15. syyskuuta, vuosipäivä

Punastus

 

Neljä vuotta sitten tänä päivänä aloin seurustelemaan elämäni rakkauden kanssa. Sellaisen miehen kanssa, jonka kaltaisia en ehkä tiennyt olevan olemassakaan tai vaikka tiesinkin, en ajatellut itse koskaan pääseväni osingoille. Mikä oudointa, tyyppi on pyörinyt samoissa porukoissa vuosia, tutut ja kaverit yhteisiä ja oon käynyt vuosien varrella lukuisia kertoja hänen bändiensä keikoilla. Mutta koskaan ei oltu tavattu. Tästä syystä haluan uskoa (romantisoida), että kohtaamisemme oli tarkoitettu menevän juuri näin; vasta sitten, kun molemmat olivat sopivassa elämäntilanteessa. Heti ensikohtaamisella ääretön tuttuuden tunne, aivan kuin tuo ihminen olisi ollut tuossa aina. Niin ällösiirappista, mutta olin tullut kotiin. 

Viimeiset neljä vuotta ovat olleet elämäni ehkä parasta aikaa. Aidon, oikean, rakastavan, lämpimän, kunnioittavan miehen ja parisuhteen myötä olen viimeinkin uskaltanut ottaa oman elämäni haltuuni. Ennen koin vain haahuilevani ja jos nyttenkään mitään erityisiä päämääriä on, ainakin minulla on jonkinlainen suunta. Parisuhde on parhaimmillaan kuin monivuotinen terapia, peilaat toisen kautta itseäsi ja elämääsi, käyt läpi pelkojasi, pääset niistä yli ja tulet ehyemmäksi. Tosin kukapa tässä maailmassa olisi täysin ehjä, aina pitää olla pieniä halkeamia, jotta valo pääsee sisään :) 

Neljä vuotta tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta ja samalla lyhyeltä. Aivan kuin olisimme tavanneet vasta eilen. Aion vaalia tuota tapaamista ja sitä fiilistä ikuisesti niin, että voin tarvittaessa palata siihen tunteeseen kun tarve vaatii. Sillä aina ei tietenkään ole helppoa. Silloin on hyvä muistella rakkauden alkuaikoja ja sitä, mihin toisessa rakastui. Se kaikki on hänessä edelleenkin ja nykyisin ainakin osittain myös minussa. Yhdessä olemme enemmän kuin osiemme summa ja olen päättänyt, että se pitää, vaikka mikä tulisi❤️ 

Kuvat Insta-feedistäni: Pärnu, Como, 3.Linja ja Merihaka. 

Share

Kommentoi