Ladataan...
Punakynä

"Minusta ei telaketjufeministiä saa tekemälläkään, olen ehkä enemmän sovinisti", on yksi kuluvan kesän kuuluisimpia virkkeitä, jonka lausuminen nosti heti valtakunnan julkisuuteen perussuomalaisten uuden puoluesihteerin.

Myöhemmin Riikka Slunga-Poutsalo selvitti näkemystään sillä vanhalla kliseellä, että "mies ja nainen ovat erilaisia" eikä heitä saa lähteä tasapäistämään.

Olisi ihan liian rumaa sanoa, että feminismistä koohottavat julkisesti kovimpaan ääneen aina ne, jotka eivät ymmärrä asiasta mitään ja joita se ei edes kiinnosta.

Se on sama asia kuin postinjakaja korostaisi sitä, että "minusta ei telakkatyöläistä saisi tekemälläkään, hyh hyh, telakkatyöläisten edut ovat menneet aivan liian pitkälle".

Persuilla feminismi tietysti kuuluu siihen samaan jätekasaan, jonne kipataan kaikki muu kuin valkoihoinen, kristitty länsimaalainen sotaveteraaniheterous, joten puoluesihteerin kommentointi ei sikäli ole mikään yllätyspommi.

Sen sijaan naiskannattajia nuoleskelemaan valittu Slunga-Poutsalo voisi edes pikkiriikkiisen perehtyä kammoamaansa ismiin, jota kuitenkin pitää niin uhkaavana, että kokee tarvetta irtisanoutua siitä.

Nimittäin feminismissä nimenomaan EI ole kyse tasapäistämisestä. Feminismin ehdoton ydin on siinä, että me kaikki olemme erilaisia.

Meillä on eri vahvuudet sukupuolesta, ihonväristä, kansalaisuudesta ja seksuaalisesta suuntaumisesta riippumatta.

Joten saisimmeko, please, edustaa itseämme ja omia vahvuuksiamme ilman, että meidät jo etukäteen lokeroidaan noiden edellämainittujen ominaisuuksien perusteella olemaan tietynlaisia; hoivaajia, bussikuskeja, äijiä tai erityisen lahjakkaita sisustajia.

Siksi on paitsi hassua myös tajuttoman epä-älyllistä syyttää feminismiä erilaisuuden kieltämisestä, kun itse on se, joka ei erilaisuutta hyväksy.

Toisekseen feminismissä ei ole kyse miesten oikeuksien polkemisesta eikä heidän tasa-arvo-ongelmiensa vähättelystä.

Jos persujen keskuudessa ei olisi niin kamalan muodikasta julistaa olevansa yksinkertainen joko-tai-ihminen, voisi ehkä huomata, että tasa-arvo ei ole mikään nollasummapeli, vaan niin sanottu win-win-tilanne.

Milloin maailmanhistoriassa on oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden vaatiminen johtanut huonompiin oloihin?

Ei ole syytä epäillä, etteivätkö Slunga-Poutsalon ajatelmat miesten ja naisten "luonnollisista" eroista ja taipumuksista sekä tasa-arvon liian pitkälle menemisestä olisi hyvin yleisiä.

Monen meidän sisällä saattaa siis asua pieni sovinisti.

Fakta vain on se, että stereotyyppiset oletukset sukupuolista ja ihmisryhmistä rajoittavat ja kahlitsevat yhteiskuntaa enemmän kuin vapauttavat sitä. Ja jos yhtään viitsii katsoa mitä tahansa lukuja, huomaa heti, että tasa-arvoasioissa on täällä todellakin tekemistä.

Siksi olisi tärkeää julistaa ääneen olevansa feministi.

 

Jes, noituutta täytyykin kokeilla!

 

 

Share

Ladataan...
Punakynä

Tämä ei tapa.

Kävelijä jähmettyy, hänen silmänsä laajenevat kuin kauriilla, kun kaksipyöräinen rullaa kohti jalkakäytävää. Kävelijää ei haittaa, että megarekka jyristää 40 senttiä hänen päänsä ohitse. Hän ei myöskään huolestu, että viereinen lenkkeilijä horjahtaa pian syliin. Kävelijää kauhistuttaa mummiksella hiljakseen rullaava pyöräilijä, joka hyvin todennäköisesti tappaa tai vähintään vammauttaa jalankulkijan.

Pyöräpelko johtuu itsekkyydestä. Jalankulkijat ovat vauvoja, jotka haluavat tempoilla asfalttikaistaleellaan mielensä mukaan. Jalankulkijoilta ei vaadita mitään pätevyyttä, mutta raivota he osaavat.

Jalankulkija ei ymmärrä, että hän voisi luopua hitusen tilastaan ja antaa pyöräilijän hitusen laittomasti tulla hänen alueelleen, ettei polkijaraukan tarvitsisi liikkua tälle vihaisten autoiljoiden seassa. Mutta ei. Pyörä on asia, jota peruskulkija ei pysty käsittelemään.

***

Pyöräilijä on kuin transformeri, robottihahmo, joka voi lennosta muuttaa muotoaan. Polkija voi hypätä pyöränselästä jalankulkijaksi ja vikkelästi takaisin kaksirenkaiseksi kiitäjäksi. Tottakai tavalliset tossunkuluttajat ovat tällaisille ylivertaisille hahmoille kateellisia.

Voima tuo aina vastuuta. Pyöräilijän pitää olla lakimies, että hän tietää aina, miten ja milloin saa ajaa suojatielle. Jalankulkija voi vaikka kontata tien yli.

Pyöräilijä saa kestää paljon. Kysyn vaan:

1) Koska autoilijalta loppuu tie kesken vilkkaimmalla alueella niin, ettei siitä ilmoiteta.

2) Koska jalankulkijoille huudellaan, ettei tällä käytävällä saa kävellä, vaikka oikeasti saa.

3) Koska autoilijaa syytetään siitä, että hän soittaa liikaa ja liian vähän tööttiä.

4) Kuinka usein ajokaista on pysäköity täyteen pyöriä? 

Koska säännöt ovat niin häilyviä, pyöräilijästä tulee helposti oman onnensa seppä, lainsuojaton, yksinäinen sankari. Jotkut pyöräaktiivit ovat ehdottaneet, että pyörän monimuotoisuus tunnustettaisiin selkeämmin ja pyörällä sallittaisiin jalkakäytävällä ajaminen, jos se tapahtuu alle kymmenen kilometrin tuntivauhtia.

Kannatan, koska eivät ne pyörät tapa vaan autot.

Samaan aikaan jalankulkijat voivat alkaa uskoa, ettei ylimitoitettuun pelkoon ole syytä. Pyöräilijä kyllä hidastaa tarpeen mukaan, koska se lisää hänen omaa turvallisuuttaan.

***

Sopiva asenne itse asiassa määritellään tieliikennelain varovaisuusvelvoitteessa, joka velvoittaa kaikkia liikkujia, no, olemaan varovaisia. Velvoitteen noudattaminen helpottaa kaikkien elämää, joten loin sille oman Wikipedia-sivun. Laki-ihmiset ja muut viisaat, täydentäkää ihmeessä sivua.

Muistakaa: olkaa varovaisvelvotteisia siellä ulkona. 

 

Lue Tero Kartastenpään edelliset Punakynät:

Äijä pelkää miesten töitä

Opi keskustelemaan runkusta

Metsäjuntti oppii nykytaiteen salat

Pilko miesruumis herkkupaloihin

Uusi herkku, mikrossa lämmitetty veri

 

Share
Ladataan...

Pages