Ladataan...
Punastus

Sain ensimmäisen harmaan hiukseni. Se oli sellainen jouhimainen, johon ei väri ollut tarttunut ja oikeastaan se oli harmaan sijaan valkoinen. Vitivalkoinen. Voi olla, että hius oli vain joku oikukas tapaus, eikä sillä ollut harmaantumisen kanssa mitään tekemistä, mutta yhtä kaikki: alkushokin jälkeen ilostuin. Olen aina halunnut harmaantua valkohapsiseksi ja ehkäpä toivoa on! 

Minulla oli vielä pari vuotta sitten musta tukka ja mustana se oli ollut ainakin kymmenen vuotta. Lopulta alkoi kemikaalikuormitus mietityttämään ja kun pikkuhiljaa siirryin kaikessa kosmetiikassakin vegaaniseen ja cruelty freehin, sai musta väri mennä. Tokihan kasviväreilläkin saa mustaa aikaiseksi, mutta katsoin että on muutenkin aika siirtyä vaaleampiin väreihin. Tarkemmin sanottuna pastellisiin sävyihin. Minulla ehti olla vaalenpunainen, vaaleanvioletti ja mintunvihreä, taisi se olla sinertäväkin välillä (vahingossa). Täysin blondinakin toisinaan viihdyin. 

Mutta se ylläpito ja hiuksen vaurioituminen! Blondata en jaksanut kuin noin kolmen kuukauden välein, joten suuren osan ajasta juurikasvu oli silmiinpistävä ja oloni suttuinen. 

Yks kaks yllättäen sain päähänpinttymän kuparinpunaisista hiuksista ja seuraavana päivänä ostinkin jo värin. Luulin hankkivani kasvivärin, mutta halpaan menin ja niin oli muuten mennyt myös Ekolon myyjäkin, sillä ihan pokkana myi Herbatintiä kasvivärinä. Sanoisinko että melko onnistunut viherpesu on brändillä. Ihan perusmarkettiväreistä poiketen tässä kyseisessä värissä on kuitenkin huomattavasti vähemmän PPD:tä, joka on yksi pahimmista herkistäjistä. Sehän tosin ei jeesaa mitään, että pahiskemikaalia on vain vähän, mikäli herkistyminen tapahtuu... 

Se, että tuote on cruelty free ja vegaaninen ei paljoa lohduta siinä vaiheessa kun saa pahan allergisen reaktion, mutta laitoin värin kuitenkin päähäni kun sen kerran olin hankkinut. Katsotaan sitten ensi kerralla vähän huolellisemmin niitä pakkauksen pikkutekstejä! Herbatintin puolesta täytyy kyllä sanoa, että värjäyskokemus oli miellyttävän smooth, ihan kuin mitään väriä ei päässä olisi ollutkaan. 

Ihanantuntuisen ja -värisen tukan kuitenkin sain. Kävin eilen saunassa ja olin varma, että väri menee sen siliän tien, mutta hyvin näyttää pysyvän. Viihdyn punahiuksisena äärettömän hyvin ja paree onkin, sillä tästä väristähän ei niin vaan lähdetäkään, vaan se takertuu ihan kunnolla hiukseen. 

Onko sinulla kokemuksia kasviväreistä hiustenvärjäyksessä? Kuulisin mieluusti kokemuksia.

Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Viime viikko vierähti ohitseni sekunnin sadasosassa. Asioita tapahtui ja sitten kuitenkaan ei. Suurin osa viikoista on luonteeltaan juuri tällaisia. Suurin osa elämästä on juuri tällaista. Kaikkea ja ei yhtään mitään samanaikaisesti.Vasta jälkeenpäin kykenee analyysiin, mikäli analyysin tarvetta on. Useimmiten ei kai olisi, mutta pidän reflektoinnista. Tahdon halkoa asiat pikkuosiin ja havainnoida, mitä olen oppinut ja vielä tärkeämpää: mitä en ole vieläkään oppinut. 

Nukuin toissa- ja viime yönä kahdentoista tunnin unet. Puoli kymmeneltä petiin ajatellen, että herään sitten varmaan kuudelta, mutta vielä mitä, posotin kellon ympäri. Se, että tekee vähemmän töitä, on itseasiassa joskus väsyttävämpää kuin se, että tekisi viisi päivää viikossa. Kroppa järkyttyy joka kerta, vai onko se ehkä mieli joka järkyttyy? Kahvilatyössä lävitseni kulkee päivässä satojen ihmisten energiat, onko ihmekään että uuvahdan. Läsnäolo saa väsymään, mutta onneksi uni paikkailee tilanteen. 

Värjäsin hiukseni hetken mielijohteesta kuparinpunaiseksi. Tiedättehän ne ideat, jotka syntyvät ei-oikein-mistään ja putkahtavat päähäsi äkkiarvaamatta? Lopulta ajatuksesta saattaa tulla pakkomielle, josta et pääse irti ennen kuin toteutat idean. Tämä punakka pää oli juuri tuollainen idea. Poikaystävä ei ollut yhtään vakuuttunut (en kysele häneltä lupaa ulkonäköäni koskeviin asioihin, mutta arvostan hänen mielipidettään hyvin korkealle. Sama pätee toisinkin päin) ja sai minutkin epäröimään. Onneksi kuitenkin tein sen, sillä tuntuu ihanalta ja jossain määrin jopa kotoisalta, mitä en ois kuunaan uskonut.

En tiedä onko sattumaa vaiko kuontalon värinmuutoksesta johtuvaa, mutta minua tytöteltiin lauantaina ja ulkonäköäni kommentoitiin enemmän kuin yleensä. Tytöttely ei todellakaan imartele, vaikka käyn jo neljättä kymmenystä elämässäni. Päinvastoin, se on alentavaa. Toistan: alentavaa. Jos tytöttelet minua, varaudu siihen, että saat vähintään vihaisen tuijotuksen takaisin. 

Tukan kanssa sävy sävyyn on Jätkäsaaren uusi oranssi silta, jota Rokkiporkkanaksi kutsutaan. Sillan alta pääsee parkkihalliin nimeltä Rokkiparkki ja silta on porkkanan värinen. Makes sense. Yksi niistä sanoista, jotka alkuun aiheuttavat myötähäpeää, mutta joita lopulta alkaa itsekin käyttämään muina henkilöinä.

Poikaystävä muutti pois luotani. Täysin ilman draamaa ja rakkaudellisissa merkeissä toki, nimittäin avoliittomme oli alunpitäenkin vain väliaikainen. Hänen oman kotinsa putkiremontti valmistui viimeinkin ja viisi kuukautta saman katon alla päättyi. Tuo aika toi meitä lähemmäs toisiamme, sillä opimme esimerkiksi viimeinkin nukkumaan samassa sängyssä (!!) ja ymmärsimme vahvemmin sen, että todellakin tarvitsemme paljon omaa aikaa. Kun kolme ihmistä ja kaksi kissaa asuu kaksiossa, on se välillä hyvin haastavaa. Odotan sitä, että pääsen viettämään aikaa hänen uudistuneessa yksiössään Kalliossa ja myös kaipaukselle jää tilaa kehittyä <3

Ystävänpäivänä kosin miestä puolihuolimattomasti. Kysyin, milloin hän tulee aviomiehekseni. Ei tullut täydet pakit, mutta ei myöskään myöntävää vastausta. Kyllä me vielä ehdimme. 

Viime viikkoa ilahduttivat Olga ja Maissi, kuten kaikkia muitakin viikkoja. Elämä kissain kanssa on vaan ihan parasta ja kaikki yölliset törttöilyt antaa aamuun mennessä anteeksi <3

Meillä on töissä ilahduttavan hyvä vegaanitarjonta tätä nykyä. Sunnuntaibrunssi on suunniteltu niin, että vegaanista ja gluteenitonta on ilman, että siitä oikeastaan tehdään numeroa. Näin sen soisin olevan joka paikassa: vegaanisen ruuan tulisi olla niin taiten tehtyä, että sekasyöjät eivät ajattelisi syövänsä vegaanisesti. Joillekin kun tuntuu edelleen olevan punainen vaate tuo kasviperäisyys, vaikka itse maussa ei eroa olisikaan. Hyvänä esimerkkinä serkkuni, joka kesken kakun leikkaamisen sai tietää sen olevan vegaanista. Jätti sitten ottamatta ja pelkäsi että vegaanius tarttuu. Jes. Suku on pahin ja silleen.

Tuntui ihanalta kävellä jäitä pitkin kotiin Kaivarin edustalla. Oikeastaan ajoin pyörällä osan matkaa, mutta se osottautui melko haastavaksi puuhaksi, joten talutin loppumatkan. Jäällä on niin täydellinen hiljaisuus, aivan kuin olisi kammiossa. Ja se aurinko! Huh.

Mikäli Insta-seurailu kiinnostaa, niin tilini löytyy tästä.

Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Usein menee autopilotilla eteenpäin, suorittaa, pitää itsestäänselvänä asioita, jotka eivät todellakaan ole itsestäänselvyyksiä. Sitten saa universumilta pikku näpäytyksen poskelle ja muistaa taas olla kiitollinen niistä "itsestäänselvyyksistä". Ainakin hetken aikaa. Kunnes taas vaipuu omaan ignoranttiin autopilot-moodiinsa.

Minua on menneen viikon aikana muistuteltu selkäkivulla: sain jonkin sortin lihasjumin viime perjantaina ja välillä hengitys salpautuu hetkeksi krampin takia. Kuulostaa pahemmalta mitä onkaan ja vaiva on lähinnä haitannut ainoastaan tunteja ohjatessa, jolloin soisi oman puheen olevan soljuvaa, eikä vaikerruksen siivittämää. Vaikka kipuni onkin ollut melko lievää, on se muistuttanut siitä, että joillakin ihmisillä tällainen saattaa olla arkipäivää. Kivuton ja vaivaton keho ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Kipu vie lisäksi energiaa ja voimavaroja sekä madaltaa mielialaa. 

Sen lisäksi, että omassa henkilökohtaisessa elämässäni tunnen taas vähän enemmän kiitollisuutta kehoni toimivuutta kohtaan, on tämä mahtava muistutus myös joogaohjaajan elämässäni. Jokainen ihminen, jokainen kroppa, jokainen mieli käy tai on käynyt läpi omat kipuilunsa. Kukaan ei voi ikinä olla samalla viivalla, eikä oikeastaan joogan ja elämän ollessa kyseessä mitään viivaa edes ole olemassakaan. Ei ole standardia, johon tulisi pyrkiä. On vain ihminen ja kunkin oma olemisen tila, joka jokaisen täytyy löytää itse. 

Kivun myötä päädyin eilen fysioterapeutin pakeille. Usein itsekin tulee parjattua julkista terveydenhoitoa, mutta täytyy sanoa, että suurin osa kokemuksistani on loppujen lopuksi ollut ainoastaan hyviä. Kenties se parjaaminen on ollut sellaista tavan vuoksi -tyylistä valitusta, josta voisi ehkäpä jo päästää irti. Satuin saamaan peruutusajan ja fyssari tutki perusteellisesti. Luulin, että saisin kenties kivunhoito-ohjeet printattuna ja that's it, mutta koin, että vaivani otettiin vakavasti. Lopuksi vielä kinesioteipit (plus toki ne kipuohjeet) selkään kiinni ja pystyin ohjaamaan eilisen tunnit ilman hengen haukkomista ja vaikerrusta. Yhdeksän euron lasku seurannee perässä. 

Julkinen terveydenhuolto on asia, joka on niin äärimmäinen itsestäänselvyys, ettei sitä tule juuri koskaan miettineeksi. Siihen on kasvanut lapsesta saakka ja vaikka sen(kin) saralla on vuosien myötä tehty leikkauksia, toimii se useimmiten ihan mukiinmenevästi ja vieläpä ilmaiseksi tai ainakin lähes ilmaiseksi. Maksan hyvin mieluusti veroja, jotta jatkossakin saisimme pitää hyvinvointiyhteiskuntaan aukottomasti kuuluvan kaikille ilmaisen terveydenhuollon. Tiesittekö muuten, että esimerkiksi Israelissa vegaani saa alennusta vakuutusmaksuista?

Tälle aamulle olin suunnitellut saunaa ja avantoa, mutta teippien takia se jää nyt väliin, vaikka kylmä-kuuma -vaihtelu voisikin auttaa lihasjumiin. (Kuulostaa kyllä nyt vähän tekosyyltä.) 

Törmäsin muutama päivä meemiin ja sen teksti meni jotenkin näin: "I opened two gifts this morning. They were my eyes." Niinpä. Arkipäiväisessä elämässämme on suunnaton määrä asioita, joita pitää itsestäänselvyytenä. Toimiiko silmäsi, onko selkäsi kunnossa? Anna niille arvostusta edes hetkisen verran juuri nyt.

Ihanaa viikonloppua!

Kuvat Himaresta Albaniasta viime syksyn reissulla.

Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Asun talossa, joka on rakennettu alunperinkin yhteisölliseksi. Koko kompleksissa on kolme taloyhtiötä, joilla kaikilla on yhteiset asukastilat. Meillä on mm. kuntosali, musahuone, verstas, ompelupiste, lounasravintola ja yhteinen tila, jossa kokoonnutaan esimerkiksi brunsseilemaan. Toiminta on asukaslähtöistä, eli kuka tahansa voi ideoida ja apuna on yhteisökoordinaattori sekä korttelivalmentaja toiminnan toteuttamisessa. Vuosi sitten ohjasin joogaa ja pilatesta talon asukkaille, mutta tällä hetkellä aikani ja energiani ovat vähän kortilla, joten tunnit ovat jääneet harmillisesti. Mutta ehkä vielä joku päivä. 

Olen varma, että yhteisöllisyyden tunteeseen on vaikuttanut vahvasti ihan jo se, että alunperin tänne hakeutuneet asukkaat ovat olleet kiinnostuneet aiheesta. Toisaalta uskon vakaasti myös siihen, että ihminen on luonnostaan yhteisöllinen ja kun asutaan kerran yhteisöllisessä talossa, niin ollaan aika automaattisesti ystävällisempiä toisillemme, moikkaillaan ja jutustellaan naapureiden kanssa. Jopa hissimatkoilla tulee rupateteltua, mikä on yleensä kiusallisuuden huipentuma, mutta ei meidän talossamme.

Tosiaan ajan ja energian puutteen vuoksi en ole pitänyt tunteja, enkä ole liiemmin osallistunut yhteiseen toimintaankaan. Yhteisöllisyyteen kuitenkin kuuluu myös se aspekti, että annetaan tilaa heillekin, jotka syystä tai toisesta eivät osallistu. Minulle henkilökohtaisesti yhteisöllisyyttä tällä hetkellä on se, että tiedän keitä naapurissani asuu, eikä käytävillä tarvitse pälyillä seiniä, vaan kohdataan toisemme. Lisäksi yhteisöllisyys on madaltanut kynnystä pyytää naapurilta apua, mikäli sellaista on tarvinnut. Ja toki myös jatkossa mieluusti tarjoan omaa auttavaa kättäni, jos vain pystyn. 

Satun usein näkemään kun iäkkäämpi pariskunta tamppaa mattojaan pihalla. He tekevät sitä säännöllisesti kerran viikossa ja jostain syystä tämä tapa hellyyttää suunnattomasti. 

Hymyilen korvasta korvaan joka kerta, kun törmään erääseen papparaiseen koiransa kanssa. Kerran hän kysyi minulta olenko mannekiini. Usein kertoilee koiransa tekemisistä.

Eräs rouva on jo 90-vuotias ja näen hänet usein kuntosalilla polkemassa kuntopyörällä. Toinen rouvashenkilö olisi kiinnostunut kasvisruokakerhosta.

Minulla ei ole ollut isovanhempia noin kolmeenkymmeneen vuoteen ja kosketus vanhempaan sukuolveen on puuttunut lähes tyystin. Onkin ihan huippua, että meidän Sukupolvienkorttelissa on ymmärretty yhdistää eri ikäisiä, eri elämänvaiheissa olevia ihmisiä saman katon alle. Vaikka keskustelut ja kohtaamiset ovatkin usein lyhkäisiä, ovat ne sitäkin antoisampia. Nyt minullakin on mahdollisuus saada kontakti vanhempiin ihmisiin ja luulenpa, että vielä eräs kaunis päivä tulen ideoimaan jotain yhteistä toimintaa nuorten ja vanhusten välille. 

Yritän siis sanoa, että huomioikaa lähimmäistänne ihan vaikka pienellä hymyllä, se saattaa olla toiselle osapuolelle aivan äärettömän iso asia. Vaikket asuisikaan talossa, jossa yhteisöllisyys on erikseen nostettu agendalle, ei se tarkoita, ettetkö omassa arjessasi voisi silti tehdä yhteisöllisiä tekoja. Ne on lopulta aika pieniä ja helposti toteutettavissa olevia juttuja.

Ihanaa Ystävänpäivää <3

Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Seurasin ennen useita Instagram-joogeja inspiraation ja oppimisen toivossa. Inspiroiduinko? En. Opinko? Kyllä, mutta en sitä mitä halusin.

Tällä hetkellä seuraan ihan vain muutamaa joogatiliä. Olen hyvin, hyvin allerginen voimalauseille ja kaikelle, mikä on selkeästi ulkoapäin opittua, eikä niinkään kokijan itse oivaltamaa. Myös täydelliset kuvat täydellisistä asanoista allergisoivat pidemmän päälle. Ovathan ne visuaalisesti upeita ja parhaimmillaan ne ovat jo taidetta, mutta pikkuhiljaa minulla alkoi kasvaa ahdistus joka kerta, kun verkkokalvoilleni putkahti kuva hiotusta asanasta ja (tämän kanssa ristiriidassa olevasta) kuvatekstistä. En todellakaan tuomitse, tämä on myös joogaa, vaikkakin vain yksi osa sitä. Se osa, mikä näyttäytyy suurelle yleisölle.

En ole tuntemuksineni varmaankaan yksin. Tiedostan, että joogaajan ei tarvitse olla notkea voidakseen joogata. Ei myöskään tarvitse omata täydellistä vartaloa eikä pukeutua täydellisiin joogavaatteisiin. Joogaajan ei itseasiassa tarvitse olla yhtään mitään. Riittää, että astuu matolle. Oikeastaan mattoakaan ei tarvita, sillä jooga ei ole pelkkää asanaa, vaan sisältää useampia eri osa-alueita. Riittää, että olet.

Vaikka tiedän, mitä oma joogani on, alkoi minulle pikkuhiljaa muodostua paineita siitä, mitä sen ehkä sittenkin pitäisi olla. En osaa seisoa käsilläni, en saa itseäni spagaattiin, enkä edes risti-istuntaan, joten olen kehno joogi. En myöskään herää joka aamu kello kuusi tekemään harjoitusta ja juomaan vihermehua, en aina osaa elää hetkessä, stressaan, unohdan välillä hengittää, unohdan välillä koko joogan päiviksi. Tiesin, etteivät ajatukseni ole todellisia, eikä niitä kannattaisi ottaa niin vakavasti. Mutta silti otin ne vakavasti.

Tili toisen jälkeen lopetin seuraamisen. En tahdo altistaa itseäni kuville, jotka saavat minut takertumaan omiin epäkohtiini ja katsomaan itseäni kriittisesti. Tiedän, ettei se ole kyseisten instagrammaajien tarkoitus, mutta kuvat valitettavasti ovat hyvin voimakas väline muokkaamaan käsitystä itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Niin hyvässä kuin pahassa. Ne muutamat seuraamani Insta-joogatilit ovat omien arvojeni mukaisia, niissä pulleat ihmiset joogaavat ja niissä ollaan armollisia ja tuodaan toistuvasti esille, että matka on tärkein, nauti siitä. Myös joogaohjaajien oikea elämä kiinnostaa, hyvät tekstit kiinnostavat. Haluan ahdistuksen tunteen sijaan inspiroitua ja oppia rakastamaan kehoani.

Opin taas kertaalleen sen, mikä on yksi elämän kulmakivistä: ohjaudu sisältä ulospäin, löydä oma autenttinen olemisen tilasi äläkä vertaa itseäsi muihin. Jokainen keho ja joogaharjoitus on täydellinen juuri sellaisena kuin se milläkin hetkellä on.

Tähän sopisi täydellisesti kuvitukseksi minä erilaisissa asanoissa, mutta nope: se ei ole minun juttuni. Monen muun juttu se sitä vastoin on ja se on täydellisen hyvä  <3 (Näissä kuvissa ollaan hongkongilaisessa temppelissä.)

Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Mokaileminen ei ole niin vakavaa. Oikeastaan haluaisin kannustaa mokailuun ja virheiden tekemiseen ihan jo senkin takia, että usein ihmiset pelkäävät kuollakseen törttöilyä. Jos kaikki menisi aina putkeen, niin maailma voisi olla vähän tylsempi paikka, sillä mitä ihmettä kertoisimme muille elämästämme. Ohessa on neljä aivan arkipäiväistä tilannetta, jotka kaikki syystä tai toisesta muuttuivat ehkä vähän huvittaviksi ja kaikista näistä voi oppia jotain. Yksi suurin opetus voisi olla: älä ota itseäsi niin vakavasti. 

Meillä oli Sarandan kanssa lukijabrunssi Vallilan Stoorissa lauantaina. Oli ihanan inspiroivaa ja tuntui, että tietyt asiat nytkähtivät hitusen verran eteenpäin. En tosiaankaan osaa sanoa mitkä asiat, mutta jotain maagista tapahtuu jokaikinen kerta, kun samanhenkisiä ihmisiä kokoontuu yhteen. Meitä oli bloggaajista paikalla Aino Kokonainen Elämä Edessä, Minna Vegan Like Me, Susan Eleganssi ja Anna Kaunis Arki sekä tietenkin mahtavia lukijoita, joita ilman tätä koko hommaa ei edes tulisi tehtyä <3 En voi kyllin korostaa verkostoitumisen ja yhdessä tekemisen tärkeyttä. Sehän on oikeastaan koko elämän suola. 

Mutta se moka lauantailta! Olin ratikassa kotia kohti menossa kun päätin poistaa kuvia kamerastani. Poistin sitten kaikki, eli myös ne kuvat, joista olin suunnitellut postausta brunssista. Pasmat menivät täysin sekaisin, enkä ole kyennyt koko viikonloppuna edes miettimään mitään muuta postauksen aihetta. En ns päässyt yli insidentistä.

Mitä tästä opimme: Ensinnäkin, tyhjennä muisti vasta kun olet siirtänyt kuvat kameralta ja toisekseen, älä takerru ja jää vellomaan tunteeseen, mikäli jokin asia ei menekään kuten ajattelit. Move on

Viime viikolla lähdin ratikkapysäkiltä kotiin päin tullessa oikomaan. Mielessäni polleana partaani hekottelin että muut eivät olekaan tajunneet tätä oikoreittiä ja pääsen ohittamaan muut kävelijät. Kävikin sitten niin, että löysin itseni polvia myöten hangesta jumissa. Oli vähällä, etten joutunut ryömimään takaisin kävelytielle. Kun selvisin tästä sinne oikealle oikoreitille, oli se jään peitossa ja meinasin kaatua useaan otteeseen. Tämän kaiken ne muut ratikalta kotiinpäinkävelijät joutuivat todistamaan. Mutta se oikominen kannatti: ehätin kaikesta noloilusta huolimatta letkan ekaksi kun pääsin takaisin kävelytielle. Ego ei sittenkään ollut totaalisen murskana, hehe. 

Mitä tästä opimme: Nolaa itsesi useammin ja huomaat, ettei se ole niin vakavaa. Jatkossa kannattaa etenkin talvisaikaan unohtaa ne oikoreitit. Kallo haljenneena ja nöyryytettynä noin 15 sekunnin ajansäästö ei ehkä ole sen arvoista.

Töissä olin kirjoittamassa liitutauluständiin tekstiä kyykyssä. Havahduin, kun ravintolanomistajamme koira Kunkku olikin tullut käymään kahvilassa ja moikkasin tätä iloisesti ja kovaäänisesti, niinkuin vain tuttua koiraa tervehditään. Eräs tunnettu poliitikko sattui siinä parin metrin päässä olemaan ja tervehti takaisin yhtä innokkaana, joskin vähän ihmetellen. En sitten millään kehdannut alkaa sössöttämään, että "tolle Kunkullehan minä vaan moikkailin...". 

Eilen sattui samantyyppinen tapaus kotipihalla. Olin varma, että näin siskoni ja moikkasin silleen vähän höhlän kuulosesti, niin kuin vain omaa siskoaan tervehditään. No eipä ollutkaan siskoni, vaan joku ihan muu. Puolustuksekseni sanon: ei ollut rillit päässä.

Mitä tästä opimme: Aina ei tarvitse korjata tilannetta, vaan pidä toinen siinä luulossa, että moikkasit häntä. Jos taas korjaat tilanteen, voi edessäsi olla nauruntäyteinen hissimatka yhdessä siskoksi luulemasi henkilön kanssa. Hissikiusaantuneisuudesta ei tietoakaan.

Ja vielä se neljäs kömmähdys: tanssin ja leikin gorillaa poikaystävälleni (jep, ihan yleinen tapa, että äidyn tanssimaan hänen nähtensä). Ne gorillan kädet olivat kuitenkin vähän turhan letkumaiset, ja löin itseäni leukaan, jonka seurauksesta puraisin alahuultani kipeästi.

Mitä tästä opimme: tanssi enemmän, mutta onko pakko esittää gorillaa? Jos taas haluat pullean alahuulen, on tämä ihan jees niksi. 

 

Miten sinä olet mokaillut viime aikoina? 

Ladataan...

Pages