Ladataan...
Punakynä

Urheilutoimittajat ovat totisesti kunnostautuneet tänä kesänä nostamalla kissoja pöydille ja kommentoimalla niistä jotakin pöljää.
Kukapa ei muistaisi kuukauden takaista Bartoli-kohua ja Fitness Führer vaahtoaa ihan hauskasti Iltalehden jutusta.

On siteerattava ystävääni, jonka mukaan jo objektiivisemmille uutiskentille siirtynyt journalistikouluttaja Lauri Kerosuo tapasi sanoa: "Urheilutoimittaja on oman alansa intellektuelli".

***

Yhteiskunta tarvitsee ääliöpoliiseja (olenhan itsekin sellainen), jotka tarkkailevat näennäisesti pieniä ajatusroskia, joita tuntuu kaikesta valistuksesta huolimatta olevan ojanpientareet kirjavanaan.

Silti en ole varma, onko tarpeellista ja etenkään hyödyllistä vastata kollektiivisella raivovaahdolla aina, kun joku matalimman tason ajattelija möläyttää negatiiviseksi tulkittavan kommentin naisvartalosta.

Fitness Führerkin lukee Iltalehden juttua vähän kuin Henry Laasanen Tulvaa.

Onhan jutun pointti aika mäntti ("Jaa-a, mietinpä tässä, että onpas niillä paksut reidet"), mutta siinä on myös haastateltu asiantuntijaa, eikä toimittaja tosiaan ota sen kummemmin kantaa siihen, onko hänen huomioimansa "ilmiö" ruma vai nätti.

***

Naisten reisien kommentoinnin kommentointi näyttää tietysti feministiseltä teolta.

Mutta se näyttää myös siltä, että kuka tahansa huuteleva pahvikukko saa kokonaisen lauman naisia hetkeksi tolaltaan ihan miten ikivanhalla ja huonolla läpällä hyvänsä.

Juu, ei saa huudella ilkeyksiä, mutta kautta aikain tehokkaampi menetelmä on ollut olla välittämättä siitä ja jatkaa eteenpäin, kuin pysähtyä huutelemaan takaisin.

***

Sitä paitsi naisten suhden naisten vartaloihin on paljon huonompi kuin miesten suhde niihin.

Toisaalta odotamme kieli pitkällä julkista paijausta naisvartaloille, mutta mitään arvostelua niistä ei saa esittää. Paitsi tietysti me itse saamme puhua rumasti itsestämme. Siihen on toki aina vastattava: "Eihän oo. Sun peffa näyttää tosi J.Lo:lta."

Meitä pitää kohdella kuin olisimme joukko kolmevuotiaita, joita on pelkästään kehuttava, jottei itsetunnon kehitys vaarantuisi.

Kun yksi mies lausuu typerän kommentin, kyseessä on koko sukupuolen ja melkeinpä yhteiskunnan mielipide naisten takapuolesta.

Kiljumme, että kaikki perseet ovat kauniita (eivät ne ole, puhummekin vain omastamme, jolle janoamme tunnustusta).

Liian laihat ovat tietysti ikävän näköisiä ja heitä saa arvostella. Läskille saa nauraa, jos se on Juti, ja isovatsaiset miehet ilman paitaa nyt ovat tunnetusti katastrofaalisinta, mihin länsimainen nainen on silmänsä laskenut.

***

Jotta naisten – tai kenenkään – ulkonäön negatiivinen ruotiminen loppuisi, olisi tietenkin ylipäätään lakattava puhumasta ihmisten ulkonäöstä julkisesti, oli tarkoituksena sitten kehua, hassutella, vitsailla, vittuilla tai mitä vain.

Se nyt vain ei vaikuta ihan lähitulevaisuudelta, eivätkä naiset itse ole millään tavalla edistämässä tätä asiaa sen enempää kuin miehetkään. Että jos vaikka alottaisi ensin siitä omasta suhtautumisesta omaan perseeseensä.

 

Tämä viiitsivitsivitsi oli kesällä Hesarissa.

 

Share

Ladataan...
Punakynä

Huollettavat muistuttavat meitä siitä, että saatamme tarvita itsekin apua.



Minkään ihmisryhmän julkinen dissaaminen ei ole niin sallittua kuin lapsien. Vauvojen imettäminen häiritsee ravintoloissa, taaperot tuhoavat kaiken minkä näkevät, koululaiset ja teinit ovat lippispäisiä pikku gangstereita, jotka maleksivat kaupungilla eivätkä kunnioita mitään. Ja sitä rataa.



On vaikea kuvitella, että naisista, homoista tai vanhuksista puhuttaisiin sävyyn, jolla  urheilutoimittaja Laura Tolonen kommentoi lapsia Kouvolan Sanomien kolumnissaan (22.7.). Hän ei halua lapsia pilaamaan sisustustaan ja kroppaansa.



Tolosen tekstissä kiinnostaavaa ei ole henkilökohtaisen valinnan perustelu. Ilmeisesti äitiys todella on niin ahdistava normi, että sitä vastaan pitää kamppailla määrittelemällä kokonainen ihmisjoukko sellaisiksi, joista ei vain pidä. Ihmisiä kun ne lapset kuitenkin ovat.



Se, että ei halua synnyttää lapsia tai tulla äidiksi ei ole millään tavalla ongelmallista. Jokaisen tulisi kunnioittaa tätä valintaa (ja lakata kyselemästä onko niitä lapsia pian tulossa kun nainen on ylittänyt kolmekymmenen vuoden iän).



Kulttuuri, jossa ihmisten välinen hoiva ja huolenpito on toissijaista yksin pärjäämiselle alkaakin jo sitten olla ikävämpi juttu. Pohjimmiltaan Tolosen teksti on irtiottoa toisten huolehtimisesta. Nämä toiset eivät kuitenkaan välttämättä tarkoita lapsia.



Meidän kulttuurissamme kehoja, jotka tarvitsevat hoivaa, nostamista, huolehtimista, pesemistä ja ruokkimista pidetään häpeällisiä. Trimmit kropat, jotka kykenevät kannattelemaan itsensä niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä ja liikkumaan paikasta toiseen itsenäisinä toimijoina ovat ideaali, jota kohti ihmisten tulee pyrkiä.



Tätä kulttuuria ei ole tuotettu vahingossa, vaan sen taustalla on koko viime vuosisadan eugenistinen perinne. Eugenististen oppien takia arvotamme itsenäisiä, vammattomia ja terveitä ruumiita ylitse muiden.



Se määrittelee minkälaista elämää pidämme elämisen arvoisena. Tällä on vaikutuksensa esimerkiksi siihen abortoidaanko sikiö jos sillä epäillään vammaa tai arvotetaanko ihmiselämän kauheimmaksi tilaksi halvaantumista, jossa jää täysin toisten hoidettavaksi.



Ja takaisin lapsiin. Lapset eivät ole ainoita ihmisiä, jotka tarvitsevat muita. Yhteiskunnassa, jossa vammaiset ja vanhukset yhä usein suljetaan laitoksiin, lapsen hoivaaminen voi olla ainoa kontakti minkä ihminen saa huolenpitoon ja avuttomuuteen.



Protestointi hoivaamista vastaan ei siksi välttämättä ole protestia vanhemmuutta vastaan. Se on protestointia elämän hallitsemattomuutta ja ihmisten keskinäistä riippuvaisuutta vastaan.



Ja totta se on. Lapset kitisevät, sotkevat, ovat vaativia ja tarvitsevat välillä ympärivuorokautista hoivaa. Ne raivoavat hallitsemattomasti ja ovat vastaamatta kommunikaatioyrityksiimme millään meistä järkevällä tavalla. Ne vaativat huomiota ja hellyyttä juuri silloin kuin meillä on joku meistä tärkeämpi asia kesken.



Ja siinä ne ovat, yllätys yllätys, aivan kuin me itse.



Jokainen meistä on ollut lapsi. Lapsuuden kokemukset, jossa hellyyden ja huolenpidon tarpeisiimme on vastattu tai jätetty vastaamatta säilyvät meissä läpi elämän ja vaikuttavat kaikkiin ihmissuhteisiimme. Vaativan avuttoman olennon kohtaaminen saattaa ehkä pelottaa sitä puolta meissä, joka on tottunut ajattelemaan itseään kaikkeen pystyvänä itsenäisenä toimijana.  



Sillä tässä on homman pihvi. Itsenäisyys on illuusio. Jokainen meistä tarvitsee toisia, siitä ei päästä mihinkään. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Terve, hallittavissa oleva ja toimintakykyinen keho on vain hetkellinen vaihe. Me sairastumme, vammaudumme, väsymme ja vanhenemme. Välillä olemme voimakkaampia ja välillä heikompia. Näissä tilanteissa me tarvitsemme toisiamme.


Sillon kun näin tapahtuu minulle. Ei, vaan aina kun näin käy minulle, haluan olla sellaisen kulttuurin ympäröimänä, jossa tarvitsevuus ja riippuvuus ovat osa ihmisyyttä.

Kuvasarjassa tämän blogin kirjoittaja on huolenpitoa tarvitseva virnuilija, aivan kuten edelleenkin.

Share

Pages