yorkissa.

On täydellistä hahmottamiskyvyn puutetta jauhaa edelleen hipsterijoukkiosta, joka nauttii polkupyöristään vain ironisesti. Ennemmin pitäisi puhua ironisesta sukupolvesta, joka yrittää selviytyä ärsyketulvassa tilanteen mukaan vaihtuvalla asenteella.

Asioiden täydellinen rakastaminen ja hyvän tekeminen on ihmisille tärkeämpää kuin koskaan. Silti monet pystyvät nousemaan oman intoilun yläpuolelle ja nauramaan elämälleen.

Miksei itseanalysoinnin mahtavuutta arvosteta?

Ivallisuutta ja huvittuneisuutta ei lasketa aidoiksi asioiksi. Enemmistöstä olisi parasta, jos tuntisimme aina kulttuuria nauttiessamme samoin kuin Timo Jutila voittaessaan jääkiekkokultaa. Järki nurkkaan ja huutoa peliin.

Televisio-ohjelmisto rakennetaan nykyään niin, että katsojat voisivat mahdollisimman paljon todistaa kyyneleitä, niiskutusta ja ininää. Kaikki monimutkaiset reaktiot pelottavat, koska ne osoittavat kokijan ehkä olevan älykäs eli muita parempi.

***

Salatut elämät opettaa, ettei haittaa, vaikkei tiedä, miltä tuntuu. Ei pidä pelätä hurmaantumista, ei pidä pelätä ivaa.

Me kaikki olemme Peppi Kuulan salaisia ystäviä ja vihollisia.

Kukaan internetissä hiihtelevä nainen ei ole voinut välttyä törmäämästä Veeran Naked Truth -haasteeseen, joka on levinnyt kymmenen päivän aikana kuin sukupuolitauti sisäoppilaitoksessa.

Blogihaasteet ovat ihan kivoja, täältä tekijänäkökulmasta, koska tällainen verkkainen kolumnistikin tietää, että aiheet eivät tule aamuisin kultatarjottimella sänkyyn alastoman Ryan Goslingin tarjoilemina.

Näissä meemeissä tuppaa vain käymään rikkinäinen puhelin -ilmiö. Kun Mungo-Anna poseeraa läppärinsä kameralle, ollaan jo aika kaukana siitä, mistä lähdettiin.

***

Ja tässä tapauksessa on syytä kysyä, että mistä tosiaan lähdettiin?

Joku anonyymi oli jossain kommenttiboksissa sanonut rumasti jonkun vartalosta, sitten iso pyörä pyörähti, lyötiin pöytään kauneusihanteet, photoshoppaus, virheiden hyväksyminen, luonnollisuus ja lopulta oltiinkin ilman meikkiä. 

Näiden välistä analogiaa etsiskellessä ei voi ihmetellä miesten marinaa siitä, miten hankalaa naisten ajatuksenjuoksua on välillä ymmärtää. Miten meikit liittyvät tähän?

Jos kulttuuri kertoo meille, mikä on kaunista ja "millainen naisen kuuluisi olla", se myös opettaa meille naisille, miten meidän kuuluu tähän reagoida. 

Siihen reagoidaan niin, että 364 päivää vuodesta vedetään täydessä tällingissä kymmenen sentin koroissa, hiusten- ja ripsienpidennyksissä aivan tyytyväisinä, postataan meikeistä, muodista ja nättien julkkisten kuvista. Sitten yhtenä päivänä vuodesta vähän väsähdetään ja aletaan vaatia, että hei, by the way, olen läntisten kauneuspaineiden uhri, antakaa armoa ja hyväksyntää.

Ihan pikkuisen korni vaikutelmahan tuosta voisi tulla, mutta taistelussa hyvän puolesta kaikki hölmötkin keinot ovat sallittuja, vai miten se menikään.

***

Meikit ovat tietysti tähän soppaan yhtä relevantteja syyllisiä kuin koiranpennut ovat Pohjois-Korean ruokapulaan.

Silti meikkeihin suhtaudutaan ihan kuin ne olisivat jonkinlainen ulkonäköpaineiden kannabis, josta johtaa suora tie poksahteleviin silikonirintoihin ja vaginanvaalennusoperaatiohin.

Kauneusihanteet ja ulkonäköpaineet ovat niin monimutkainen vyyhti, että niitä tuskin yhdessä sukupolvessa ehditään ratkomaan. 

Mutta jos jonkun konkreettisen neuvon haluaa, aivan aluksi kannattaa ITSE lopettaa omien ulkonäköominaisuuksiensa kutsuminen "virheiksi" ja vartalonsa osia "makkaroiksi" – ellei sitten tee sitä makkarafanina ja rakastavassa mielessä.

Meikki – ehkä näkyvä mutta ongelmista pienin.