Joogaope, joka unohtaa välillä hengittää

Punastus

Ai että tykkään siitä hiljaisuudesta, joka kaupungissa pyhäpäivinä vallitsee. En juhli joulua sen perimmäisen merkityksen takia, eikä minulla ole pakottavaa tarvetta päästä juuri joulun aikaan perheen keskuuteen, vaan tykkään siitä juuri sen kiireettömyyden ja rauhan takia. Joulun pyhinä oma sisäinen maailma kohtaa kerrankin ulkoisen todellisuuden kanssa ja voi vaan olla ja hengata ihan rauhassa. Olispa aina niin.

Tosin välipäiviähän nämä joulun ja uudenvuoden väliset päivät ovat; ei pyhäpäiviä, mutta yhtä kaikki, tuntuu pysähtyneeltä. Tänään on jo ensimmäinen joogaohjaus joululoman jälkeen ja huomenna&lauantaina kahviladuuniin. En ole missään mielessä vielä valmis! Vaatii joskus ihan suunnattoman henkisen työn, jotta saa mielensä keikautettua taas sinne ulkomaailman tehtävien puolelle.

Samanaikaisesti mietin, että miksi oikeastaan pitäisikään? Enkö vain opeta tunneillani juuri oman sisäisen maailman ja tulen vahvistamisen ja säilyttämisen tärkeyttä huolimatta siitä, mitä ulkopuolella tapahtuu? Olenko itse unohtanut harjoituksen tärkeyden? Olenko lipsahtanut ohjautumaan ulkoa sisäänpäin?

Ehkäpä taidan olla (ja tähän se kiree, irvistelevä emoji).

Mutta ei se ole niin vaarallista. Elämä on yksi iso läsnäoloharjoitus ja vaikka välillä lipsuukin, on harjoituksesta irtipäästäminen osa harjoitusta. Palaan tauon jälkeen matolle ja ennenkaikkea käännän katseen sisäänpäin, katson mitä tapahtuu. Ja se riittää vallan mainiosti. 

 

Share

Kommentoi