Ladataan...
Punastus

Kaupan hedelmä- ja vihannesosastolla käyminen on melko piinaava kokemus. Tulee liiankin kanssa kytättyä ihmisten muovipussikäyttäytymistä ja epätoivo meinaa iskeä. En vaan voi käsittää, miksi jo kertaalleen muovitetut vihannekset pitää laittaa muovipussiin ja minkä takia banaanit täytyy muovittaa? Suurimmassa osassa hedelmiä ja vihanneksia on jo niiden oma kuori, joka useimmiten suojaa hyvin matkalla kaupasta kotiin. 

Meillä muovi ei ehkä ole vielä kovinkaan suuri ongelma ja onneksi pakkausmuovia on monessa paikassa alettu kierrättämään. Toista on monissa Aasian maissa, joissa yksittäispakkaaminen on yleisempää, eikä tietoa kierrätyksestä juurikaan ole, puhumattakaan jätteenhuollosta. Kiina, Indonesia, Filippiinit, Vietnam ja Thaimaa tuottavat noin 60 prosenttia mereen päätyvästä jätteestä. Näissä maissa talouskasvu on ollut nopeaa, mikä taas johtaa lisääntyneeseen kuluttamiseen ja sen myötä surulliseti muovin lisääntyneeseen käyttöön.

Oma teoriani on, että talouskasvun täytyy mennä tiettyyn pisteeseen, ennen kuin kuluttajaa alkaa kiinnostaa ekoasiat. Kun elää kädestä suuhun, ei ole varaa kiinnostua omasta hyvinvoinnistaan, saati sitten ympäristönsä. Vasta kun talous on mallillaan ja rahaa enemmän käytössä, tulevat ekologiset asiat ajankohtaiseksi. 
 
Kävin tänään eräässä isossa ruokamarketissa, jossa biohajoavat pussit sijaitsevat ainoastaan luomuosastolla. Utelin syytä työntekijältä, joka sanoi, että syy on se, että kyseiset pussit kestävät maksimissaan vain kolme kiloa (ja luomua ei sitten kai osteta ikinä suuria määriä...). Saa kyllä olla melkoinen mestari, että pikkuiseen pussiin saa ängettyä kolme kiloa tavaraa, eli mielestäni selitys ontuu. Tyyppi kyllä mainitsi, että on tulossa kestävämmät biohajoavat pussit, mistä iso peukku. S-ryhmän kaupathan ovat ottaneet biopussiskenen jo aikaa sitten haltuun, kun taas K-ryhmän kaupat laahaavat onnettomasti perässä. 


Vaikka itse tiedostan muovi- ja jäteongelman laajuuden ja pyrin välttämään ylimääräisen muovin käyttämistä, on minullakin ihan valtavasti petrattavaa asian suhteen. Ei riitä, etten käytä muovipusseja, vaan muovittomuusajattelu täytyisi viedä vielä pidemmälle. Aion ottaa pikkuhiljaa askeleita oikeaan suuntaanja tietoisesti muuttaa kulutustottumuksiani suuntaan, jossa muovikääreitä on vähemmän. Helppoahan se ei ole, mutta onko ns. normia vastaan meneminen koskaan iisiä?
 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Vuoden viimeinen päivä määrittelee se, millainen tuleva vuosi on. Vai oliko se eka päivä? No johonkin tämäntyyppiseen venäläiset uskovat ja yritän elää sen mukaan, vaikka tuskinpa sanonnalla mitään tieteellistä pohjaa on. Ainakin se on hyvä sauma miettiä omaa elämäänsä, mennyttä ja tulevaa. Vuoden viimeisen päivän voisi ajatella myös jonkinlaisena savasanana, joka kokoaa edellisen vuoden pakettiin, ottaa siitä turhat pois ja jättää ne, mitkä ovat tärkeimpiä. 

Millainen on siis tuleva vuoteni jos tämä päivä sen määrittäisi?

Herään yhdeksän jälkeen ja katson vierelleni: mies avaa silmänsä samaan aikaan ja katseemme kohtaavat. Ihana hetki.

Kuuntelen musiikkia, syön aamiaisen, puen ylle pantterisukkikset, lähdemme ulos kävelylle, otan kuvia. On aurinkoista.

Käymme eräässä näyttelyssä ja ruokakaupassa. Lounaaksi pelmeneitä kaurafraichella, suolakurkulla, punajuurella ja ruusukaalilla.

Käsittelen kuvia, kirjoitan. Ilmoitan halukkuudestani liittyä erään yhdistyksen hallitukseen. Hypistelen bullet journaliani, mutten saa aikaiseksi tehtyä uutta viikkoa. 

Lakkaan kynnet ja kaivan mustat duunivaatteet kaapista. Mies katsoo jalkapalloa. Pyöräilen muutamaksi tunniksi töihin vain palatakseni taas aamulla samaiseen paikkaan.

Mies laittaa kesken vuoron viestin, kysyy onko kova meno. Kirjoittaa myös, että kunhan tulen kotiin, syödään vihiksiä nakeilla ja katsotaan Bachelorette. 

Siemaisen muutaman hörpyn skumppaa ravintolan keittiössä, poljen kotiin ja näen raketteja taivaalla. Ihmettelen ihmisen tarvetta räjäytellä.

Kissaa vähän kauhistuttaa pauke.

Sitten nukun ja tulee uusi päivä ja uusi vuosi.

Ei siis kerrassaan mitään ihmeempää, mutta samalla aivan kaikki. Arkisia asioita, töitä, rakkautta, kissoja, ruokakauppaa, pyöräilyä, leopardisukkiksia, skumppaa, ilotulitusta, mies, tosi-tv:tä, vihiksiä, uusia alkuja. Mutta mitäs sitä ihminen muuta kaipaisikaan jokapäiväiseen elämäänsä? 

Mahtavan upeaa tätä vuotta! Toivon, että se kohtelee sinua äärimmäisen hyvin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

En varsinaisesti rakasta olla kameran edessä. Naama ja koko kroppa jäykistyy, kun joku kaivaa kameran esiin ja arvatahan sen saattaa millaista jälkeä siitä syntyy. Kuvia, joissa en ole yhtään itseni näköinen, eikä niistä oikein välity yhtään mitään. Paitsi tietty se kuvaustilanteen kireys. 

Kuva voi pahimmillaan romuttaa itsetunnon pitkäksi aikaa ja olenkin ollut pitkään siinä luulossa, että parhaat poseerauspäiväni taitavat olla ohitse, enkä vaan yksinkertaisesti enää näytä niin hehkeältä miltä kuvittelen näyttäväni. Myös sosiaalisen median kuvatulva on valitettavasti päässyt vaikuttamaan siihen, kuinka itseni näen. Päässyt vaikuttamaan minuun, lähes nelikymppiseen naiseen. Tiedostan kyllä, että kukaan ei ole täydellinen ja yhden hyvän kuvan saadakseen on saatettu ottaa kymmeniä otoksia. Itsehän olen sitä sorttia, että jos ei kertalaakista onnistu, niin sitten jätetään mieluummin kokonaan ottamatta ja elämä on pilalla!

Sitten toisinaan kuvaustilanne menee kuin vettä vaan. Annat kameran poikaystävälle ja hääräät kahvikupin kanssa siinä niin ja rävellät myssyn tupsua ja hän tulee ottaneeksi parhaat kuvat pitkästä aikaa. Hyvin, hyvin voimaannuttava ja elvyttävä tunne. Oon kyllä aika varma, että osittainen syy onnistumiseen oli puolentoista viikon lepo ja huuliin lisätty puna, mutta entäs sitten. Osasyy voi olla tietenkin myös se, että näytän ihan kivalta!

Vuosi 2018 voisi olla vuosi, jona minä viimeinkin breikkaan kehopositiivisuuden saralla. Olen suurimman osan ajasta ihan tyytyväinen itseeni, mutta kuten reaktioista paskoihin valokuviin huomaa, en ole ihan vielä siellä. Lisää tervettä itserakkautta kehiin siis!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Ai että tykkään siitä hiljaisuudesta, joka kaupungissa pyhäpäivinä vallitsee. En juhli joulua sen perimmäisen merkityksen takia, eikä minulla ole pakottavaa tarvetta päästä juuri joulun aikaan perheen keskuuteen, vaan tykkään siitä juuri sen kiireettömyyden ja rauhan takia. Joulun pyhinä oma sisäinen maailma kohtaa kerrankin ulkoisen todellisuuden kanssa ja voi vaan olla ja hengata ihan rauhassa. Olispa aina niin.

Tosin välipäiviähän nämä joulun ja uudenvuoden väliset päivät ovat; ei pyhäpäiviä, mutta yhtä kaikki, tuntuu pysähtyneeltä. Tänään on jo ensimmäinen joogaohjaus joululoman jälkeen ja huomenna&lauantaina kahviladuuniin. En ole missään mielessä vielä valmis! Vaatii joskus ihan suunnattoman henkisen työn, jotta saa mielensä keikautettua taas sinne ulkomaailman tehtävien puolelle.

Samanaikaisesti mietin, että miksi oikeastaan pitäisikään? Enkö vain opeta tunneillani juuri oman sisäisen maailman ja tulen vahvistamisen ja säilyttämisen tärkeyttä huolimatta siitä, mitä ulkopuolella tapahtuu? Olenko itse unohtanut harjoituksen tärkeyden? Olenko lipsahtanut ohjautumaan ulkoa sisäänpäin?

Ehkäpä taidan olla (ja tähän se kiree, irvistelevä emoji).

Mutta ei se ole niin vaarallista. Elämä on yksi iso läsnäoloharjoitus ja vaikka välillä lipsuukin, on harjoituksesta irtipäästäminen osa harjoitusta. Palaan tauon jälkeen matolle ja ennenkaikkea käännän katseen sisäänpäin, katson mitä tapahtuu. Ja se riittää vallan mainiosti. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Tänä vuonna kävin ensimmäistä kertaa ikinä Aasiassa. Kävin myös uudelleen muutamassa lempikohteessani Euroopassa ja pariin otteeseen hengähtämässä Ruokolahdella. En käynyt ollenkaan Tallinnassa, vaikka laivat lähtevätkin käytännössä kotiovelta, enkä myöskään ehtinyt (?) Moskovaan, jossa vanhempani pitävät tällä hetkellä majaansa. Täytynee paikkailla nämä puutteet hetimiten.

Koostin Sarandan postauksen innoittamana oman matkapäiväkirjani vuodelta 2017, on nimittäin jäänyt jonkin verran kuvia reissuilta julkaisematta. 

Vuoden ensimmäinen matka suuntautui maaliskuussa Hong Kongiin. Oli suunnitteilla vaikka mitä tekemistä parin viikon ajaksi, mutta ainakin ensimmäinen viikko meni aistien totutellessa eri rytmiin ja kulttuuriin sekä suu auki turistinomaisesti mestoja tuijotellessa (selvennettäköön, että suu oli siksi aukinainen, koska ylöspäinkin piti katsoa ja se vaan aukee kun pää on takakenossa). Oli upeaa. Yksi viikonloppu vietettiin Cheung Chaun autottomalla saarella noin tunnin matkan päässä mainlandista nuudelia syöden, näemmä. 

Toukokuun lopussa käväisin Tukholmassa poikaystävän bändin keikalla. Oli onni, että sisko lähti mukaan, sillä ei ehditty juurikaan Maukan kanssa näkemään kaiken bändisäädön sun muun takia. Oli muuten tyyliin kesän ainut helleviikonloppu tuolloin ja siksikin niin lämpöiset muistot tuosta reissusta, vaikkakin pääesiintyjä joutui perumaan keikkansa, koska jäi jumiin Lontooseen Heathrow’n silloisen kaaoksen takia. 

Elokuussa oltiin Kööpenhaminassa lähes viikon verran. Ryan Adamsin keikka oli pääsyy reissuun, vaikka tokihan Köpis on yksi lempparikaupungeistamme ja sinne matkustetaan mieluusti kerran vuodessa. Jos ei muuten, niin ihan vaan pyöräilemään. Jaksaa jokaikinen kerta hämmästyttää se, kuinka vaivatonta pyörällä ajaminen siellä onkaan. Kukaan ei kävele vahingossa pyörätiellä ja tiet ovat äärimmäisen smoothit: kamat pysyvät ongelmitta korissa toisin kuin Helsingissä ajaessa, eikä hermoa kiristä tippaakaan. 

Majoitutaan aina airbnb:n kautta Nørrebron kaupunginosaan ja pyritään elämään kuten paikallisetkin. Harvemmin tehdään mitääm erityistä, vaan päivät koostuvat lähinnä pyöräilystä, ruuanlaitosta ja syömisestä. Tärkeintä on se ihana Köpis-fiilis ja sen takia toistuvasti sinne matkustetaankin.

Lokakuun lopussa oli aika lähteä Etelä-Eurooppaan. Alunperin meillä oli suunnitteilla Balkanin turnee, mutta lopulta Balkanin maista valikoitui mukaan ainoastaan Albania ja lisättiin mukaan tutut ja turvalliset Italia ja Kreikka. Molemmissa maissa on ihan mielettömästi nähtävää ja koettavaa ja joka kerralla rakastuu kyseisiin maihin aina pikkuisen lisää. Italiassa olimme Rooma-Amalfin rannikko -akselilla ja viimeisenä päivänä otttiin juna Barin kaupunkiin Italian itärannikolla, josta matkustettiin yölautalla Albanian puolelle. 

Suhtaudun lentomatkustamiseen ristiriitaisin tuntein ja koen välillä olevani kaksinaismoralisti, kun pyrin elämään ekologisesti, mutta kuitenkin lentelen hupimielessä useamman kerran vuodessa. Tosiasiassahan lentoliikenteen aiheuttamat päästöt eivät ole mitään verrattuna eläinproteiinituotannon aiheuttamiin päästöihin, puhumattakaan teollisuuden päästöistä, mutta on se siltikin maapallon turhaa kuormittamista. Tulevaisuudessa kiinnostaa lentämisen sijaan maita pitkin siirtyminen kaukomaille. Vaikka meillä menikin koko päivä junalla Italian länsirannikolta itäpuolelle siirtymisessä, oli se todellakin sen arvoista. Tuli nähtyä kilometrikaupalla italialaisia maisemia. 

Albaniasta kirjoitin jutun aiemmin, mutta tuntuu, ettei sitä oikein edes pysty mahduttamaan sanoihin, vaan se täytyy ennemmin kokea. Oltiin Albaniassa ainoastaan neljä päivää ja aika jäi auttamattomasti kesken. Ehdittiin käydä pääkaupunki Tiranassa ja sieltä lähdettiin rannikkoa kohti Vloreen, josta sunnattiin vielä yhdeksi yöksi Himaraan. Jos olisin älynnyt, että välimatkat eivät olekaan niin lyhyitä, kuin karttaa katsomalla, olisin suunnitellut matkan eri tavalla ja varannut enemmän aikaa. Mutta onpa tällaisissa pintaraapaisuissakin puolensa, nimittäin se, että jää janoamaan uutta matkaa. Jonain päivänä se Balkanin reissu vielä tehdään ja siihen toki Albaniakin otetaan mukaan. 

Kreikka. Muutama vuosi sitten olimme pari viikkoa Santorinilla ja Ateenassa ja se jätti kaipuun Kreikan saarille. Tällä kertaa suuntasimme Albaniasta lautalla Corfulle. Suunnitteilla oli exploorata saarta Corfu Townista käsin ja tehden päiväretkiä, mutta kävikin niin, että sade pääsi yllättämään. Sitä kesti kaksi päivää eikä se ollut mikään pieni sade, vaan sellaista erittäin kastelevaa ja ukkostavaa laatua. Salamoita oli tietty mukava ihailla ja makkarissa oli jacuzzi, joten ei haitannut hengailla kämpilläkään. Loka-marraskuussa kun matkustaa, niin tällaista saattaa eteen tulla. Onneksi yhtenä päivänä ehdittiin pyöriä kylillä ja jäätiin plussan puolelle.

Corfulta lensimme Ateenaan, jossa vietimme reissun viimeiset päivät, jonka jälkeen takaisin syksyiseen Helsinkiin. Ihana, ihana Ateena <3

Haluaisin päättää tämän sanomalla, että on ihana matkustaa, mutta vielä ihanampaa on kotiinpaluu. Mutta kun ei. Mitä enemmän matkustaa, sitä tukevammin on toinen jalka koko ajan maailmalla ja haluaisi vaan mennä eikä koskaan palata. Maailmasta ja liikkeellä olosta on tullut toinen koti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Me ollaan oltu landella koko joulunalusviikko. Maissikin lähti tällä kertaa mukaan, koska aina täällä ollessa ikävöidään häntä. Kissa tekee kodin <3 

(Eikä jää muuten mikään kohta paketeista hyödyntämättä kun yks innostuu rapisevista naruista.)

Huomenna aamupäivästä pakataan katti koppaan ja suunnataan takaisin Helsinkiin, mutta sitä ennen vielä parit herkkuruuat suuhun ja illemmalla saunaan. Paketista paljastui kylpytakki, joten onhan se kuulkaas korkattava!

Mahtavaa joulun- ja talvipäivänseisauksenaikaa ihan jokaikiselle!

 

Share
Ladataan...

Pages