Ladataan...
Punastus

Olen aivan tietoisesti valinnut vapauden ja epätietoisuuden sen sijaan, että olisin jatkanut varmaa, mutta toisen tahon aikatauluille altista elämää. Viittaan tässä nyt lähinnä työelämään ja taloudelliseen tilanteeseeni, en alkuunkaan parisuhteeseen, vaikka siihenkin toki voisi ympätä kyseisiä määreitä ja valintoja. 

Kahdesti olen jättänyt vakituisen työapaikan taakseni vailla tietoa tulevasta. Toisella kertaa tosin jäin puljuun nollatuntisopparilla, mutta siltikin hyppy tuntui aika radikaalilta; mitään takeitahan tulevista duuneista ei ollut. Samalla tiellä ollaan edelleen: kahdessa eri paikassa extrana tarvittaessa, ainostaan ohjaamani joogatunnit ovat säännölliset. Tämä käy oikein hyvin, sillä joogaa pidän päätyönäni, kaikki muu on lisätulon hankkimista. Olen odotellut milloin tulisi fiilis, että tahdon sittenkin vakkarityön ja varmat tulot, mutta jotenkin luulen, ettei sitä tunnetta taida tulla. Nyt koen, että maailma on minulle paljon avoimempi, kuin jos kävisin säännöllisessä työssä. 

Olen siis jättänyt aika suuren osan elämästäni universumin haltuun. Se on todellakin vaatinut työtä, että epävarmuutta on oppinut sietämään, varsinkin kun olen ennen ollut kova stressaamaan esimerkiksi rahasta. Tottakai se on vaatinut myös omien kulutustottumusten syynäämistä, mutta se on aika helppoa, koska olen parisuhteessa miehen kanssa, jonka arvot ovat omani kaltaiset ja sama pätee myös ystäviinikin. En siis koe jääneeni mistään paitsi, vaikka rahaa on toisinaan todella vähän käytössä. Olen onnistunut jopa säästämään rahaa matkustelua varten ja siinä onnekkaassa tilanteessa, että töitä voi tarvittaessa tehdä enemmänkin mikäli tarve vaatii. 

En yritä kirjoituksellani millään tavalla implikoida, että kaikki pystyisivät samanlaiseen elämäntyyliin ja siihen tulisi muidenkin pyrkiä. Minulla ei satu olemaan lapsia eikä muita elätettäviä (paitsi kissat) ja olen perusterve, joten on taloudellisesti suht helppoa elää elämää, jota elän. Henkisesti ei aina niinkään, mutta pahimmassa sohjossa tulen miettineeksi elämää, jota ennen elin ja totean, että nykyinen tapa on näistä kahdesta parempi. Minulle sopivampi. 

Silti kannustaisin niitä, jotka painiskelevat tähän aiheeseen liittyvien kysymysten äärellä, oikeasti pohtimaan, josko olisi jotain elämänaluetta, jossa voisi kulutustaan vähentää ja tätä kautta pudottaa työviikosta vaikka yhden päivän pois. Taikka voisiko vain irtisanoutua ja jäädä vaikka hetkeksi tyhjän päälle ja luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä? Yleensä tilalle saa jotain vielä mahtavampaa ja elämä saattaa muuttaa täysin suuntaansa, kun vain uskaltaa antautua. 

En usko mihinkään korkeampaan voimaan, mutta sen tiedän, että universumi järjestää. Joskus ei välttämättä tavalla, jota itse toivoit, mutta se järjestää joka tapauksessa. Ja sitten on vielä se Tekijä X, joka tekee kaikesta mielenkiintoista arvaamattomuudellaan. Se, jota ehkä kohtaloksi tai sattumaksikin kutsutaan. Se, jota ei pysty ennustamaan. Se, joka tekee kaikesta niin jännittävää.

Sillä eikö elämä olisikin aika tylsää, jos kaikki olisi kiveen hakatun varmaa? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Maanantaina näin ja paijasin yhteensä kolmeatoista kissaa. Olen ainakin jotain elämässäni tehnyt oikein, kun tällaista minulle suodaan.

Yksi poikaystävän luo roudattu sänky, yksi vuokrattu paku, yksi viime hetkellä saatu kaveri kuskiksi koska olin hävittänyt (yhden) ajokortin. 

Kaksi whippettiä lenkkikaverina on toisinaan hermoaraastavaa mutta samanaikaisesti ah, niin kovin palkitsevaa ja ihanaa.

15 minuutin lauttamatka talviseen Suomenlinnaan, koko reissusta tulikin yhteensä neljän ja puolen tunnin mittainen vaellus, jossa oli katastrofin ainekset ilmassa. Muun muassa soitellen sotaan lähteminen eli nälkäisenä liikkeelle ja siitä johtunut kiukkumieli sekä toisen koiran ripuli. 

Ainakin miljoona auringonsädettä ja pirusti D-vitamiinia

12 eilen leivottua sämpylää, joista 10 on jo syöty. Syömisestä puheenollen: maanantaina ostettu kahden kilon porkkanapussi on nakerrettu loppuun.

Kolmas tuotantokausi The Affairia katsottu loppuun ja sarjan loppumisen jälkeinen masennuksenkaltainen olotila. 

Enää 19 päivää muuttoon. Laskin juuri ja järkytyin.

Suokki talvella: melkein ellei jopa hienompi kuin kesällä!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Viime viikon alussa oli pään sisällä kunnon maailmanlopun menot. Univelka, liika duuni ja liian vähä palautumisaika aiheutti sen, että kun lopulta oli vapaata, olin aivan död. Sellanen loputon seinääntuijotusolo ja samalla myös suuri pelko siitä, että tää on nyt se lopullinen olotila enkä koskaan tokene. Mutta kuten aina ennekin, tokenin ja palauduin ja tulin jopa entistä ehyemmäksi. Torstain tienoolla tunsin jo suunnatonta inspiraatiota elämästä ja se on paras fiilis se! On kuin olisi saanut elämänsä takaisin.

Loppuviikon ajan mulla oli kaveri Tampereelta käymässä ja käytiin perjantaina syömässä pho'ta Sen Chayssa sekä katsomassa DocPointissa Furusato. Sai pohtimaan maailmantilaa ja omaa etuoikeutettua asemaansa. Niin. Siinä katsellessa join lasin punkkua, ikäänkuin jotain viihde-esitystä olisin tullut seuraamaan. Kas kun en poppareita vetänyt...

Aivan toisen ääripään DocPoint-leffa oli Kedi, joka käytiin poikaystävän kanssa katsomassa sunnuntaina. Meillä oli lievä eripura ennen leffaa, mutta se suli samantien kun screenille tulivat kissat ja Istanbul, kaksi suurta yhteistä rakkauttamme. Huomasin jossain vaiheessa elokuvaa naaman vääntyneen tahattomaan virneeseen ja monessa kohtaa teki mieli kyynelehtiä silkasta liikutuksesta.

Monen tunteen ja tuntemuksen viikko siis. Sellasta sen välillä on oltavakin, jotta tasapainoa ja hiljaisuutta osaa taas arvostaa. Hetken aikaa. 

 

Viikko 4 sisälsi myös muutaman työvuoron saaressa, kauniin tammikuisen valon olohuoneessa, mahtavan hyvää duunisafkaa, muuttohommien aloittelua ja Olga-kissan, joka viihtyi parvekkeella n. kaksi sekuntia. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Mistä kaikesta olenkaan luopumassa kun muutan täältä pois? Merihaasta voi olla montaa mieltä, mutta sijaintinsa ja näkymiensä puolesta se on kyllä varsin huippu. Merihaasta käsinhän ei näe rumankauniita betonitaloja, mutta näkee meren, Kalasataman, Hakiksen ja Krunan, Pohjoisrannan sekä Tervasaaren. Parhaat palat.

Uusi koti tulee sijaitsemaan Jätkäsaaressa, Tallinnan laivojen vieressä. Alueessa on hitusen verran samaa, kuin Merihaassa, ainakin toistaiseksi, kun se vielä hakee muotoaan ja identiteettiään. Rosoista jättömaata, kaivinkoneita ja nostokurkia, tunnelmaltaan varsin industrial. Sielläkin on meri, ja tuuli raivostuttavan voimakas. 

Merihaan mukana elintila pienenee noin kahdenkymmenen neliön verran, vaikkakin uusi kämppä tulee olemaan silti tilava kahdelle. Kolmiosta kaksioon ja vuokra tippuu 200€ per naama, iha jees! Ei olla päästy katsomaan uutta kotia, koska rakennusaikataulu on niin tiukka, eli vähän tällainen sika säkissä -muutto. 

Parasta tietty, että muutan siskon kanssa (ja kissojen!!). En voisi toivoa parempaa kämppistä itselleni. Ollaan niin samanlaisia, että taidetaan ymmärtää jo pään asennosta milloin on parempi olla hiljaa ja milloin on ok puhua. Luulen, etteivät täysin vieraat ihmiset tai kaveritkaan aina ymmärtäisi tätä sillointällöistä vetäytymisen tarvetta ja introverttiutta, joka taas on ristiriidassa sen toisen ääripään eli puheliaisuuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden kanssa. Tai yksi tyyppi tajuaisi, nimittäin poikaystävä, mutta halutaan asua edelleenkin molemmat omissa kodeissamme. Ehkä joskus vanhuksina sitten lyödään hynttyyt yhteen. Tai voihan se olla, että asutaan siskon kanssa vielä kasikymppisinä mummoinakin, mistäs sitä tietää.

Paljon hyvää siis jää taakse kun Merihaka jää taa. Mutta muutto on aina uuden alku, mahdollisus tehdä asiat vähän eri tavalla (kunnes taas urautuu vanhoihin rutiineihinsa, heh). Innolla odotan ensi kuun loppua, kun saadaan avimet ihkauuteen asuntoon ja päästään muuttamaan. Sitä ennen tiedossa: massiivinen muuttostressi. Lovely.

Kuvat Tervasaaresta, jonne tapaamme viedä Rumi-koiran puistoilemaan. Rumiakin tulee ikävä, sillä luultavasti aika ei tule riittämään ainakaan näin sännöllisiin lenkkeihin hänen kanssaan. Mutta ehkä Jätkäsaaressa joku hyvä koira olisi vailla lenkkikaveria?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Puuh, onpa ollut hektiset pari viikkoa. Tykkään siitä, että töitä on vaihtelevasti ja välillä voi tehdä enemmän duunia, toisinaan vähemmän. Mutta siitä en tykkää alkuunkaan, etten ole oppinut katsomaan kokonaisuutta vieläkään. Duuniin pyydettäessä katson vain sitä kuluvaa viikkoa, enkä älyä tarkastaa edellistä ja tulevaa. Sitten siinä käy helposti kuten nyt kävi, että menee lähes kaksi viikkoa ilman kunnon vapaapäivää. Kolmen eri työn yhteensovittaminen käy välillä työstä jo itsessään. 

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä herkemmin olen oppinut tiedostamaan omat rajani. Toki ikä tuo mukanaan myös sen tosiasian, ettei jaksaminen ole enää parikymppisen luokkaa. Tiedän, että olen jossain määrin aistiyliherkkä ja kuormitun helposti, eikä sitä kuormittumista vie pois yhdet hyvin nukutut yöunet. Vaikka nämä faktat ovatkin tiedossa, niin silti päädyn hakeutumaan töihin hektisille aloille, joissa kroppa ja mieli joutuvat koville (poislukien tietenkin joogan ohjaus). Olen ristiriitainen tapaus. 

Avainsanahan on tietenkin kohtuus. Sopivassa määrin tehtynä (kuormittava) duuni antaa enemmän kuin ottaa. Ja tottakai se antaa ihan äärettömästi, kun voi tehdä työnsä hyvin ja olla ihmisten kanssa tekemisissä luoden hyvää tunnelmaa ympärilleen. Liiallisissa määrin homma menee helposti suorittamiseksi ja palautumiseen tarvittaisiin vähintäänkin sapattivuosi. 

On se kyllä ihmeellistä, että en osaa elää kuten saarnaan. Löydän itseni usein tilanteista, joissa olen elänyt omaa jaksamistani uhmaten. Opinkohan ikinä? Toisaalta tämä mennyt rupeama oli ihan poikkeustapaus ja nyt voisin taas keskittyä omaan hyvinvointiini sen sijaan, että ajattelen ensisijaisesti muita ihmisiä. 

Seuraavan kerran kun vuoroja tarjotaan, tsekkaan muuten huolella kalenterin edellisen ja tulevan sivun. Lesson learned.

Ja laivakuvia, koska laivat on siistejä. Ja koska haluan merelle.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Viikko 1 oli taas niitä viikkoja, etten tehnyt mukamas yhtään mitään. Jälkikäteen kuvia tarkasteltaessa huomaan taas, että kyllä sittenkin olen ollut ihan aktiivinen. On ollut taas kissoja, koiralenkkejä, LUX Helsinki, pakkaspäiviä,  kävelyitä, keilausta, lähikapakka. Taksimatka Karhupuistosta mäkeä alas Merihakaan koska oli niin kylmä, etteivät jalat meinanneet enää toimia. Hetkellinen säikähdys, entä jos tuupertuu hankeen kesken yön ja paleltuu. Kiitollisuutta siitä, että on koti johon pakkasella palata ja että ylipäänsä on jalat.

Suurimpana oivalluksena kuitenkin viikolta yksi on se, että olen taas jaksavaisempi ja virtaa on enemmän kuin naismuistiin. Muutaman kuukauden erakoituminen ei mennyt hukkaan, vaan päinvastoin toi lisää jaksamisen saralla. Ensi vuonna täytyy kaamoksen keskellä muistaa sama homma, eli elämän riisuminen aivan yksinkertaisimmilleen. En sano, että elämäni mikään kovin monimutkainen olisi muutenkaan, mutta kaamoksen ajan näköjään toimii vieläkin riisutumpi versio. Nyt jaksaa taas.

Mahtavaa viikko kakkosta! Tuntuu isolta mahdollisuudelta, kun viikon numeroinnit ovat vasta näin alussa. 

Share
Ladataan...

Pages