Jääkiekko on aika kova sana taas tähän aikaan vuodesta. Vastustaja lipuu Suomen puolelle, tunteet kuumenee ja mies päästää parit kirosanat. Tulee tappelu, mikä on miehen mielestä hyvä. Tuomari oli ihan puusilmä. Pakko ottaa tilanne omiin, tai no pelaajien käsiin. Täytyy hurrata, ettei suomipoika nyt anna nyrkeille periksi. Pelistä muuttuu väkivaltaviihdettä, jossa on hyvä taklata ilman jäähyä. Veri jäällä on plussaa, kunhan ei valu oman joukkueen suusta.
Yks juttu unohtu. Sen karjuvan miehen vieressä istuu poika, joka seurailee isänsä reaktioita.

On aika surullista, että se tärkein maalaji on niin pirun tunteita kuumottavaa katseltavaa. Mutta sen kuumotuksen takiahan sitä seurataan. 
Ne samat pikkupojat, joille sanotaan et hei, ei se voitto mitän meinaa, vaan tärkeintä on pelinhenki - istuu seuraamassa isojen poikien pelejä, karjumassa tuomareille ja hurraamassa niiden parit liikaa ottaneiden lätkäfanien kanssa. 

Ja tähän loppuu mun kukkahattutätinä toimiminen. Mun vastuulla ei ole tuomita minne kukakin kersansa vie, eikä isän tehtävänä toimia promillemittarina muille faneille.

Mutta, sen sijaan voitaisko vaikka opettaa, että kyllä se voittaminen vaan jotain meinaa. Ymmärrän että täytyy lohduttaa tappion tehnyttä lasta, mutta missä vaiheessa tavoitteiden asettamisesta tuli kirosana? Tyhmempikin ymmärtää, ettei Suomen lätkätappio ketään haittaa, kunhan vältyttiin pahoilta taklauksilta pidä paikkaansa. Pelin eteen on tehty töitä, hävittiin tai voitettiin. Loppu on tuurista kiinni.

Otetaan toinen skenaario

Alakoululainen tyttö hyppii hyppynarulla välitunnilla. Saman luokan jannu tulee ja heittää jorpikkoon hyppynarun. Repii vielä likan tukastakin kaupan päälle.
No paha mielihän siitä tulee.
Mut ei se mitään, kato ku rakkaudesta se hevonenkin potkii. 

Mitä ihmettä? Sanoo mun sisäinen feministiääni. Eikö tää opeta ihan kaikkea sitä, mitä vastaan pitäis toimia?
Mä olen onnellinen, ettei mun porukat syöttäny mulle mitään väkivalta on ihan ookoo -soopaa. Saattaisin olla aivan eri elämäntilanteessa muuten nyt. Pahimmassa tapauksessa ottaisin turpaani päivittäin, mutta kuittaisin sen sillä, että se välittää.

Järki käteen nyt. Kiusaaminen ei ole okei, eikä ole kyllä perheväkivaltakaan. 
''Kiusaa takasin'' sano iskä.

Koska viime tekstistä tuli väkisinkin nyyhkyteksti jäähyväisistä, en viitisinyt hihkaista loppuun tämän lemmikkiepisodin kääntökohtaa. Meinaan, onhan matkan varrella tarttunut mukaan kissakin. Mun tarvii nyt ihan oikeesti lopettaa se lemmikkien pelastaminen joka kolkasta..

Kisumisu / misumisu / kattimatikainen, oikealta nimeltään kuitenkin Daisy tuli meikäläiselle blogin nimenkin mukaisesti ihan puolivahingossa suurin piirtein puoli vuotta sen jälkeen, kun olin hankkinut Esterin.

Katti oli koko elämänsä vaihtanut kotia parin kuukauden välein ja mystisesti palannut aina takaisin kasvattajalleen. Ongelmana oli, ettei katti tullut sitten millään toimeen muiden kissatyyppien kanssa - ja tästä syystä se ei voinut oikein elellä kasvattajankaan luona.

 Oltiin kaverin kanssa kirpparilla, mistä etsiskelin Esterille leluja ja vaatteita, kun silmään osui kissan kuvalla varustettu ''kotia vailla'' -ilmoitus.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Käytiin tsekkaamassa kissaa samantien, ihan vaan huvin vuoks - koska rehellisesti mä en edes pidä kissoista. Ehkä vähän pelkäänkin niitä, koska ne osaa olla aika arvaamattomia.

 Toi tyyppi kuitenkin oli ihan erilainen. Se tulee luo tänne -käskystä, juttelee kissakielellään ja sitä voi löllytellä ihan miten vaan. Jopa sieltä mahan alta, mistä mä oon aina saanu turpiini. 

Siinä jupakassa en sitten edes muistanut soittaa äitille, että saanhan?

Sovittiin, että kissa kuljetetaan mulle oikein kotiovelle asti samana päivänä ja tuntia ennen kissan saapumista ilmotin asiasta varovasti mutsilleni, jonka helmoissa vielä sillon asustin. Eipä ainakaan voinu äite sanoo enää ei, kun katti mourus jo auton takapenkillä meille päin.

Tästä ei nyt sitten kukaan ota opikseen hei.

Ellu ei kauheasti tykännyt kissasta. Sitä yritettiin jahdata (kissa vaan ei välittänyt paskaakaan) ja sille välillä kipoilla irvisteltiinkin.

Saatiin niiden yhteiselo kuitenkin toimimaan.

Ainoo surkeempi puoli oli, että kissan kodinvaihtojen seurauksena kotiutumisessa meni 8 kuukautta. Päälle puoli vuotta se eleli sängyn alla ja noin niinkun muutenkin omissa oloissaan. Ihan ymmärrettävää kuitenkin.

Parin vuoden päästä pakkasin kamani ja huristelin omaan kotiini. Neliöitä oli alle 35 ja mietittiin, että ehkä olis kissan kannalta paras, jos se jäis mutsin kaks kerroksiseen kämppään. Sinne se sitten jäi.

Sitten tuli mies ja mun iso maha.  

Muutettiin tähän nykyiseen kotiin ja kissan hakeminen oli ajatuksissa usein. Pelkäsin kuitenkin vauvan puolesta, koska se oli täysin puolustuskyvytön ensimmäiset kuukaudet ja kissa tykkää nukkua ihmisten päällä.

Enkä tiennyt yhtään mitä katti edes tykkää lapsista. 

Sinä päivänä, kun tilitin Esteristä mutsille, lyötiin lukkoon kissan tuleminen tänne. Eniten jännitti kotiutuuko kissa ja mites Nean kanssa. 

Näin vuorokausi muuttamisen jälkeen voin kuitenkin ilosesti sanoa, ettei kissa oo moksiskaan. Vähän hakee vielä paikkaansa tässä kodissa (mm. seurailee paljon mitkä meidän kulkureitit on, väistyy tieltä heti jne), mutta muuten kaikki on oikein mainiosti. 

Se on kovin kiinnostunut Neasta ja kumma kyllä, antaa Nean ''silitellä'' (=rutistella) turkkiaan.

Ah, mulla on niin stressitön olo just nyt.  

Muut plussat khuuleimman kissan lisäks on, etten oikein ehdi surra Esterin perään. Sureminen kun tässä tapauksessa olis muutenkin aivan turhaa.

Niin ja saatiin makkari taas koko perheen käyttöön. 

Nean kulkemista makuuhuoneeseen kun piti rajottaa koiran kippojen takia. 

Ja niin vaan koiraperheestä tulikin kissaperhe. Jos nyt loppuun vielä pari kuvaa Neasta, joka on aivan täpinöissään makuuhuoneesta.

Mutsin cosmoille kyytiä. 

Ps. Lupaan, että seuraavaks kirjotan ihan vaan tosta ihmistyypistä. 

Pps. Pitäkää peukkuja, että tänään porottais aurinko kunnolla. Mutsin pitäis lähtee kaverin kanssa terassille muutamalle, mutta ei ihan hirveän lupaavalta näytä just nyt. 

Koiran kanssa meni just niinkun pelkäsinkin. Tyyppi liikkuu jo sitä vauhtia, ettei koira koe oloonsa enää turvalliseksi. Ja koska Nea ihan pakostakin saa paljon enemmän huomiota ja pusuja päivässä, ne mielenosotukset koiran osalta on taas arkipäivää. Perhana. 

Viimeisen puolen vuoden aikana Esteri on lipsunu vähitellen siihen vanhaan neuroottiiseen ja stressaavaan koiraan, joka se oli kun meidän yhteistyö alkoi. Ja tiedän jo nyt, ettei Nean kasvun myötä tule kun korkeintaan lisää takapakkia.

Kolmen vuoden kuntoutuksen jälkeen uskon, että mulla on vihdoin oikeus sanoa, että hei nyt riittää. Että en enää tiedä mitä teen, kun kaikki on jo kokeiltu. 

Ja ettei tää yhdessä eläminen tee kenellekkään hyvää. Kaikki stressaa ja koirahan siitä eniten oireilee.

Vaikka päätös on näinkin vaikea ja koen epäonnistuneeni pahasti, mun täytyy tässä tilanteessa koittaa ajatella järjellä ja miettiä ennen kaikkea jokaisen turvallisuutta.



Tilanteessa, jossa koira kokee olonsa uhatuksi, se joko perääntyy tai käy päälle - ja Esteri ei enää peräänny ilman käskyä. Se näyttää hampaita ja murisee jo viiden metrin päästä. Se ei oo enää sama koira, kun mitä se oli parhaimmillaan. Se viettää päivät nurkassa täristen tai makuuhuoneen oven takana korissaan, jos epäilen ettei mun keskittyminen riitä seuraamaan sen ja Nean välisiä katseita. 

Ja kun Nea on vasta siinä iässä, ettei se ymmärrä satuttavansa tai muutenkaan tekevänsä väärin. Se ei ymmärrä koiran kehonkieltä. 

Vielä ei edes olla siinä vaiheessa, että Neaa kiinnostaisi ihan vimmatusti mikä toi karvanen olio on. Sitä tutkitaan varovasti sillon tällön, kun se satutaan huomaamaan.

Yritän pallotella välissä kieltämässä ja kehumassa vähän kumpaakin, liikutella Nean kättä koiran turkilla ja antaa haistella, vaikka oikeesti vähän pelottaa.

Koko eilinen päivä meni aivan reisille. Toruin koiraa joka välissä, huusin ja siivosin. Kirosin ja soitin tilittääkseni mutsilleni mitä koira taas oli keksiny tehdä. Mua hävetti huutaa miehen edessä, jolle oon vajaat kaks vuotta puolustellu koiraani ja sen käytöstä. 

Illemmalla sama show tyypin kummitädin edessä. Kirosin ja siivosin.

Kauanhan tätä on jo jatkunu, mutta tähän mennessä mun mitta ei oo vielä ollu niin täys, kun mitä se eilen oli.

On ihan perseestä, että mä epäonnistuin näin täydellisesti. Että Esterin piti viettää eläkepäivänsä mun kanssa, eikä se nyt voi. Ja etten saanu siitä pysyvästi sitä, mitä se oli jo jossain välissä. 

Esteri muuttaa torstaina mutsille. Näin on parempi kaikille. Miks mä silti itken?

Käytiin taas siellä sosiaalipediatrian poliklinikalla. Olin aivan täpinöissäni, koska tyyppi on oppinu paljon, paljon uusia taitoja ja se vierastaminenkin alkaa ehkä vähitellen rauhottumaan. 

Viime kerran jälkeen kuuntelin kuitenkin vähän kriittisemmällä korvalla fyssarin puheita ja no, hyvä niin. 

Typerimmät aivopierut ja parhaimmat itsensä pussiin puhumiset tulee tässä;

*Tutkittiin jalkoja tyypin makoillessa lattialla* 



''Tätähän ei nyt sitten missään nimessä saa hyppyytellä tai seisottaa.''

Ai hä? Miten kukaan pystyy oleen hyppyyttelemättä seittemän kuukauden ikästä muksua? Ymmärtäisin seisottamiskiellon, jos meidän kersa ei seisoisi jo itse tukea vasten.



''Ei saa mitenkään kannustaa nousemaan tai seisomaan. Ei mitään käsillä taputteluakaan sillon.''

MITÄ? Ai alanko mä nyt ignooraamaan mun lastani? Tulee varmaan tosi hyvä itsetunto lapselle tällä menetelmällä. 



Ja syynä

''Siis joo, kato kun se saattaa alkaa varvistaan.''

Mun käsityksen mukaan ihan kuka vaan saattaa alkaa varvistaan. Saattaa mun lapselle tulla perinnöllisiä sairauksiakin, mutta eihän se nyt meidän leikkimistä tai arkielämää muutenkaan haittaa. 

Päätinpä sitten kysästä, että suositellaanko lapselle ensiaskelkenkiä vielä tänä päivänä. Kaikkialta mistä olin tähän mennessä kysellyt, suositeltiin.

Ei missään nimessä -oli fyssarin vastaus, joka just oli kertonu, että mun lapsi saattaa alkaa varvistaan. Hianoo.

***

Tutkittiin korvia ja refleksejä. 

''Mikäs sillä on otsassa?''

''No mustelmahan se.''

''Mistäs se on tullu?''

''Öö, en nyt ihan tarkkaan muista mihin kolautti, kun lyö sitä päätänsä pari kertaa päivässä. Joskus jää jälki, joskus ei. ''

*syvä hiljaisuus tähän väliin ja tiukka katse minuun*

''Niin siis ollaanhan me mietitty, että joku kypärä pitäis ehkä ostaa, mut..''

''Joo, ei missään nimessä kannata.''

Ai.

(Syvän hiljaisuuden kohdalla ks. työntekijä oletti mun kertovan ''totuuden'' esim. perheensisäisestä pahoinpitelystä tms. Mä kun luulin että ihan jokaiselle liikkuvalle lapselle tulee mustelmia joskus.)

***

Ja paras viimesenä;

''Toi pitää ihan selkeesti päätään vieläkin pelkästään oikeella puolella''



Tähän mulla ei riitä edes huumorintaju enää. Miten on mahdollista, että mä en ole 7 kuukauden aikana huomannut tätä? Onko joku lukijoista tehny samanmoisen diagnoosin kuvia katselleena? 

Ps. Kuva meni kategoriaan muu kauneus. Että semmosta.

En rehellisesti oikein tiedä mitä tapahtu. Pää on ollu aivan täynnä otsikoita ja muka-hauskoja lauseita blogia varten, mutta sinne päähän ne sitten jäikin. Kahden viikon paussin jälkeen varovasti kurkkailin Lilyn sivustolle, kunnes etusivulla komeili vajaat kaks sataa ilmotusta (voi paska, se siitä nopeesta päivittämisestä) ja läppäri sujahti takas jemmaansa. 

Uus yritys taas vähän myöhemmin, mutta kummasti tekstieditori (mikälie kirjota teksti tähän -luukku) vaan komeili kaikessa tyhjyydessään. Äh. 

Pikku hiljaa kaikki rästissä olevat tekstit tai ainakin ne ideat ja luonnokset niistä alko kerääntyä. Mm. Nean 6kk ja -7kk postaukset, arpirasvakokeilut ja vuoteni bloggaajana nyt sitten puuttuu. Ja harmittaa ihan sikana. 

Yritän kuitenkin saada niitä päiviteltyä lähipäivinä. Paitsi sitä ''Vuoteni bloggaajana'' -juttua, koska viime kuukausien tekstisaldot hävettää niin pirusti.

 Jos nyt kuitenkin vähän niitä kuulumisiakin tähän ''sori, sori'' -tekstiin mukaan.

Tyyppi on vieläkin sama ilonen (ehkä vaan vähän äänekkäämpi ja tempperamenttisempi) kaveri. Ja vieläkin hampaaton. 

Tosin vauvasta kasvo taapero, joka roikkuu mutsin housuissa tiskatessa, halii ja antaa pusuja sängyssä ja no, repii alas tai suuhunsa kaiken mihin vaan yltää.

Kotona näyttää tietokone- ja telkkaripäivinä tältä;





Mutsi stressaa autosta, juo vieläkin paljon kahvia, korjailee lähes päivittäin vuoden vanhoja äitiystrikoitaan, muistaa ruokkia lastaan aika usein päivässä ja on vieläkin se itseironinen oma itsensä. Kyllä se usein siivoaakin, vaikka tänään siltä ei näytä. 



Ja näyttää muuten tolta edes joskus.

Päivät menee tasaseen tahtiin lattialla leikkien ja kaikkia arvotavaroita tyypin käsistä haalien. Eli same old, same old - ehkä vaan vähän vilkkaampaa meininkiä.

Niiden ekojen kuukausien epävarmasta mutsista on ihan oikeasti jo kasvanut äiti, joka kutsuu itseään äidiksi, osaa suodattaa vauvapsykologian turhat ohjeet ja vaan relata. 

Ruoka-aikoja ja päivän rutiineja noudatetaan jo suhteellisen automaattisesti, mutta ei vedetä niitäkään överiksi. Jos tyyppi nukkuu ruoka-aikaan, niin sitten nukkuu ja jos halutaan koko perhe mennä illalla kaheksalta ajelemaan, niin sitten mennään. No okei, kerran mentiin.

Oikeastaan kaikki vanhemmuuden paineet on hävinny ja pystyn jo haistattelemaan sille äitiyden mustalle aukolle, minne hävisin synnytyksen jälkeen. 

Ollaan odotettu konttaamista, kuin kuuta nousevaa siitä päivästä asti, kun tyyppi oppi ryömimään. Ihan vaan siitä syystä, että sinä samana päivänä otettiin haltuun konttausasento, missä heiluttiin edes takas taukoomatta ja sain kuulla ''Toihan punnertaa enemmän, ku mutsinsa'' -vitsejä.

No, eilen se sitten tajus nostaa ja siirtää niitä etutassujaan.

 

Vaikka vauvan liikkuminen a) avaa luonnollisesti satoja uusia mahdollisuuksia itsensä telomiseen, kuhmuihin ja pikku haavereihin, b) pistää perheen muut jäsenet hikoilemaan kaiken jemmaamisessa ja ''kahvakuulan'' (= toi vajaa 10kg napero) siirtelyssä, sekä c) liikkumiseen sisältyy ''mitä kovempaa -sen pahempaa'' teoria - niin tuntu se vaan niin mahtavalta, että meidän hoivissa joku ipana ihan konkreettisesti kehittyy ja oppii uusia asioita.

Samalla myös näen millanen mutsi musta on tullu. Mä olen se ärsyttävä leuhkija, joka ylpeänä laittaa tilapäivityksen feissiin jokaisesta pienestä edistyksestä ja tapahtumasta vauvan kanssa. Tai no, laittaisin jos olisin vielä facebookissa. 

Onneks blogi lasketaan kans ja hahaa! täällähän mä heti ilmotan kaikesta.

Soitan heti jollekkin (mielellään lapsettomalle) kaverille tyypin oppineen jotain uutta. Koska ks. kaveri on tottunut mun ''tosi tärkeisiin'' puheluihin ja jättää vastaamatta, pimpottelen kohta oven takana. Ja sitä kaveria kiinnostaa ihan sikana.

Mä olen myös se, joka ei kertaakaan käy perhekahviloissa, koska siellä saattaa olla mutsi, joka on yhtä ärsyttävä kehitysleuhkija, kun minä itse.

No mut, jos takas siihen konttaamiseen. 

Pieniä turvajärjestelyjä ollaan jo suoritettu, meinaan pistorasioissa on Bilteman tulpat, koiran nappula- ja vesikipot laitettiin pinnasängyn alle, kengät ja sähköjohdot jemmattu ja pinnasängyn pohjaa meinaan laskea tänään. 

Nyt vaan odotellaan vaatemenekkiä ja/tai housujen polvikohtien paikkailuja ja annetaan ipanan teloa itseään, mutta kuitenkin valvotusti. Ilman sitä taaperokypärää. Ehkä se siitä joskus oppii. 

Mä en oppinu. Terveisin, taaperokypärä päässä viisvuotiaaks asti.