Next stop: Hong Kong

Punastus

Pari uteliasta nenää auttamassa pakkaushommissa. Tänään on se hetki kun päivä ja yö ovat samanpituisia ja parahiksi lähden Suomesta pois kahdeksi viikoksi. Kevättä karkuun, kuinkas sattuikaan. Kun palaan, en suostu näkemään enää yhtäkään lumisadetta, ainoastaan aurinkoa ja lämpöä. 

Viimeiset viikot ennen lomaa ovat olleet lähinnä selvitymistä. Kyllähän sitä kunnon ihmisen täytyy haalia itselleen mahdollisimman paljon töitä ennen lomaa, että sitten ansaitsee lomailun. No way, en ole oikeasti tuota mieltä, mutta näin pääsi käymään, siitä syystä bloginkin puolella on ollut todella hiljaista. Energia ei ole riittänyt mihinkään ylimääräiseen. 

Siltikin olen onnistunut pitämään oman sisäisen ääneni kirkkaana, valo ei ole himmennyt. Toisin kuin yleensä kiireisinä jaksoina, olen ollut tyyni, rauhallinen ja kokenut olevani balanssissa. Jos joku on kysynyt, miten minulla menee, on sisäinen vastaukseni ollut: ei mitenkään. Vaikka näin kirjoitettuna vaikuttaakin pahalta, niin enemmänkin tuossa vastauksessa on piillyt tasapaino. Se tasapaino, jota kai koko elämäni olen etsinyt. Ei mene huonosti, mutta elämä ei just nyt tykittele mitään euforisia kiksejäkään. Eikä tarvitsekaan. Ääneen olen tuohon kysymykseen vastannut lähinnä tyyliin: no menee (vähän suopeammin sanankääntein tosin). Hommat on just niin kuin niiden pitääkin olla. Sisimmässäni tiedän sen.

Huomenna olen ensimmäistä kertaa elämässäni Aasian maaperällä. Mutta sitä ennen vielä lentotunteja noin 15. Saattaa olla, että huomenna olen toista mieltä henkisestä balanssistani. Saas kattoo. 

Ihanaa viikon alkua kaikille!

Share

Kommentoi