Ladataan...
Punakynä

Taistelevat koivut (2013)

En ole koskaan ymmärtänyt sanaa tekotaiteellinen. Sillä ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että jos taiteilija yrittää liian sinnikkäästi tehdä taideteoksia, hän saa aikaiseksi vain täysin turhaa taidetta.

Sana paljastaa, kuinka paljon Suomessa vihataan nykytaiteilijoita ja heidän ammattitaitoaan.

Vähän sama kuin arvostelisi kunnianhimoista ravintola-annosta tekokulinaristiseksi tai terveyskeskuskokemusta tekolääketieteelliseksi.

Ongelmalla on juuret metsässä. Mikään kulttuurin tuote ei voi Suomessa koskaan voittaa luonnon voimaa, eikä suomalainen voi kokea järvimaisemaa upeampaa visuaalista elämystä. Luonto ei ole koskaan tekotaiteellinen.

Suomalaisten lempitaide kopioi metsäkokemusta tai kuvaa metsäläisiä. Kultakauden maalareiden teokset ovat kansan mielestä arvokkaita, koska realistisissa maalauksissa ovat pääosassa koivumetsät, Kalevalan hahmot tai kahvimummot.

Metsämaamme todellakin kaipaisi pientä nykytaidekoulua. Tässä neljä vinkkiä aloittelevalle nykytaiteen kohtaajalle.

 

1. Hämmennys on arvokasta

Kun astuu teoksen eteen eikä ymmärrä sitä, on kaksi vaihtoehtoa. Joko teos on paska tai sitten sen logiikka on katsojalle ihanan uusi.

Kaikkea taidetta ei tarvitse ymmärtää, vaan kannattaa yrittää nauttia hämmennyksen tunteesta.

 

2. Taide on yleensä roskaa

Kansanmiehet ovat ihan oikeassa: pissakakkateokset ja roskakasainstallaatiot ovat surkeaa taidetta. Yli 90 prosenttia museoissa ja gallerioissa esillä olevista teoksista on haukotuttavia. Pitää ymmärtää, että taiteessa ei tarvitsekaan sietää keskinkertaisuutta.

Kirkkain murto-osa teoksista voi puhutella niin, että niissä vain tuntee kaiken olevan kohdillaan.

 

3. Taide on työlästä

Usein nykytaidetta arvostellaan, että kuka vaan voisi raahata vessanpöntön gallerian nurkkaan. Luullaan, että apurahoilla vain laiskotellaan. Oikeasti monien arvostettujen nykytaiteilijoiden piirteitä ovat järkkymättömyys, sinnikkyys ja työhulluus. Lähes kaikkien huipputeosten arvo piilee valtavassa vaivannäössä.

Taiteilijat työskentelevät usein maanisesti kuukausia, jotta voivat antaa katsojan koettavaksi yhden kuvan tai installaation. Esimerkiksi Jiri Geller työstää kaikki valveillaolotuntinsa veistoksiaan, jotta saisi näyttämään ne täydellisen vaivattomilta.

Kohtelias katsoja voisi edes tokaista, että kiitti vaivasta.

 

4. Suomalainen taide heijastaa suomalaisuutta

Perussuomalaisten mielestä verorahoilla pitäisi tukea vain suomalaiseen identiteettiin liittyvää taidetta. He eivät tajua koko ajan saavansa juuri sitä, mistä mankuvat.

Kaikkien Suomessa aikaa viettäneiden taiteilijoiden teokset heijastelevat jollain tavalla suomalaisuutta. Mitä enemmän Suomessa tehdään taidetta, sitä enemmän suomalaisten näkökulmia leviää maailmalle.

Kotimaan luontoa rakastavan suomalaisen huulen pitäisi vähän väristä, kun hän ensi kesänä katselee Venetsian biennaalissa Antti Laitisen installaatiota.

Italiaan nousee esille suomalaisia koivuja, aitoja tekotaiteellisia puita.

 

Lue Tero Kartastenpään edelliset Punakynät:

Pilko miesruumis herkkupaloihin

Uusi herkku, mikrossa lämmitetty veri

Älykkyys alkaa Salkkareista

Lehmät päättävät aikataulusi

Hei sinä siellä, rasittava kielisotkija

 

Ladataan...
Punakynä

Iholla-sarjan toinen kausi päättyi viime viikolla.

Siinä on sen verran haastava antropologinen trippi kohteeseen "stereotyyppinen nainen", ettei sitä pitäisi katsoa lainkaan ilman laajoja psykologian, naistutkimuksen ja mediakritiikin opintoja – ja kovaa känniä.

Muuten sitä alkaa kuvitella, että naiset todellakin ovat sellaisia kuin Iholla.

Siitä seuraa, että jos on mies, haluaa vyöttäytyä kantorakettiin ja laukaista itsensä mustaan aukkoon, ja jos on nainen, ryhtyy shoppailemaan Dressmanissa ja esittämään, että ylävartalossa sijaitsevat kohoumat ovat manboobsit.

***

Siis naiseus, miksi se on niin hirveää?

Kun vuonna 2013 televisiossa esitetään perinteisinä ja tyypillisinä pidettyjä naisominaisuuksia, ne ovat: oman tunne-elämän ylidramatisointi, heikko itsetunto, loputon itsensä sääliminen ja vähättely, itkeskely mitä kummallisimmista syistä sekä kyvyttömyys vaihtaa palanut kattolamppu. 

Sana myötähäpeä riittää kuvailemaan tätä sukupuolikokemusta yhtä hyvin kuin termi "pikku nipsaisu" avosydänleikkausta.

Tuollaisia me sitten olemme. Haukutaan itseämme rumiksi ja läskeiksi ja haikaillaan, että kun vain tulisi joku mies, joka pelastaisi meidät rumuudelta ja läskiydeltä.

Sitten kun se mies on, meille tulee ihan puskista, että ei se oikeastaan pelastanutkaan meitä. Että häh, what.

Kun naisena katsoo näin käyttäytyviä naisia, tunne on sama kuin seistä boarding-jonossa kansainvälisellä lentokentällä Suomen lippuihin ja sinivalkoisiin viikinkikypäriin sonnustauneen mölisevän jurrilaislauman kanssa.

Olen noiden kanssa samaa porukkaa, mutta en todellakaan ole tuollainen.

***

Kyse on myös siitä, että mitä se niin sanotusti mulle kuuluu.

Minkä takia minun on otettava naisiin liitetyistä ominaisuuksista sukupuolitaakkaa kantaakseni?

Eiväthän miehetkään ryhdy kollektiivisesti häpeämään, kun Hunksit poseeraavat öljyttyinä Seiskan maksamalla halpisetelänmatkalla vilauttelemassa kalsareitaan.

Ja eikö tässä sitä paitsi pitäisi feministinä olla kaikkien siskojen puolella?

Ei vaan pysty.

Jos naisia aletaan feminismin nimissä pitää jonain yhtenäisenä ryhmänä, joka on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, olemme helvetinmoisessa kusessa.

 

Joku on sentään ymmärtänyt sarjan parodia-arvon.

 

 

Tämähän syletytti jo viime vuonna.

 

Lue myös Virpi Salmen edelliset Punakynä-tekstit:

Katsokaa mun kuntoprojektia!

Nainen, olet talousääliö

Totuus ei asu enää täällä

 

Pages