Ladataan...
Punakynä

Viime aikoina on taas puhuttu lehtien kauneusjutuista, koska muuan aikakauslehti sai näpäytyksen alan itsevalvontaelimeltä hömelöstä käytöksestä.

Muun muassa Hanna Jensen käsittelee asiaa hauskasti, mutta opponoisin sen verran, että nykymeikkivoiteiden levittäminen ei todellakaan ole vaikeaa. Itsekin sörkin aihetta Nytissä.
Kauneusjutut ovat niin sanotun mediakriittisen tarkastelun lempikohteita. Niistä on helppoa ja älyllisesti vaivatonta löytää naureskeltavaa. Ja ne herättävät taatusti närkästystä: meikithän ovat ihan turhia.

Lehdissä kirjoitellaan monenlaisista tavaroista: huonekaluista, autoista, ruuista, ravintoloista, vaatteista, kännyköistä, puutarhasaksista ja lomamatkoista (Oletko koskaan lukenut matkajuttua, jossa sanotaan, että paska kohde, älä mene?), mutta ainoastaan meikkijutut nostavat journalisteissa raivoa. On tietysti hyvä, että alalla suhtaudutaan kriittisesti muiden tekemisiin, mutta usein tuntuu, että kauneusjuttuja luetaan kuin hommaforumilainen koraania.

Kansakunnan naisten älyn puolesta pyyteettömästi kamppailevat journalistit siis pelkäävät, että rasvapurnukoista kirjoittaminen ja niistä lukeminen tyhmentävät jo ennestään hölmöjä naisia, jotka kävelevät ostamaan tilinsä miinukselle uutuusripsivärejä. Ja kaiken takana on korruptoitunut salaliitto.

Ajatus perustuu sekavan monipolviseen kelaan siitä, että koska toimituksiin lähetetään ilmaisia meikkinäytteitä, toimittajat on lahjottu, ja koska kosmetiikkafirmat mainostavat samoissa lehdissä, kaikki kosmetiikkajutut ovat siksi piilomainontaa.

***

Ensinnäkin toimittajat saavat työstään palkkaa. He eivät ole riippuvaisia meikkipurkeista.

Aluksi sitä on tietysti hetken aikaa, että iiiiik, ihana mutaseerumi, mutta tököttimeressä kahlaamisesta karisee uutuudenviehätys yhtä nopeasti kuin donitsinmyynnistä Arnold'sissa. Ja sitten on sellainenkin asia kuin toimittajien ammattitaito, jonka perusteella ei noin vain kirjoiteta lehteen, että iiiik, ihana mutaseerumi, vain koska sellainen on lähetetty nenän eteen.

Toisekseen, kyllä, L'Oréal on iso tekijä naistenlehtimainonnassa. Ja iso tekijä suomalaisessa kosmetiikkakaupassa. Sen omistamia merkkejä ovat – poislukien ne, joissa sen nimi jo mainitaan – muun muassa Lancôme, Helena Rubinstein, Yves Saint Laurent, Garnier, Body Shop, Maybelline, Vichy, Biotherm, Kérastase ja Redken.
Syyttäkää vain kehäpäätelmäksi, mutta kai niiden tuotteista kirjoitetaan ja kai ne nyt mainostavat naistenlehdissä.

Saattaa olla tai sitten ei, että L'Oréal kähmii jotakin kähmyröintiä ripsiväriensä mainitsemisfrekvenssistä, eikä varmasti ainoana isona ilmoitusasiakkaana, mutta päätoimittajien tehtävä on pitää kähmyröinnit pois ruohonjuuritasolta eli toimittajien työstä. Ja siihen työhön kuuluu myös taistella periaatteidensa puolesta eikä suostua rikkomaan niitä vain, koska joku urpo käskee.

***

Tähän väliin on syytä todeta, että tietysti on olemassa huonoja juttuja, huonoja toimittajia, huonoja pomoja ja tarpeetonta takapuolen nuolentaa. Kauneusjutut ovat viihteellistä journalismia eivät Kuluttajaviraston testejä.

Valitettavasti on aina, ihan aina, lukijan vastuulla suhtautua kriittisesti lukemaansa. Sen on oltava peruskansalaistaito. Väittävätpä toimittajat mitä hyvänsä, väitteisiin sinisilmäisesti uskominen rikkoo jo alan itsensä asettamia kriteereitä.

 

Kaveri on kehunut tätä vuolaasti. Ei ole Lorkun tuote. Kuva Jolien nettikaupasta. Onko tämä piilomainos?


 

Ladataan...
Punakynä

Suuri tietäjämme, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja Juhana Vartiainen sanoo Imagessa, että ihmiskäsityksemme on väärä. Emme ole se myyttinen työhullu kansa, joka raataa pitkää päivää velvollisuudesta.

”Asennemuutos olisi paikallaan. Teollisuudesta voisi siirtyä vaikka hoivatöihin. Siinä ei ole mitään hävettävää”, hän sanoo.

Vartiaisen tyynet puheet saavat minut raivostumaan. Hän viittaa siis siihen, että vaikka paperikoneet ovat pysähtyneet aikaa sitten, työttömäksi jäänyt selluloosamies ei pysty ottamaan vastaan naisvaltaisen alan paikkaa. Paperimiehen tumman karvan peittämä maskuliinisuus ei sitä salli.

Jumalauta, kuinka miehet pilaavat jälleen kaiken.

***

Liian jäykästä miehisyydestä, suomalaisesta sankariroolista, sepporätymäisyydestä on tulossa meille ongelma. Käy raskaasti veronmaksajan kukkarolle, että joustamattomuus on ihanne.

Silti osa kansasta tuntuu rakastavan jäykkiä sukupuolijakoja. Vanhoillisen ihmisen päiväunessa miehet tekevät miesten töitä ja naiset tekevät naisten töitä. Oikeastihan se menee helposti näin: miehet tekevät miesten töitä ja naiset tekevät naisten ja miesten töitä.

Tekisi mieli itkeä, mutta eihän se olisi penikselliselle sopivaa.

***

Valtion pakkotyöläisiä, siviilipalvelusmiehiä on kestopilkattu siitä, että heidät laitetaan kääntelemään mummoja. Vanhuksen nostelu on siis perinteiselle nuorelle miehelle nöyryyttävin tehtävä.

Perkele! Asennemuutos olisi todellakin paikallaan. Juuri mummojenkääntelijät ovat sellaisia ihmisiä, joiden kunniaksi pitäisi nostaa lippu salkoon kuudes joulukuuta.

Kaikki vihatuimpien töiden tekijät – siivoojat, hoitajat ja roskakuskit  - pitäisi ajatella samanlaisina sankareita kuin Frodo ja Sam Mordorin vuorella.  Suureellisen huilumusiikin pitäisi soida aina, kun mummo saadaan käännettyä.

Joustavuus pitää nostaa hyvän kansalaisen ihanteeksi: kyky vaihtaa alaa tilanteen mukaan, sitkeys tehdä töitä pienellä palkalla, halu loistaa paskaduunissakin. Kun tietää pystyvänsä joustamaan, ei tarvitse stressata, riittääkö omalla alalla töitä, eikä tarvitse kehitellä uusia tapoja surkutella hyljeksittyä mieskuntaa. Minäkin kutistuvassa mediamyllyssä työskentelevä sanailija lohdutan itseäni, että voisin ihan hyvin kehittyä kantakaupungin nopeimmaksi kassatyöntekijäksi.

***

Työstä maksetaan palkkaa, koska se on jollain tavalla ärsyttävää. Se joka ei lattian moppausta kestä, ei ole mies eikä mikään. Saatana.

 

 

Lue Tero Kartastenpään edelliset Punakynät:

 

Opi keskustelemaan runkusta

Metsäjuntti oppii nykytaiteen salat

Pilko miesruumis herkkupaloihin

Uusi herkku, mikrossa lämmitetty veri

 

 

Ladataan...

Pages