Ladataan...
Punastus

Just tän tyyppisiä postauksia on blogimaailma pullollaan. Selostusta siitä, kuinka ystävät on tärkeitä ja elämän suola ja sit välillä ollaan Holidayssa :) No isken minäkin lusikkani soppaan, koska miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. 

Eilen saateltiin rakas ystävämme Katja Hollannin syksyyn. Sinne se nyt lähti koko loppuvuodeksi, vaihtoon. Minulla ei ole ihan hirmuisen paljon läheisiä ystäviä, mutta ne jotka elämässäni ovat, ovat sitäkin rakkaampia. Välillä koen olevani huono ystävä, kun en välttämättä pidä yhteyttä tarpeeksi usein ja näkemisen kanssa on vähän sama homma. Mutta aidon ystävyydenhän tunnistaa juuri siitä, että juttu jatkuu saman tien, vaikka näkemisten välissä olisi miljoona vuotta. 

En oikein tiedä, mitä ystävyydestä voisi kirjoittaa jotain sellaista, jota ei olisi jo sanottu. Ystävyys menee tietenkin rakkauden kategorian alle ja eihän rakkauttakaan pysty määrittämään ja lähes kaikki oivallukset on jo kertaalleen sanottu. Siksi tuntuu, että toistaa vain kliseistä mantraa. 

Olen myös menettänyt muutamia ystäviä aikuisiällä ja näistä välirikoista toipumiseen on mennyt vuosia. Loppuneen parisuhteen jälkeen voi sentään jäädä kavereiksi, mutta menetetylle ystävälle ei voi oikein sanoa et hei, oltasko vaan kavereita?? Siitä syystä ystävän menettäminen saattaa tuntua jopa vaikeammalta kuin rakkaussuhteen loppuminen, vaikka mitäpä näitä nyt vertaamaan. Molemmat ihan tarpeeksi ikäviä juttuja. Loppujen lopuksi ne erot läheisistä ystävistä on kuitenkin olleet kasvattavia kokemuksia. On ymmärtänyt mitä itse teki väärin, mitä toinen teki, miten dynamiikka on ollut lievästi sanottuna fucked up ja lopulta: näin sen kuuluikin mennä. Vaikka sattui, niin parempi näin. 

Se oli sellainen ilta se. Loppukesän valo ja aurinko, ystävät, lautasellinen veeffiä, yks Napue GT, ihana Holiday ja lopuksi pyöräily kotiin Pohjoisrantaa pitkin. Voisi ehkä ajatella, että ilta oli samalla koko kesän lopetus ja on aika siirtyä alkusyksyyn. Vaikka just nyt kun katsoo ulos, niin sää on mitä kesäisin. Miksi muuten tää vuodenajan määrittely tuntuu olevan ihmiselle niin tärkeää??

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Tänään minulla oli viimeiset maanantain kesätuuraustunnit joogaa ja pilatesta. Kolme kuukautta meni ihan kamalan nopeasti ja oli vähän haikeaakin sanoa tuntien lopussa, että ensi viikolla tilallani on sitten joku muu. Tosiasiassahan samat tyypit käy myös muillakin tunneillani, että ei tässä nyt ikävä ainakaan tuu! Maanantai-illan tunti on niin eri verrattuna esimerkiksi perjantai-illan tuntiin, puhumattakaan nyt torstain aamutunnista taikka saman illan hottis-tunnista. Energioiltaan siis. Harvemmin asetan mitään erityistä intentiota tunneillani, sillä haluan jättää mahdollisimman paljon tilaa oppilaalle itselleen. Tilaa oivalluksille ja oman kehon tuntemusten kuuntelemiselle ja sitä kautta aivan oman intention rakentamiselle. Toisinaan kuitenkin tilan, päivän, vuorokaudenajan ja ihmisten energia saattaa kirvoittaa minussa jotakin ja suustani vain tulee sanoja, joita on sanottava juuri sillä hetkellä. Possessed by yoga. Se on ihmeellinen fiilis. Siinä ei puhu itse, vaan jooga puhuu.

Mahtavaa on ollut ohjata myös pilatesta tämä kesä. Tykkään haastaa itseäni, vaikka oonkin hirvee hermoilija ja viime hetkellä usein mietin, että pitikö tähänkin nyt taas lähteä! Elämä olis paljon helpompaa sieltä kotisohvalta käsin, välillä vaihtais telsussa kanavaa ja silleen. Kävis kasista neljään duunissa viisi päivää viikossa ja olis ihan tyytyväinen siihen. Mutta kun sitäkin on jo kokeiltu ja todettu, että ei toimi omalla kohdalla. Eli pakko haastaa itseään, mennä sitä kohti mikä pelottaa eniten, vaikka onkin karsee klisee. Palkitseehan se sitten lopussa ja huomaa kasvaneensa rohkeammaksi ja varmemmaksi tyypiksi. On myös vähän se fiilis, että ei oo mitään, mitä en uskaltaisi. Melkein!

Mitäköhän haasteita sitä syksylle keksisi? Niin ammatillisessa mielessä kuin muutenkin. Ei-duunijutuista tulee mieleen ainakin laulaminen, jota on lykätty nyt ainakin vuoden verran. Poikaystävän treenikselle olisi siis tarkoitus mennä jotain kiekumaan (kirjoitin ensin kirkumaan, mikä sekin ihan mahdollista..), en kyllä oikein edes tiedä miten saan suuni auki laulamistarkoituksessa kun joku on kuulemassa. Eli otankin tuon aiemman kappaleen mahtipontisen lainin takaisin, hups. Mutta koska tämä pelottaa, niin se on vaan pakko toteuttaa. Sitä paitsi rakastan laulamisesta tulevaa euforian tunnetta, niin teen sen sitten vaikka naama nurkkaan päin jos en muuten onnistu.

Weird Antiquesin hieno ovi sattui tulemaan pyörälenkillä vastaan. Tykkään näistä kuvista ihan älynä! Thänx Maukka!

Share

Ladataan...
Punastus

Siskoni tuossa taannoin sanoi ääneen sen, mitä itseasiassa itsekin olen salaa toivonut pidemmän aikaa: "trendaisipa lepo ja kehonhuolto ihan kunnolla". Tuossa pyhässä treenin, ravinnon ja levon kolmiyhteydessä se lepo tuntuu monella olevan siellä tärkeysjärjestyksen viimeisenä. Tärkeänä toki, mutta tulee vasta itse treenin ja ravinnon jälkeen. Elämä saattaa olla muutenkin hektistä ja stressaavaa, jolloin levon tarve korostuu entisestään eikä treenikään mene halutulla tavalla perille, jos keho on uupunut. Tuollaisessa tilanteessa esimerkiksi jooga tai mikä tahansa keho-mieli-yhteyden palauttava liikunta (tai liikkumattomuuskin) tulisi enemmän kuin tarpeeseen. Pysähtyminen sen sijaan, että jatkaa juoksemista. Antaa kehonsa hengähtää. 

Olen itse tietoisesti pyrkinyt kääntämään tärkeysjärjestyksen niin, että lepo ja ruoka tulevat aivan ensimmäisenä. Treeni vasta toisena. Itseasiassa se on mennyt siihen, ettei mitään treeniä ole edes ollut muutamaan kuukauteen. Päätin toden teolla hidastaa ja kuunnella kroppaani ja sen viestejä. Yksinkertaisesti muutama työpäivä viikossa seisomatyötä ja lisäksi useampi tunti joogan ohjausta on taannut sen, että kroppa on ollut aika kovilla ja olenkin kokenut, että hikiliikunta siihen päälle olisi kuormittanut kehoa liiaksi. Treenillä tässä viittaan nimenomaan esimerkiksi kuntosaliin ja juoksemiseen, omaa joogaharjoitusta ei lasketa eikä tietenkään myös runsasta hyötyliikuntaa :) 

Olen siis antanut keholle sitä, mitä se kulloinkin eniten kaipaa, viime aikoina se on pyytänyt lepoa. Tässä tosin täytyy olla tarkkana ja tietää milloin se on mieli joka puhuu, milloin keho. Ihan oma taiteenlajinsa. Lisäksi oon joutunut tekemään duunia sen eteen, etten potisi huonoa omatuntoa siitä, että lepään. Suorituskeskeisessä maailmassa kun se lepääminen ei oo kovinkaan arvostettua. 

Viikko sitten maanantaina lähdin kuukausien tauon jälkeen lenkille. Ihan vaan aloittaakseni päivän vähän eri tavalla ja käydäkseni ulkona. Ja minkä ahaa-elämyksen koinkaan! Juoksulenkkihän voi olla aika nopeakin pyrähdys ja sen voi tehdä lempeästi, vähän silleen ehkä jolkotellen ja välillä hyppelehtien. Syke nousee kuitenkin kivasti kun juoksee kaikki matkan varrella olevat rappuset ja rampit ylös&alas ja puolisen tuntia riittää ihan hyvin. Jee! Ajatuksena oli, että kävisin päivittäin tuollaisen lenkin, mutta siinä sitä oltiin taas: suorittamassa. Nyt ei mitään aikataulutuksia! Lenkki silloin kun sitä tarvitsee, oli se sitten päivittäin tai kerran viikossa. Tai jos ei enää koskaan, niin sekin on ihan fine!

Kroppa (ja mieli) pyytää näemmä myös juoksemista, asia selvä. Lepokin muuten maistuu huomattavasti paremmalta kun on ekaks kerännyt energiaa juoksemalla :)

Olen näemmä ehtinyt kirjoittamaan aiheesta jo muutamaankin otteeseen. Eli selkeästi aihe joka on itselle tärkeä ja josta takuuvarmasti tuun jauhamaan lisää! Jos kiinnostaa niin jutut löytyy täältä ja tästä

Kuvat: Kallion teknokirkko KBP:ssa. Oli muuten mystinen kokemus se.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

On ollut hyvin perusviikko. Ei mitään ihmeellistä. Ei kerrassaan mitään. Mutta näitä päiviä ja viikkoja on. Niitä on varmasti enemmän kuin niitä erityisspessuja, hienoja, upeita, mahtavia. Eikä se edes haittaa. Miksi haittaisi, koska kokonaisuus on kuitenkin kiva, omannäköinen elämä. Pyrkimykseni elämässä on tasapaino ja tyytyväisyys satunnaisilla onnellisuudenhetkillä maustettuna. Juttelin taannoin erään asiakkaan kanssa ja puheeksi tuli toinen työni joogaohjaajana. Kysyi tietenkin ah niin vitsikkään kysymyksen joogalennosta, mutta jouduin hänen pettymyksekseen toteamaan aivan päinvastaista: joogaan ja ohjaan joogaa, jotta olisin vahvemmin maassa. Joogaan ollakseni juurtuneempi. Minua ei kiinnosta valaistuminen siinä mielessä kuin sen valtaosa ihmisistä näkee. Minulle valaistuminen merkitsee oman sisäisen tulensa löytämistä ja sen ylläpitämistä. Elämän kohtaamista juuri sellaisena kuin se on; itseni ja sitä kautta muiden kohtaamista aidosti, läsnäolevasti juuri nyt, tässä. Eipä ole muuten helppo tehtävä sekään. Toisinaan on ihan himputin vaikeaa hyväksyä se, että ookoo, tämä on nyt se elämä jota elän. Ei vaan aina jaksais. Useimmiten kuitenkin oma elämä on ihan jees! 

Eilen käytiin poikaystävän kanssa parinkymmenen kilsan pyörälenkillä ja satuttiin Viikin pelloille. Hanhet olivat siellä kokoontumassa eteläänlähtöä varten. Lintuaurathan saa meikän itkemään tai vähintään herkistymään ja tää kokemus sai hanat ihan kunnolla auki! Huhhuh. Oli niin siistiä kun ne lähti yllättäen maasta lentoon koko parvi. Ei vaan pysty käsittämään lintuja ja niitten käyttäytymistä, ihmeellistä.

Nää kaksi kissayksilöä ovat lähentyneet. Joskaan eivät ole vieläkään mitään ylimpiä ystävyksiä, mutta toisen läheisyys ei saa enää instanttia sähinöintiä aikaiseksi. En ymmärrä kyllä kissojenkaan päänsisäistä maailmaa, ei sen puoleen :)

Ruokahommeleita. Tämä viikko ei oo tarjonnut senkään puolesta mitään ihmeellisyyksiä, paitsi nyt viikonloppuna, kun ehdittiin nähdä poikaystävän kanssa kunnolla. Meihin taitaa päteä se "suurin osa pariskuntien ajasta menee siihen, että mietitään mitä syötäisiin" :D Loppuaika menee kokkaillessa ja syödessä.

Muutama duunivuorokin tuli tehtyä tällä viikolla. Mustat vaatteet on dress code. Tykkään mustasta, mutta kun on pakko pukeutua siihen, ei se yhtäkkiä olekaan niin kivaa. Ei uskois!

Olen käynyt tällä viikolla useammalla lyhyellä juoksulenkillä piiitkästä aikaa. Tavoitteena ei edes ole alkaa juoksemaan pitkiä reissuja, vaan just tälläset lyhyet pyrähdykset sopii tällä hetkellä kuin nakutettu. Jee!

Tällä viikolla alkaa syyskuu. Ehkä suostun pikkuhiljaa myöntymään siihen, että kesä alkaa olla ohi. Mutta jos ei kuitenkaan ihan vielä. Niin kauan on kesä kun ei tartte sukkia!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Voikohan dumplingsseihin tympääntyä koskaan? Voiko olla parempaa tapaa syödä kuin puikot? Luulen, että haarukka keksintönä on kapitalistin metkuja: jopa syömisnopeutta on haluttu kiihdyttää. Mikä olisikaan parempi tapa syödä ajatuksella ja läsnäolevasti kuin puikkojen kera. Myönnän, olen hutiloiva syöjä. Jos olen yksin, rävellän älylaitteita (jep, molemmat messissä!) tai luen, enkä keskity itse syömiseen. Syömäpuikkojen kanssa on pakko keskittyä. Lisäksi ruuansulatus ja maha kiittävät, koska tulee syötyä hitaammin ja vähemmän. 

Viime viikolla söin useana päivänä dumplareita. Iski jonkin sortin dumplihulluus. Taannoisella Köpis-reissulla käytiin syömässä GAOssa Nørrebron Blågårdsgadella, joka on muuten tosi kiva baari/ravintola/kahvilakeskittymäkatu (huh mikä sanahirviö). Hyvää oli! Käytiin tuolla lounaalla ja oli just sopiva siihen nälkään. Paikka hiveli myös silmän nälkää yksinkertaisen tavallaan karulla sisustuksellaan.

Suuri suositus jos Köpikseen eksyt ja dumplinkia halajat! Tsekkaa myös kadun toisella puolella oleva Harbo, todella hyvää kahvia (tai hyvä barista) siellä. Toissakertaisella Köpiksen reissulla söin tuolla myös vegaanisen aamiaisen vai olikohan joku sämpylä? Maittava joka tapauksessa!

Puikkoruoka ja mindful eating❤️

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Vihreä Vallisaari. Käytiin tuon signifikantin toisen kanssa viime perjantaina pikaisella saarikeikalla, pari tuntia meni ihan siivillä. Taas kertaalleen huomasi metsän, meren, luonnon eheyttävän vaikutuksen. Oli jokseenkin kamala aamu, joka sisälsi mm. kunnon hermojakiristävän ja hikisen kävelymatkan lautalle liian syksyisissä vaatteissa, vaikka hellepäiväksihän toi äityi, kahvin roiskautuksen jonkun mamman syliin ja pään täysiä iskemisen kattoon, lol. Ja tästä koko aamusta seuranneet nöyryytyksen kyyneleet. Siellä väänsin itkua lautassa ku joku vastasyntynyt konsanaan. 

Mutta about HETI kun päästiin saareen, elämä hymyili taas (ok, saattaa niillä kahvinjämilläkin olla vaikutusta, vaikka olikin ihan luokattoman pahaa, ehkä edellisen päivän kahvit jääneet termariin?). Tän kun muistaisi aina, kun olo on jotenkin epäkelpo: mene metsään, se balansoi ja rauhoittaa. Jos metsän lähellä on joku lätäkkö, aina parempi ainakin omalla kohdallani. Vesi on minulle elementeistä se eniten rauhoittavin ja balansoivin. 

En oikein tajua miksi muka naurattaa noin kovasti, sillä olin juuri nähnyt lukin. Etovia tyyppejä ne. 

Suuri suositukseni Vallisaarelle! Sinne pääsee lautalla vielä 4. syyskuuta saakka, eli muutama viikko aikaa. Tuonne veisin ehdottomasti turistitkin ennemmin kuin Suokkiin, vaikka onhan sekin tosi kiva tietty. Tai no, ehkä veisin molempiin, tuolla vesibussilla nimittäin pääsi tulomatkalla Suokkiinkin.

Harmaat vaatteet -vimma. Eipä vissiin ollut kuuma turtleneckissä. 

Share
Ladataan...

Pages