Ladataan...
Punastus

Mistä tietää tulleensa siihen maisemaan, joka sielussa asustaa? Esimerkiksi siitä, kun paikan päälle päästyään purskahtaa itkuun ja tulee vahva irtipäästämisen tunne. Sellainen, jonka jälkeen kehoon ja mieleen tulvahtaa rauha, hiljaisuus ja läsnäolo.

Minulle sielunmaisema on meri, vuoret ja palmupuut sekä auringonpaiste ja lämpö. Voi olla, että tukalan Rooma-kokemuksen jälkeen olo kävi muutenkin herkillä ja vaikka olenkin urbaanissa ympäristössä viihtyvää tyyppiä, oli se tällä kertaa liikaa. Jo junamatka Salernoon lupaili hyvää, mutta kun viimein perille päästyä ja junasta ulos astuttua näkyi meri, oli kyynelkanavat kovilla.

Näkymät tietenkin paranivat mitä lähemmäs Amalfin rannikkoa etenimme. Salernon ja Amalfin kaupungin välinen lauttamatka oli mykistävä kaikessa kauneudessaan ja bussimatka Amalfista Ravelloon vuorenrinteeseen kutkuttelevan kiemurteleva ja temperamenttinen. Ravellossa päättärillä joku skootterihemmo huusi nimeäni meidät nähtyään ja nappasi minut ja poikaystävän yksitellen moponsa kyytiin kohti majapaikkaa. Lucamariahan se, meidän airbnb-hostimme. Pää oli pyörällä.

Matkustaessa pääsee aina unohtumaan, että vaikka itse siirtymä olisi vain muutaman tunnin pituinen, menee siihen silti helposti ainakin tuplasti enemmän. Varsinkin, kun olet lauttojen ja bussien varassa, täällä päin Eurooppaa kun niitä ei kulje yhtä säännölliseen kuin tehokkuusajattelun mekassa Suomessa.

Mutta perille päästiin. En voi olla ajattelematta kliseistä sanontaa, jonka mukaan itse matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tässä yhteydessä matka oli keveä ja lempeä, mutta itse määränpää vie kyllä voiton. En muista nähneeni kauniimpaa maisemaa. Sielu lepää.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Minulla ja poikaystävälläni oli molemmilla jäänyt tietty fiilis aiemmilta käyntikerroilta Roomassa. Minulle kaupunki oli yhtä kuin turistit ja Maukalla taas määrittelemätön epämiellyttävyys. Halusimme tarjota Roomalle toisen mahdollisuuden ja antaa kaupungin itse kumota oletuksemme. Koska kukapa nyt ei Roomaa rakastaisi, ajattelimme.

Mutta oh boy, en tiedä mitä kävi, mutta käytimme tänään noin kaksi tuntia siihen, että pääsimme majapaikastamme Pignetosta Terminille. Matka, joka taittuisi kävellenkin ehkä puolessa tunnissa. Syy, miksi emme kävelleet, oli se, että Google Maps oli yön aikana lakannut jostain mystisestä syystä toimimasta ja ajateltiin, että metrolla hei pääsis aika kätsysti pelipaikoille. No Rooman metrohan osottautuikin sitten aika hermoja kiristäväksi kapineeksi. Se oli erittäin sekava, ja metrokarttaa sai etsiä kissojen ja koirien kanssa. En muista ikinä edenneeni tahmeammin julkisilla liikennevälineillä (piti mm. vaihtaa linjaa kävelemällä maan päällä) kuin tänään ja lopulta kun päästiin perille, ei meinattu löytää ulos koko höskästä ja puhkuin siinä vaiheessa suoranaista vihaa Roomaa kohtaan.

Lisäksi joku älytön pakkomielle sai meidät hakeutumaan Colosseumin liepeille, koska just siellähän -jos missä- se kuva Roomasta turismin mekkana tulisi muuttumaan. Not.

Ehkä se Rooman ydin ei tällä(kään) kertaa tarjoillut ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta osasyynä oli varmasti se, että oltiin nälissämme ja sen pirun analogisen turistikartan varassa. Kun Mapsia on kerran tottunut käyttämään, niin ilman sitä tuntuu melko vaivalloiselta. Ehkä muuten ihan hyvä näpäytys tuo, muistutus siitä, ettei puhelimen varaan kannata jättää ihan kaikkea.

Mutta tosiaan, meidän airbnb-kämppä sijaitsee Pigneton kaupunginosassa, joka on ihan mahtava. Kun tultiin eilen tänne, tuntui kuin olisi jossain pikkukylässä käymässä. Tänään käytiin syömässä ja juomassa ja kävelemässä Pigneton keskustassa, todellinen hipsterikeskus. Tänne tulisin mieluusti uudelleenkin, mutta yrittäisin pysytellä kaukana pahimmista turistipaikoista ja siitä metrosta. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Unohdin viime viikolla molempien pankkikorttieni tunnusluvut samalla kertaa. Mieheni syntymäpäivän unohdin perjantaina. Myös tänään olen ehtinyt unohdella, mutta unohdin jo mikä asia oli kyseessä.

Pahin mokani työrintamalla varmaan ikinä on se, kun muutama kuukausi sitten olin luvannut hoitaa erään joogatuurauksen ja unohdin sen tyystin. Siitä aiheutuneen morkkiksen määrä oli uskomaton ja sen jälkeen olen triplamerkannut kaikki tulevat tunnit visusti kalentereihin.

Minulla pysyy asiat mielessä varsin hyvin. Tai siis: on pysynyt toistaiseksi. Sen takia välillä huolestuttaakin onko normaalia unohdella. Olen joko a) tullut vanhaksi, b) sairastumassa muistisairauteen tai c) ylikuormittunut. Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa. On liikaa asioita, joita kannattelee mielensä päällä, liikaa muistettavaa. Joillain on luultavasti hyvin paljon enemmänkin aktiivisia asioita mielessä, mutta oma rajani tulee näköjään aika helposti vastaan.

Myös mukavat asiat voivat kuormittaa. Lähestyvän loman takia on pitänyt säätää kämppää, lentoa, junamatkaa, lauttamatkaa ja siihen päälle vielä saattaa hommat siihen jamaan, ettei tarvitsisi loman aikana miettiä työasioita. Onneksi olen oppinut kirjoittamaan asioita muistiin. Se, mikä ennen pysyi vaivatta mielessä, vaatii nykyisin ylöskirjoittamisen.

Mutta enää tämä päivä, yksi joogaohjaus, kamojen pakkaaminen, hyvin nukuttu yö ja sitten on aika lentää Roomaan ja aloittaa kolmen viikon pään kovalevyn eheyttäminen pitkin eteläistä Eurooppaa.

Kuvat viikonlopulta. Ihana sää, aamiaishommia, kirkas aurinko ja hitusen murtunut mies (vaikkei sitä suostunut myöntämään).

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Minä olen päässyt elämässäni helpolla. Ahdistelijat ovat toistaiseksi karttaneet minua ja saan olla aika rauhassa päivittäisessä elämässäni. Toki matkan varrella on tullut vastaan jos jonkinmoista, mutta omalla kohdallani se on ollut aika satunnaista.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten ymmärtäisi ongelman laajuutta. Se ei tarkoita sitä, että kieltäisin asian siksi, ettei se kosketa minua.

Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi valppaana lähes koko ajan. Suojamuuri on rakentunut niin vahvaksi, että vältän katsekontaktia kaikkien random miesoletettujen kanssa ja mikäli joku lähestyy ystävällismielisestikin, jähmetyn ja menen lukkoon, koska itsesuojeluvaisto aktivoituu. Baarissa ollessani katson lähinnä lattiaan. En tahdo, että kukaan ottaa katseiden kohtaamista merkkinä kiinnostuksestani. Ja baareissa jos missä näitä vaeltavakatseisia ihmisiä on.

Se ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö onnistuisi potemaan syyllisyyttä siitä, jos minulla on lyhyt hame ja kirkkaanpunaista huulipunaa ja olen ilman miestä liikkeellä. En tiedä miksi tunnen näin, mutta koen olevani alttiimpi häirinnälle, jos näytän tietynlaiselta. Vähät siitä, että tykkään asustaa itseni kyseisellä tavalla, määritän silti itseni mieskatseen kautta. Surullista.

Ja se ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö minuakin kohtaan vielä jonain päivänä tulisi tapahtumaan seksuaalista ahdistelua. Toivon tietenkin, että ei, mutta statistiikan valossa siihen on suuri todennäköisyys. Olen valmistautunut häiritsijän kohtaamiseen hiljaa mielessäni, mutta tosiasiahan taitaa olla se, että häirintätilanne tulee usein niin yllättäen, ettei välttämättä kykenekään reagoimaan toivomallaan tavalla.

Toivoisin, että ihan kaikki pitäisivät silmänsä auki ja puuttuisivat häirintään. Sitä tapahtuu jatkuvasti kaikkialla. Siihen ei auta hymistely tai kehotus vaihtaa kadun puolta, jos epäilyttävää porukkaa tulee vastaan. Häirintää ei voi ennakoida ja oli tilanne tai pukeutuminen mikä tahansa, se ei ole koskaan häirityn vika. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Olen se tyyppi, joka menee yli puolet vuodesta ilman sukkia, keväästä aina pitkälle loppusyksyyn. Sinä aikana kaikki sukat mystisesti katoavat ja jo senkin takia sukatta olo jatkuu usein pidempään. Olen jo vaihtanut syksyisempiin kenkiin, mutta edelleen vetelen ilman sukkia. Tänä vuonna teen luultavasti henkilökohtaisen ennätykseni, sillä lähdemme viikon päästä reissuun lämpimään ja palaamme vasta marraskuun puolivälissä.

Sukka sukkarum, tämä tuntuu olevan ongelmallista kanssaihmisille. Ettet nyt vaan vilustu. Hyväähän he tarkoittavat ja toki itseänikin vähän nolottaa paukata vieraisille paljasjaloin kun ulkona jo pakastaa. Mutta hyvin pärjään ja kiitos huolehtimisesta. Olen sitä paitsi lähes varma, että sukattomuus jopa vahvistaa immuniteettia ja sairastun harvemmin, jos koskaan, flunssaan. Olen itseasiassa lukenut suomalaisesta miehestä, joka käveli ulkona kesät talvet paljain jaloin eikä ollut ikinä kipeänä. My hero. Häneen peilaten oma elämäntapani on aika kesy.

Reissun jälkeen luultavasti iskee kunnolla tajuntaan tämä pohjoisen pallonpuoliskon ikävin puoli. Ihana lähteä näihin aikoihin matkalle, mutta palaaminen pahimpaan pimeyteen tuntuu jo nyt melko epämiellyttävältä. Kaipuusta aurinkoon kertoo hyvin paljon se, että liikutuin syvästi kyyneliin saakka kun tajusin, että tulen kokemaan kolme viikkoa valoa ja lämpöä ihan just kohta. Sielu kaipaa eheytymistä.

Auringon lisäksi sieluni halajaa myös lomaa. Tää mennyt vuosi on ollut aivan liian raskas ja havahduin tuossa pari kuukautta sitten siihen, että useita kuukausia on menty noin yhden vapaapäivän viikkotahdilla, enkä ole ehtinyt kunnolla palautumaan. Nyt olen pitänyt enemmän vapaapäiviä, mikä on tuntunut ihan sanoinkuvaamattoman ihanalta. Puhumattakaan tulevasta matkasta lämpimämmille seuduille. Kolme viikkoa lisää stressitöntä ja sukatonta aikaa.

Viikon päästä siis Rooman ja Amalfin kautta Albanian rannikkoa pitkin Korfulle ja sieltä Ateenaan. Oletko käynyt jossain näistä kohteista? Kaikki vinkit erityisesti Albaniasta otetaan ilolla vastaan.

Kuvat eiliseltä päivältä Lapinlahden Lähteeltä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Ei, kuvissa ei ole meidän koti, vaikka otsikko antaa hämäävästi niin ymmärtää. Kuvissa on meidän Köpiksen airbnb-koti elokuussa kun viimeksi kävimme siellä. Se on meidän henkinen koti, Kööpenhamina siis.

Meidän koti-kotona asuu kaksi kissaa (Maissi ja Olga), siskoni Laura sekä tätä nykyä myös poikaystäväni Maukka. Avoliitto on väliaikainen ja kestää putkiremontin ajan, mutta jo nyt mietin, kuinka osaan olla niin, ettei toinen ole koko ajan arjessa läsnä.

Meidän rakkautemme täytti pari viikkoa sitten viisi vuotta ja meille on ollut aika itsestäänselvää se, että molemmilla on omat kodit. Viihdytään hyvin omissa oloissamme ja myös parisuhde kukoistaa, kun ei olla kaiken aikaa yhdessä. On jäänyt aikaa kaipaukselle.

En sano, etteikö monella toimisi varsin hyvin se, että muutetaan nopeasti jo suhteen alussa yhteen. Taisin itsekin alkuaikoina kuvitella, että tietenkin ollaan kohtapuoliin avoliitossa, koska se vain kuuluu asiaan. Ehkä myös niihin aikoihin, monen vuoden yksinolon jälkeen, ajatus tuntui houkuttelevalta ja turvalliselta. Viimeinkin joku ihana, jonka kanssa pesiytyä.

Onneksi kuitenkin päätimme rakentaa suhteemme muulla tavoin ja helppoahan se oli siinä mielessä, että asuin ensimmäiset kahdeksan seurustelukuukautta toisessa kaupungissa. Tuona aikana luotiin se pohja suhteelle, jossa ollaan täysillä mukana, mutta kuitenkin niin, että molemmat säilyttävät vahvan itsenäisyyden. Vaikeaakin on ollut välillä, tietenkin, mutta samalla hyvin kasvattavaa. On ollut pakko kohdata omat epävarmuutensa ja heikkoutensa, joita oli paljon. Rakastuminen ja varsinkin oman sielunkumppaninsa löytäminen tuo vääjäämättä myös ne omat pimeät puolet esille, halusi tai ei.

Onkin ollut mahtavaa huomata, että tuossa hän nyt silti tönöttää, vaikka on joutunut näkemään ei-niin-kauniin puoleni. Tai ehkä hän on tuossa juuri siksi, kuka ties.

Loppujen lopuksi sillä ei ole juurikaan väliä asummeko yhdessä vai erikseen, sillä meidän kodit on toistemme sydämissä. Hän on mukana minne tahansa menenkin ja toivottavasti myös toisin päin.

Share
Ladataan...

Pages