Ladataan...
Punastus

Olet aivan viimeisenä tekonasi ottanut vanhan huoneesi seinältä poikaystävän bändin julisteen ja ensimmäisenä tekonasi asettanut sen uuden huoneesi seinään. Tähän liittyy pidempikin stoori, mutta kyllä, olen taikauskoinen mitä tulee tuohon julisteeseen. 

Koko kroppa on ruhjeinen, mustelmilla ja kylkiluu jollain tapaa vaurioitunut ja pelkäät, että keuhko puhkeaa minä hetkenä hyvänsä. Samalla tunnet kuitenkin olevasi enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kodinvaihdos herättelee näkemään kaiken aivan uudessa valossa.

Katselet edelleen tyhjiä pahvilaatikoita sillä silmällä. Potentiaalisiksi muuttolaatikoiksi nimittäin. 

Pukeudut samoihin vaatteisiin viikon ajan, etkä välitä.

Ensimmäinen kunnollinen vapaapäivä yli viikkoon saa haaveilemaan Ikean reissusta. Olisiko sittenkin parempi levätä? Ehkä tyhjät Ikean käytävät tiistaiaamupäivänä ajavat saman asian? Viime viikkoinen rautakauppakokemus oli ainakin rentouttava. Kukaan ei tullut palvelemaan ja sait haahuilla kaikessa rauhassa siellä remppakamojen katveessa (suosittelen).

Kissa ei ole vieläkään tullut kainaloon nukkumaan ja on ottanut etäisyyttä. Näet sen katseessa mietintöjä siitä, kuinka karata takaisin vanhaan kotiin.

Tavaroita on edelleen purkamatta, mutta silti olet jo ehtinyt mm. laittamaan siemeniä multaan ja muutenkin tekemään kaikkea yhtä akuuttia. 

Kuulet kotiin sisälle laivojen sumutorven ääntä ja se itkettää. Myös Tallinnan ja Pietarin laivojen terminaalikuulutukset liikuttavat. 

Asut keskellä keskeneräisyyttä, raksamiehiä ja nostokurkia, muttet välitä siitäkään. Tällä hetkellä se tuntuu vain kiehtovalta. 

Tietää myös muuttaneensa, kun ei ole ollut aikaa eikä energiaa some-elämään. Blogi on ollut hunningolla ja olen täysin pihalla siitä, mitä internetille kuuluu. Hyvää kai? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Tää alkava kevät on tuntunut hyvältä. Siis HY-VÄL-TÄ. Oikeen siellä sielun sopukoissa saakka on tapahtunut jonkinlaista elpymistä ja jokakeväinen levottomuus alkaa nostelemaan päätään. Levottomuus ei tosin omassa tapauksessani ole alkuunkaan elämää haittaava tekijä, vaan enemmänkin sellainen jalkapohjia kutkutteleva tunne siitä, että maailma on avoin. Tai moottoritie on kuuma.

En oikein käsitä, kuinka olen elänyt nämä kaikki vuodet kunnolla sisäistämättä elämisen haasteita pohjoisella pallonpuoliskolla. Vasta nyt parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää ja havainnoida itsessäni tapahtuvia muutoksia suhteessa valon määrään. Luulen, että asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että olen oppinut suhtautumaan itseeni armollisemmin ja sitä myötä tullut tietoisemmaksi kehon viesteistä. En enää kävele itseni yli enkä väheksy omia tarpeitani hyvinvoinnin saralla. Ja mikä tärkeintä, olen oppinut olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa esimerkiksi lepäämisestä. Tai no, opettelen edelleen ja tasaisin väliajoin toki löytää itsensä tilanteista, joissa ei ole muistanut/jaksanut/ehtinyt/pystynyt kuuntelemaan itseään. Sitähän tää elämä on, balanssin etsimistä ja sen (toisinaan kehnoja) ylläpitoyrityksiä.

Mutta takaisin valoon! Se saa suunnittelemaan matkoja maailmalle, vaikka edellisetkin on vielä tekemättä. Se antaa pilkahduksen toivosta, muistikuvan siitä miksi näillä leveysasteilla asuminen on kuitenkin ihan siedettävää. Se tuo esiin kaiken pölyn ja tuhruisuuden ja antaa syyn uusiutua. Ennen kaikkea valo inspiroi taas tekemään ja näkemään ja liikkumaan. (Sanoo hän, joka on viettänyt tämän kauniin aurinkoisen päivän sisällä lukuunottamatta yhdistettyä mattojentamppaus- ja kauppareissua. Syytän flunssaa.)

Uskomattomintahan tässä on se, että valon määrä vaan lisääntyy koko ajan. Antaa hyvän mielen ja jaksamisenkin lisääntyä samaa tahtia, johan tässä on useampi kuukausi jurmotettukin pimeässä akkuja lataillen. Se tosin ei ole missään nimessä hukkaanheitettyä aikaa, vaan arvokkaita sisäänpäinkääntymisen ja itsetutkiskelun hetkiä on käyty läpi. Nyt on aika puhjeta kukkaan ja suuntautua ulospäin. Ei siksi, että pitäisi vaan siksi, että nyt tuntuu luonnollisesti siltä. Korostus sanalla luonnollisesti.

Alkuviikosta en meinannut kestää Rayon yllättävää sylikoiruutta Siltasaarenrannassa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Olen aivan tietoisesti valinnut vapauden ja epätietoisuuden sen sijaan, että olisin jatkanut varmaa, mutta toisen tahon aikatauluille altista elämää. Viittaan tässä nyt lähinnä työelämään ja taloudelliseen tilanteeseeni, en alkuunkaan parisuhteeseen, vaikka siihenkin toki voisi ympätä kyseisiä määreitä ja valintoja. 

Kahdesti olen jättänyt vakituisen työapaikan taakseni vailla tietoa tulevasta. Toisella kertaa tosin jäin puljuun nollatuntisopparilla, mutta siltikin hyppy tuntui aika radikaalilta; mitään takeitahan tulevista duuneista ei ollut. Samalla tiellä ollaan edelleen: kahdessa eri paikassa extrana tarvittaessa, ainostaan ohjaamani joogatunnit ovat säännölliset. Tämä käy oikein hyvin, sillä joogaa pidän päätyönäni, kaikki muu on lisätulon hankkimista. Olen odotellut milloin tulisi fiilis, että tahdon sittenkin vakkarityön ja varmat tulot, mutta jotenkin luulen, ettei sitä tunnetta taida tulla. Nyt koen, että maailma on minulle paljon avoimempi, kuin jos kävisin säännöllisessä työssä. 

Olen siis jättänyt aika suuren osan elämästäni universumin haltuun. Se on todellakin vaatinut työtä, että epävarmuutta on oppinut sietämään, varsinkin kun olen ennen ollut kova stressaamaan esimerkiksi rahasta. Tottakai se on vaatinut myös omien kulutustottumusten syynäämistä, mutta se on aika helppoa, koska olen parisuhteessa miehen kanssa, jonka arvot ovat omani kaltaiset ja sama pätee myös ystäviinikin. En siis koe jääneeni mistään paitsi, vaikka rahaa on toisinaan todella vähän käytössä. Olen onnistunut jopa säästämään rahaa matkustelua varten ja siinä onnekkaassa tilanteessa, että töitä voi tarvittaessa tehdä enemmänkin mikäli tarve vaatii. 

En yritä kirjoituksellani millään tavalla implikoida, että kaikki pystyisivät samanlaiseen elämäntyyliin ja siihen tulisi muidenkin pyrkiä. Minulla ei satu olemaan lapsia eikä muita elätettäviä (paitsi kissat) ja olen perusterve, joten on taloudellisesti suht helppoa elää elämää, jota elän. Henkisesti ei aina niinkään, mutta pahimmassa sohjossa tulen miettineeksi elämää, jota ennen elin ja totean, että nykyinen tapa on näistä kahdesta parempi. Minulle sopivampi. 

Silti kannustaisin niitä, jotka painiskelevat tähän aiheeseen liittyvien kysymysten äärellä, oikeasti pohtimaan, josko olisi jotain elämänaluetta, jossa voisi kulutustaan vähentää ja tätä kautta pudottaa työviikosta vaikka yhden päivän pois. Taikka voisiko vain irtisanoutua ja jäädä vaikka hetkeksi tyhjän päälle ja luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä? Yleensä tilalle saa jotain vielä mahtavampaa ja elämä saattaa muuttaa täysin suuntaansa, kun vain uskaltaa antautua. 

En usko mihinkään korkeampaan voimaan, mutta sen tiedän, että universumi järjestää. Joskus ei välttämättä tavalla, jota itse toivoit, mutta se järjestää joka tapauksessa. Ja sitten on vielä se Tekijä X, joka tekee kaikesta mielenkiintoista arvaamattomuudellaan. Se, jota ehkä kohtaloksi tai sattumaksikin kutsutaan. Se, jota ei pysty ennustamaan. Se, joka tekee kaikesta niin jännittävää.

Sillä eikö elämä olisikin aika tylsää, jos kaikki olisi kiveen hakatun varmaa? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Maanantaina näin ja paijasin yhteensä kolmeatoista kissaa. Olen ainakin jotain elämässäni tehnyt oikein, kun tällaista minulle suodaan.

Yksi poikaystävän luo roudattu sänky, yksi vuokrattu paku, yksi viime hetkellä saatu kaveri kuskiksi koska olin hävittänyt (yhden) ajokortin. 

Kaksi whippettiä lenkkikaverina on toisinaan hermoaraastavaa mutta samanaikaisesti ah, niin kovin palkitsevaa ja ihanaa.

15 minuutin lauttamatka talviseen Suomenlinnaan, koko reissusta tulikin yhteensä neljän ja puolen tunnin mittainen vaellus, jossa oli katastrofin ainekset ilmassa. Muun muassa soitellen sotaan lähteminen eli nälkäisenä liikkeelle ja siitä johtunut kiukkumieli sekä toisen koiran ripuli. 

Ainakin miljoona auringonsädettä ja pirusti D-vitamiinia

12 eilen leivottua sämpylää, joista 10 on jo syöty. Syömisestä puheenollen: maanantaina ostettu kahden kilon porkkanapussi on nakerrettu loppuun.

Kolmas tuotantokausi The Affairia katsottu loppuun ja sarjan loppumisen jälkeinen masennuksenkaltainen olotila. 

Enää 19 päivää muuttoon. Laskin juuri ja järkytyin.

Suokki talvella: melkein ellei jopa hienompi kuin kesällä!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Viime viikon alussa oli pään sisällä kunnon maailmanlopun menot. Univelka, liika duuni ja liian vähä palautumisaika aiheutti sen, että kun lopulta oli vapaata, olin aivan död. Sellanen loputon seinääntuijotusolo ja samalla myös suuri pelko siitä, että tää on nyt se lopullinen olotila enkä koskaan tokene. Mutta kuten aina ennekin, tokenin ja palauduin ja tulin jopa entistä ehyemmäksi. Torstain tienoolla tunsin jo suunnatonta inspiraatiota elämästä ja se on paras fiilis se! On kuin olisi saanut elämänsä takaisin.

Loppuviikon ajan mulla oli kaveri Tampereelta käymässä ja käytiin perjantaina syömässä pho'ta Sen Chayssa sekä katsomassa DocPointissa Furusato. Sai pohtimaan maailmantilaa ja omaa etuoikeutettua asemaansa. Niin. Siinä katsellessa join lasin punkkua, ikäänkuin jotain viihde-esitystä olisin tullut seuraamaan. Kas kun en poppareita vetänyt...

Aivan toisen ääripään DocPoint-leffa oli Kedi, joka käytiin poikaystävän kanssa katsomassa sunnuntaina. Meillä oli lievä eripura ennen leffaa, mutta se suli samantien kun screenille tulivat kissat ja Istanbul, kaksi suurta yhteistä rakkauttamme. Huomasin jossain vaiheessa elokuvaa naaman vääntyneen tahattomaan virneeseen ja monessa kohtaa teki mieli kyynelehtiä silkasta liikutuksesta.

Monen tunteen ja tuntemuksen viikko siis. Sellasta sen välillä on oltavakin, jotta tasapainoa ja hiljaisuutta osaa taas arvostaa. Hetken aikaa. 

 

Viikko 4 sisälsi myös muutaman työvuoron saaressa, kauniin tammikuisen valon olohuoneessa, mahtavan hyvää duunisafkaa, muuttohommien aloittelua ja Olga-kissan, joka viihtyi parvekkeella n. kaksi sekuntia. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Mistä kaikesta olenkaan luopumassa kun muutan täältä pois? Merihaasta voi olla montaa mieltä, mutta sijaintinsa ja näkymiensä puolesta se on kyllä varsin huippu. Merihaasta käsinhän ei näe rumankauniita betonitaloja, mutta näkee meren, Kalasataman, Hakiksen ja Krunan, Pohjoisrannan sekä Tervasaaren. Parhaat palat.

Uusi koti tulee sijaitsemaan Jätkäsaaressa, Tallinnan laivojen vieressä. Alueessa on hitusen verran samaa, kuin Merihaassa, ainakin toistaiseksi, kun se vielä hakee muotoaan ja identiteettiään. Rosoista jättömaata, kaivinkoneita ja nostokurkia, tunnelmaltaan varsin industrial. Sielläkin on meri, ja tuuli raivostuttavan voimakas. 

Merihaan mukana elintila pienenee noin kahdenkymmenen neliön verran, vaikkakin uusi kämppä tulee olemaan silti tilava kahdelle. Kolmiosta kaksioon ja vuokra tippuu 200€ per naama, iha jees! Ei olla päästy katsomaan uutta kotia, koska rakennusaikataulu on niin tiukka, eli vähän tällainen sika säkissä -muutto. 

Parasta tietty, että muutan siskon kanssa (ja kissojen!!). En voisi toivoa parempaa kämppistä itselleni. Ollaan niin samanlaisia, että taidetaan ymmärtää jo pään asennosta milloin on parempi olla hiljaa ja milloin on ok puhua. Luulen, etteivät täysin vieraat ihmiset tai kaveritkaan aina ymmärtäisi tätä sillointällöistä vetäytymisen tarvetta ja introverttiutta, joka taas on ristiriidassa sen toisen ääripään eli puheliaisuuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden kanssa. Tai yksi tyyppi tajuaisi, nimittäin poikaystävä, mutta halutaan asua edelleenkin molemmat omissa kodeissamme. Ehkä joskus vanhuksina sitten lyödään hynttyyt yhteen. Tai voihan se olla, että asutaan siskon kanssa vielä kasikymppisinä mummoinakin, mistäs sitä tietää.

Paljon hyvää siis jää taakse kun Merihaka jää taa. Mutta muutto on aina uuden alku, mahdollisus tehdä asiat vähän eri tavalla (kunnes taas urautuu vanhoihin rutiineihinsa, heh). Innolla odotan ensi kuun loppua, kun saadaan avimet ihkauuteen asuntoon ja päästään muuttamaan. Sitä ennen tiedossa: massiivinen muuttostressi. Lovely.

Kuvat Tervasaaresta, jonne tapaamme viedä Rumi-koiran puistoilemaan. Rumiakin tulee ikävä, sillä luultavasti aika ei tule riittämään ainakaan näin sännöllisiin lenkkeihin hänen kanssaan. Mutta ehkä Jätkäsaaressa joku hyvä koira olisi vailla lenkkikaveria?

Share
Ladataan...

Pages