Ladataan...
Punastus

Postauksen kuvia koneelle siirtäessä olin osittain järkyttynyt, osittain tyytyväinen. Harvemmin sitä on kuvissa näinkään vähäpukeisena ja vielä harvemmin näkee itseään takaapäin kuvattuna, kun lyllertää eteenpäin (:’D)
 

Poikaystävä väittää, että itsestäni otettuja kuvia katsoessani kuulemma zoomaan lähelle ja parahdan ”HYI” jokaikinen kerta. Nyt yritin olla sortumatta liialliseen itsekritiikkiin ja ajattelin julkaista parhaat otokset, vaikka tottahan toki niistäkin löytyy jotain moitittavaa mikäli oikein kunnolla zoomaa. Se on kuitenkin minun kehoni, joka kuvissa on. Miksi suhtautuisin siihen niin rumalla tavalla ja miksi puhuisin siitä pahaa? Kehoni toimii, kuten sen pitääkin toimia, se kuljettaa minua eteenpäin (taaksepäinkin tarvittassa), kertoo viisaita asioita olotilastani ja pitää sisällään minua. Ainutlaatuista, ihanaa minua. Ja sinun kehosi ainutlaatuista, ihanaa sinua.

Lilyn #muhkuramanifesti tuli juuri sopivaan aikaan. Olen mietiskellyt paljon kehopositiivisuutta ja sitä, kuinka minä, joka kamppailen näiden asioiden kanssa myös, pystyn muka opettamaan työssäni positiivisuutta omaa kehoaan kohtaan muille. Tosiasia taitaa olla kuitenkin se, että pitää kiinni positiivisesta asenteestaan, vaikkei ihan kaikkina päivinä ei ole (vielä) täysin sinut oman kehonsa kanssa. Tämäkin on matka ja minulla on onneksi työkaluja käytettäväksi ja muillekin jaettavaksi. 
 

Sen sijaan, että keskittyisin siihen, miltä kehoni näyttää (tai vielä pahempaa: miltä se näyttää verrattuna muihin), voin yrittää viedä ajatukseni kiitollisuuteen siitä, mihin kehoni pystyy ja kuinka se toimii. Ei ole nimittäin mikään itsestäänselvyys, että on kaikki raajat paikallaan ja ne toimivat hyvin. Tämä ajatusmalli on tuonut minulle itselleni aimo annoksen tyytyväisyyttä omaan kehooni, mutta täysin ihmisestä kiinni on se, mistä kukin on kiitollinen. Tästä kiitollisuudesta joka tapauksessa kumpuaa arvostus ja sitä kautta pikkuhiljaa positiivisuus. Lopulta vähät välittää siitä, millainen muka pitäisi olla ja on just sitä mitä on. Se riittää.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Olen sellaista sorttia, että koen asioita hyvin kehollisesti. Erään kerran kyselin vertaistukea eräässä joogaryhmässä siihen, että tietyt asanat ja liikkeet saattavat aiheuttaa minussa vahvan irtipäästämisreaktion, joka ilmenee tunteena vatsan kääntymisestä ympäri ja yökkimisrefleksinä. Minulle aivan normaalia tuntea noin, enkä koe sen juurikaan eroavan fyysisenä tunnereaktiona itkusta mitenkään. Joogaryhmässä joku varoitteli, että olen kohta suljetulla osaatolla yökkäilemässä (kiitosta vaan), mutta onneksi ymmärtäjiä löytyi ja keskustelimme aiheesta vielä sen kautta, että meitä on tosiaan erilaisia kokijoita. Sinällään huvittava reaktio ja käy vähän naurattamaan kesken asana- tai hengitysharjoituksen tuo yökkäily, mutta annan sen tulla, koska tiedän, että se on yksinkertaisesti tukkiutunut energia, joka lähtee liikkeelle.

Viime viikko oli lomaltapaluun jälkeinen viikko. Ei erityisemmin omassa suosiossa olevia päiviä nuo. Sitähän voisi kuvitella, että loman jäljiltä oikein puhkuu energiaa, joka jossain määrin toki pitääkin paikkansa. Mieli tuntuu levänneemmältä ja stressi on tiessään. Mutta silti koko viikon kannoin mukanani pahan tuntuista lukkoa vatsassa ja pallean alueella. Oli hankala olla läsnä ja ajatukset harhailivat menneessä ja tulevassa ja keksityssä. Oli ahdistus. Hyvin fyysinen tuntemus siitä, että tässä tämä nyt on; elämä. Keskellä marraskuuta, keskellä harmautta, keskellä keskeneräistä Jätkäsaarta, kylmyydessä, vesisateessa, räntäsateessa, hyi saatana. 
 
Mutta kun ei se ole se elämä. Jos olisi, niin kauan sittenhän jo täältä olisi tullut lähdettyä muualle. Kyllähän sitä miettii, mikä kumma meitä pohjoisen ihmisiä riivaa, kun täällä viihdymme. Lähteminen on aina vaihtoehto, mutta helpottuuko elämä, mikäli olosuhteet muuttuvat?
 

Sitten tulee lauantai, poljen viimeisillä voimillani Hermanniin ystävän luo saunomaan. Että pitikin luvata, sadattelen. Toinenkin ystävä saapuu paikalle ja illan jälkeen paine palleassa on ainakin asteen verran hellittänyt. Muistan taas, missä elämä on. Se on niissä ihan pienissä jutuissa, arjessa, ystävissä, rakkaudessa, kissoissa. Ja vaikka pelko joskus ottaakin vallan, niin myöhemmin täytyy jo ihan miettiä, että mitäs sitä niin kovasti pelkäsikään? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Auringonlaskut. Ihan mielettömän mykistäviä. Luulin nähneeni Amalfin rannikolla yhden hienoimmista auringonlaskuista ikinä, mutta Albanian illat veivät voiton. Mystinen valo, joka ei filttereitä kaipaa. Ja joka itseasiassa tuntui insta-filtteröidyltä ja käsitellyltä jo sellaisenaan, koska oli niin kirkas ja käsittämätön.

Balkanilaiset ihmiset ovat sydämellisiä, avuliaita, aitoja ja todella zen. Rauha oli käsinkosketeltava. Tuijotuksen kohteeksi toki joutui kaikkialla minne päätyi, mutta rauhassa sai olla, eikä kukaan tunkeutunut iholle saakka. Ihmisten kiintymyksestä hitaaseen elintyyliin kertoi sekin, että kahviloita oli todella paljon ja ne olivat täynnä porukkaa aamuisin ja aamupäivisin. Mietin, miten ihmisillä on aikaa istuskeluun? Mutta miksipä ei, elämähän on tuolla päin enemmän iltapainotteista. Kait sitä nyt ennen duunia sumpit hörppäsee kavereitten kanssa.

Vihannekset ja hedelmät olivat todella, siis todella tuoreita, auringonkyllästämiä ja ravinnepitoisia. Ja edullisia. Noin eurolla sai runsaan salaatin ainekset vihanneskaupasta. Minä, joka yleensä kaipaan proteiinia ravintola-annoksiini olin tyytyväinen ja kylläinen runsaan, pelkistä vihanneksista koostuvan aterian jälkeen. Oli yllättävän iisiä olla vegaanina reissussa.

Nähtiin esimerkiksi possu matkalla kaupungista toiseen. Sellainen iso karju hengasi tien pientareella. Vastaan tuli myös hevosia, aaseja, kanoja, kukkoja, vuohia, lehmiä ja kissoja, hitosti kissoja. Täysin normaalia paikallisille, että eläimet pyörivät vapaana, meille turreille tietysti vain eksoottista, kun pääsee näkemään possun luonnontilassa. Tosin selväähän se oli, että eläimet päätyvät ennemmin tai myöhemmin lautaselle, mutta ehkäpä niiden elämä on kuitenkin hitusen verran siedettävämpää kuin tehotuotantolaitoksissa olevien.

Muuten niin mielettömän ihanassa maassa oli kuitenkin yksi ainut musta tahra, nimittäin julkinen liikenne. Varsinkin ihmiselle, joka on tottunut aikatauluihin ja siihen, että bussit tulevat ajallaan, tuntui painajaiselta olla epämääräisen tiedon varassa. Paikallisetkin tuntuivat olevan melko pihalla siitä, milloin mikäkin liikenneväline lähtee, mistä se lähtee ja miksi se lähtee. Virallisia bussiasemia ei juurikaan ollut, vaan lähtöpaikka piti tietää. Ja lähtöpaikka oli joku random kadunkulma ja sekin saattoi vaihdella vuodenajan mukaan. Mutta perille päästiin kuitenkin joka kerta, vaikka välillä meinasi epätoivo puskea pintaan.

Me oltiin Albaniassa vain neljä päivää ja sinä aikana käytiin läpi pääkaupunki Tirana sekä Vlore ja Himare Albanian rannikolla. Hyvin pieni pintaraapaisu siis ja jälkikäteen ajateltuna olisi voinut käyttää pidemmänkin ajan tutkien Albaniaa. Haluan matkustaa tuonne ehdottomasti vielä uudelleen ja varsinkin ennen kuin turismi valtaa paikan. Nyt muihin turisteihin ei tullut juurikaan törmättyä, tosin kesällä voi olla vähän eri meno. Sesongin ulkopuolella matkustamisen etuja!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Olin lukenut etukäteen meidän airbnb-kodin arvosteluista, että monia oli häirinnyt kukko, joka aloittaa laulunsa aamuviideltä sekä kirkonkellot, jotka soivat joka aamu puoli kahdeksan. Olin ehtinyt hieman hekumoidakin asialla. Kuinka ihanaa olisikaan herätä kukonlaulun aikaan ja nähdä aamun valkenevan. Mutta mitä vielä, kukko onkin ollut aika hiljaista sorttia. On ehkä viettänyt kanalassa yönsä ja ottanut aamulevot just siinä viiden paikkeilla. Eipä oo paljoo herätellyt ja olenkin nukkunut hyviä noin kymmenen tunnin unia, jotka on itseasiassa ihan normi minulle. Siis hirvee pettymys ettei tarvii herätä viideltä lomallansa!

Tänään, sunnuntaina, on maintenance day. Siinä on toki puolensa, että kämppä sijaitsee korkealla vuoren rinteessä, mutta miinuspuolena onkin sitten se alas tai ylös kipuaminen. Alaspäin Amalfiin ollaan menty kävellen ja tultu ylös bussilla. Pohkeet on tönkkönä ja kaipaavat lepoa ja huoltoa.

Usein tahtomattaankin tulee haukattua liian isoja palasia. Mikä kartalla näyttää muutaman kilometrin retkeltä, saattaakin tosiasiassa olla ikuisuuden mittainen taivallus. On ihanaa pitää välillä ylläpitopäiviä, joina ei tee juuri mitään tai jos tekeekin, niin ei ainakaan taivalla minnekään. On vaan ja pyörii ja tulee sitten takaisin ihailemaan maisemaa kämpän ikkunasta.

Ajatuksena oli käydä hakemassa kaupasta kissanruokaa ja mennä etsimään eiliset kissalapset, jotka lähtivät perään ja suorastaan vaativat apetta. Poikaystävä palasi äsken kävelyltä ja kertoi löytäneensä kunnon kissa-apajat eräästä puistossa. Nämä kaksi pikkuista olivat olleet myös liikkeellä. Eli siinä tämän päivän missio: jaa rakkautta kodittomille kissoille.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Mistä tietää tulleensa siihen maisemaan, joka sielussa asustaa? Esimerkiksi siitä, kun paikan päälle päästyään purskahtaa itkuun ja tulee vahva irtipäästämisen tunne. Sellainen, jonka jälkeen kehoon ja mieleen tulvahtaa rauha, hiljaisuus ja läsnäolo.

Minulle sielunmaisema on meri, vuoret ja palmupuut sekä auringonpaiste ja lämpö. Voi olla, että tukalan Rooma-kokemuksen jälkeen olo kävi muutenkin herkillä ja vaikka olenkin urbaanissa ympäristössä viihtyvää tyyppiä, oli se tällä kertaa liikaa. Jo junamatka Salernoon lupaili hyvää, mutta kun viimein perille päästyä ja junasta ulos astuttua näkyi meri, oli kyynelkanavat kovilla.

Näkymät tietenkin paranivat mitä lähemmäs Amalfin rannikkoa etenimme. Salernon ja Amalfin kaupungin välinen lauttamatka oli mykistävä kaikessa kauneudessaan ja bussimatka Amalfista Ravelloon vuorenrinteeseen kutkuttelevan kiemurteleva ja temperamenttinen. Ravellossa päättärillä joku skootterihemmo huusi nimeäni meidät nähtyään ja nappasi minut ja poikaystävän yksitellen moponsa kyytiin kohti majapaikkaa. Lucamariahan se, meidän airbnb-hostimme. Pää oli pyörällä.

Matkustaessa pääsee aina unohtumaan, että vaikka itse siirtymä olisi vain muutaman tunnin pituinen, menee siihen silti helposti ainakin tuplasti enemmän. Varsinkin, kun olet lauttojen ja bussien varassa, täällä päin Eurooppaa kun niitä ei kulje yhtä säännölliseen kuin tehokkuusajattelun mekassa Suomessa.

Mutta perille päästiin. En voi olla ajattelematta kliseistä sanontaa, jonka mukaan itse matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tässä yhteydessä matka oli keveä ja lempeä, mutta itse määränpää vie kyllä voiton. En muista nähneeni kauniimpaa maisemaa. Sielu lepää.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Minulla ja poikaystävälläni oli molemmilla jäänyt tietty fiilis aiemmilta käyntikerroilta Roomassa. Minulle kaupunki oli yhtä kuin turistit ja Maukalla taas määrittelemätön epämiellyttävyys. Halusimme tarjota Roomalle toisen mahdollisuuden ja antaa kaupungin itse kumota oletuksemme. Koska kukapa nyt ei Roomaa rakastaisi, ajattelimme.

Mutta oh boy, en tiedä mitä kävi, mutta käytimme tänään noin kaksi tuntia siihen, että pääsimme majapaikastamme Pignetosta Terminille. Matka, joka taittuisi kävellenkin ehkä puolessa tunnissa. Syy, miksi emme kävelleet, oli se, että Google Maps oli yön aikana lakannut jostain mystisestä syystä toimimasta ja ajateltiin, että metrolla hei pääsis aika kätsysti pelipaikoille. No Rooman metrohan osottautuikin sitten aika hermoja kiristäväksi kapineeksi. Se oli erittäin sekava, ja metrokarttaa sai etsiä kissojen ja koirien kanssa. En muista ikinä edenneeni tahmeammin julkisilla liikennevälineillä (piti mm. vaihtaa linjaa kävelemällä maan päällä) kuin tänään ja lopulta kun päästiin perille, ei meinattu löytää ulos koko höskästä ja puhkuin siinä vaiheessa suoranaista vihaa Roomaa kohtaan.

Lisäksi joku älytön pakkomielle sai meidät hakeutumaan Colosseumin liepeille, koska just siellähän -jos missä- se kuva Roomasta turismin mekkana tulisi muuttumaan. Not.

Ehkä se Rooman ydin ei tällä(kään) kertaa tarjoillut ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta osasyynä oli varmasti se, että oltiin nälissämme ja sen pirun analogisen turistikartan varassa. Kun Mapsia on kerran tottunut käyttämään, niin ilman sitä tuntuu melko vaivalloiselta. Ehkä muuten ihan hyvä näpäytys tuo, muistutus siitä, ettei puhelimen varaan kannata jättää ihan kaikkea.

Mutta tosiaan, meidän airbnb-kämppä sijaitsee Pigneton kaupunginosassa, joka on ihan mahtava. Kun tultiin eilen tänne, tuntui kuin olisi jossain pikkukylässä käymässä. Tänään käytiin syömässä ja juomassa ja kävelemässä Pigneton keskustassa, todellinen hipsterikeskus. Tänne tulisin mieluusti uudelleenkin, mutta yrittäisin pysytellä kaukana pahimmista turistipaikoista ja siitä metrosta. 

Share
Ladataan...

Pages