Ladataan...
Puolivahingossa

Sörkin muurahaispesää kirjoittamalla lastensuojelusta, omasta näkökulmastani ja kokemuksestani suurennuslasin alla. Avauduin aikoinani muun muassa täällä meidän sosiaalisen pediatrian poliklinikkakäynneistä ja täällä mainitsin perhetyöntekijöiden änkeävän meidän kotiin. Tänään - nyt koko härdellin mentyä jo ohi ja asiakkuuksien lopettamisten jälkeen tajusin, ettei tämä vielä tähän jäänyt. 

Kaikkien silmille on osunu joko Hesaria lukiessa tai Facebookin uutisvirtaa selatessa kauhutarinoita äkillisistä huostaanotoista ja videokuvattuja tilanteita, joissa lapset viedään ihan ilman perusteltua syytäkin. Seuraavana on lööpeissä pikkulasten raa'at ja täysin absurdit kidutusmurhat ja mutsi, joka pyöräytti viis lasta, jotka se sitten kompostoi häkkikellariinsa vuosiksi. Ja kaikki on tapahtunut meidän Suomessa. 
Kaksplussan keskustelupalstalla lastensuojeluilmotuksesta huudellaan yhtä tiheään tahtiin, kuin kunnialoukkauksestakin, mutta silti kukaan ei tee mitään jos näkee pienen lapsen selvästi päihtyneen vanhemman seurassa. Missä kohtaa mentiin näin päin mäntyä?

Lyhyesti kerrottuna meidän poliklinikkakäynnit meni joka kerta samalla kaavalla. Istuin tuolilla niin iloisesti kun vaan pystyin, kerroin mitä kaikkea tyyppi on oppinut, mitä tehdään päivisin, kuinka helppoa kaikki on ja purin huultani kuunnellessani vääriä diagnooseja lapsen kehityksestä sun muusta. Multa kysyttiin kysymyksiä, tuijotettiin niin suoraan silmiin, että joskus tuntu että poraudun vielä tuolista läpi ja vastaukset kirjattiin paperiin, joita sitten jouduin vielä oikomaan ettei vaan tule jatkotoimenpiteitä kun kirjaaja oli ymmärtänyt jonkun asian väärin. Annettiin seuraava aika parin kuukauden päähän, mainittiin vielä varmuuden vuoksi ilmoituksen tekemisestä, jos ei saavuta ajoissa paikalle ja toivoteltiin hyvät jatkot.

''Lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain sekä ohjattava lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin.'' 

On helpompaa lykätä kouraan uutta aikaa, uutta tapaamista, uutta arviointikäyntiä, kuin ihan oikeasti antaa tukea. Multa ei missään vaiheessa kysytty keinoja, joilla mun vanhemmuuttani oltais parhaiten voitu tukea tai käytetty edes mitään vähän kannustavampaa avautumiskeinoa sen perinteisen mitäteillekuuluu -kysymyksen lisäksi. Se on vähän sama juttu, kuin huippumyyjä menee kysymään suomalaiselta asiakkaalta että voiks mä avuks olla - koska tottakai suomalainen luonne sanoo ei kiitos. Se sama suomalainen sanoo myös, että meille kuuluu hyvää kun sitä kysytään. 

Olin sosiaalisen pediatrian poliklinikan asiakkuuden ajan epävarmempi mutsiudestani, kuin ikinä ennen mistään ja tunsin mahdotonta riittämättömyyden tunnetta, vaikka parhaani mukaan yritin unohtaa koko homman ja ne väärät diagnoosit ja liian tiukat katseet. Se hajotti, vaikka mitään varsinaista ongelmaa ei enää ollutkaan ja voin vaan kuvitella kuinka rikki olisin loppujen lopuksi ollut, jos käyntejä jostain syystä olis lisätty tai asiakkuutta jatkettu monilla vuosilla.
Mulle tuputettiin apua, mikä ei loppujen lopuksi ollut lähelläkään apua - vaikka en apua missään vaiheessa tarvinnut, tai edes halunnutkaan.

Viimeiset pari käyntikertaa tunsin jo valtavaa ahdistusta - ''Eih taas sinne'' ja vihoviimeisellä käynnillä en jaksanut enää edes hymyillä. Jouduin sähläämään työvuorot uusiks käynnin takia ja tästä vähän tuohtuneena istahdin tuoliin ja tykitin kaiken ilman sitä meillä menee kaikki tosi hyvin -soopaa. Me erottiin, mä olen välillä tosi väsynyt ja se tukiverkosto minkä olemassa olosta oon vuoden verran vakuutellu, niin paskat sitäkään oikeasti ole. 
''Ai no mut teillähän menee tosi hyvin (ilmeisesti koska olen työelämässä), tämä asiakkuus voidaan nyt lopettaa.''
Kuuntelikohan mua kukaan - mä mietin jälkeenpäin, mutta toisaalta olo oli ja on rento, koska nyt me voidaan vihdoinkin vaan olla. 

Meidän koko rumba lähti käyntiin äitiyseuvolasta, missä mä istuin (tietämättäni) kolmannella kuulla raskaana. Neuvolan joku vastavalmistunut terveydenhoitaja kaivo esiin lippu lappuja, mitä hetken aikaa iloisesti täyteltiin (jee kivaa!) ja alkoholikyselyä täyttäessä kysyin, vastaanko nyt raskauden aikaisesta juomisesta (nolla) vai ajasta ennen raskautta? Terveydenhoitaja ei osannu sanoa muuta kun ''No vaikka sen aikaisemman käytön perusteella.''
Hmm, okei no mä en kyllä oo pitkään aikaan juonu, niin pitäiskö sit vastata vielä sitäkin edeltävältä ajalta?
''No vaikka joo'' ja testin jälkeen kaikki kohdat näyttikin vihreän sijasta tulipunaista ja meille napsahti lastensuojeluilmotus (ei enää niin kivaa).
Olin niin pöyristynyt koko tilanteesta, etten tainnu saada sanaa suustani.
Toki, vika on minussakin. Satuin olemaan se yks sadasta, joka teki testin no laitetaan sinne päin ja pyöristellään lukemia ylöspäin -tyylillä kaunistelun sijasta ja pidin koko testiä vähän niinkun leikkimielisenä testinä ilman mitään seuraamuksia. Ja koska miks mitään jälkiseuraamuksia tulis, kun terveydenhoitajalle olin historiani ja alkoholinkulutukset kuitenkin selvittänyt jo kattavasti.
Väitän kuuitenkin myös, että tämä terveydenhoitaja olisi voinut arvioida tilannetta asiakaslähtöisemmin, kuunnella paremmin ja toimia ehkäisevän lastensuojelun nimissä - ennen varsinaisen suojeluilmoituksen vireille laittamista.

 ''Ehkäisevää lastensuojelua on tuki ja erityinen tuki, jota annetaan esimerkiksi opetuksessa, nuorisotyössä, päivähoidossa, äitiys- ja lastenneuvolassa sekä muussa sosiaali- ja terveydenhuollossa.''

Tänään on kulunut tasan kuukausi viimeisestä poliklinikkakäynnistä ja käytiin aamulla normaalilla lastenneuvolakäynnillä. Painoa oli pudonnu puolisen kiloa klinikkakäynnin jäljiltä, mistä paikalla oleva lääkäri alkoi tivaamaan. Öö, kyllä se syö - monesti päivässä, terveellistä ruokaa ja ruokinnoista huolehtii kolme aikuista. Mitään poikkeavaa ei ole tapahtunu, mitä nyt viimeset lomapäivät ollaan oltu paljon menossa ja syöty aina siinä sivussa.
Vängättiin, syyllistettiin (tuntuu siltä, koska tyypin ruokinta ja ruoan laatu on mulle tärkeintä maailmassa ja nyt sitä kyseenalaistettiin) ja hymistiin miten näin voi käydä.
Otettiin päänympärys ja kas kummaa, sekin on tippunu kahdella sentillä. Vasta tässä vaiheessa minun syyllistäminen lopetettiin ja alettiin miettiä josko se vika ehkä sittenkin olisi niissä poliklinikan mittatuloksissa - ei mutsissa.  ''Eihän se voi, kun kuitenkin yliopistollinen sairaala'' - totesi lääkäri, mutta ihmisiä kai nekin on, mietti mutsi jo vähän näreissään.
Painokontrolliin aika, d-vitamiini lässynlässyn ja me lähdettiin tyypin kanssa jäätelölle. Oikeastaan kahdelle jätskille, koska pelkään kuollakseni uutta lastensuojeluilmotusta, jos tyypin paino ei parissa viikossa nousekaan. 

Ja tätä lastensuojelu on pahimmillaan. Syyllistämistä, paskoja teen koko ajan väärin -fiiliksiä ja pelkoa. Vaikka lastensuojelun näissä tapauksissa pitäisi olla ihan toisin päin, tukemista, kannustamista ja varmistamista - ei uhkailua. Koko lastensuojelu on käännetty ylösalaisin, siitä on tehty pelottava koko kansan syöpä, joka kuormittaa yhteiskuntaa ja mutsin mieltä. Näin niinkun lievemmissä tapauksissa - mihin me mun mielestä lukeudutaan.
Joko toimitaan liian kovin ottein liian varhain, tai sitten ei toimita ollenkaan ja iltalehti lisää myyntiään saamalla lisää skandaaleita.
Olisko jo vihdoin aika päivittää lastensuojelun nimiin tekevien työntekijöiden amattilliset pätevyydet, jo ihan asiakaspalvelusta lähtien, tehdä enemmän töitä perheen kanssa - ei perheen hajottamista edistäen ja lopettaa se työntekijältä toiselle pompottaminen lastensuojelun piirissä olevien kesken? Ihanteellinen tilanne olis, jos lastensuojelun valvovan silmän alla oleva perhe tuntisi olevansa enemmän turvassa, kuin ilman lastensuojelua - eikä toisinpäin, mitä se nyt on.

 

Tänään jäi mietityttämään voisko ne lastenneuvolan käynnitkin lopettaa, sekin kun on käsittääkseni vapaaehtoinen - vaikka sieltäkin on tullut uhkailua poisjäännin seuraamuksista? Pitkään aikaan en ole hyötynyt käynneistä ja tyyppiä voin mittailla kotonakin, kunhan rokotukset kävisin hoitamassa siellä suunnalla.  

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Asiat tyypin isän kanssa rullaa yhtä hyvin kun tähänkin asti. Oli kausi, kun en olis jaksanut kattoa sen naamaa sekuntiakaan - eikä varmasti jää siihen yhteen kauteen, mutta noin niinkun yleisesti menee hyvin. Me ei vieläkään taistella, autetaan toisiamme jos ja kun tarve niin vaatii ja vaihdellaan vähän kuulumisiakin päivittäin. Se asia mikä on muuttunu ja tuntuu oudolta, on se, että kun mun tekis mieli paukuttaa ovia kamalan työpäivän jälkeen ja itkeä vollottaa ja se yrittää kysyä mikä on - mä sulkeudun täysin ja pyydän sitä lähtemään. Ei ollenkaan mun tapaista, mutta ehkä tähän mä olen vetänyt sen rajan nykyisen ja eksän välillä.
Pystyn selittämään ummet ja lammet kuinka meillä oli mukavaa, mutta kaikki huonot hetket ja päivät on vaan mun elämää nyt ja kuuluu vaan mulle.
Se saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, että tottakai se menee niin - mutta kun ei oo miettiny tätäkään etukäteen se tuntuu hassulta. Siinä missä mä pystyn kiroamaan raha-asioitani ja eilisillan pitkälle yöhön asti venähtänyttä nukutusoperaatiota työkavereilleni, blokkaan ne ihmiseltä joka oli mun vierellä joka aamu pitkän aikaa ja jolle totuin kertomaan ihan kaiken.

En kuitenkaan pui meidän eroa enää. Se keissi on kloussattu ja ollaan jatkettu elämää. Musta edelleen tuntuu, että ollaan kaikki onnellisia. 

. . .

Vaikka mä en oo suorittanut vielä yksinhuoltajuuden peruskurssejakaan, vaan oon vasta ekoilla metreillä tällä pitkällä oppitiellä, päätin jo vähän jakaa kullanarvoisia vinkkejäni, jotka on testattu ja koettu hyviksi. Moni varmaan odottaa otsikon ansiosta kunnon vuodatusta kuinka rankkaa tämä surullisen yksinhuoltajan elämä uhmaikäisen taaperolapsen kanssa on - ja onhan se aika ajoin (en edes jaksa valehdella) - mut se ei nyt tällä kertaa ole se pointti tässä. Tuun varmasti joku epätoivoinen päivä kirjottamaan kattavammin niistä asioista ja jutuista jotka menee päin honkia, mutta en vielä tänään.

Eli tässä tulee Yh-mutsin niksejä vähän joka saralla. Kannattaa esimerkiksi tulostaa ja teipata jääkaapin oveen. 

Tekniset taidot

- Opettele vaihtamaan lamppu ja sulake. Paitsi jos naapurissa asuu komea Remontti-Reiska. Jos jälkimmäinen osuu kohdalle, kannattaa opetella silti ja pyytää tutuilta palaneita lamppuja, jotka voi sitten laittaa toimivien tilalle ja huhuilla Reiskaa paikalle.
 
- Sama juttu auton öljyjen, renkaiden ja muiden vaihtotöiden kanssa - erona vaan, että kannattaa laittaa lapsen isä tekemään ne (olettaen että se on hyvä siinä). Lasta voi ja kannattaa käyttää tekosyynä, koska ''Mitäs jos multa lähtee rengas motarilla, kun Eino on kyydissä vaan siks etten saanu pultteja tarpeeks kireelle??'' - ja tämähän on tosi.

- Kasaa huonekalu ihan itse. Oikeesti. Sitä itsekehun määrää on mahdotonta kuvailla, millä tuudittaudut uneen. Lisäpojoja tuo jos käyttää kasaamiseen porakonetta, koska sen jälkeen ei tarvitse miestä enää mihinkään.
 
-  Hajulukko, hyi älä koske vieläkään. Ei sitä kukaan näe.

Ulkonäkö ja sen ylläpitäminen

- Jos on tehny mieli laihduttaa, bodata tai lenkkeillä viimeset neljä vuotta, niin nyt on sopiva aika. Viiden kilon laihdutus kuulostaa ulkopuolisen korvaan kymmeneltä kilolta, jos laihduttaja on yksinhuoltaja. Liian isoista hauiksista vaan voi herätä epäily näeksä sun muksua enää ollenkaan?

- Pukeudu joskus liian hyvin mutsiksi. Maksimekko taloyhtiön hiekkalaatikolla voi tosin mennä jo vähän överiksi, jos naapurit on tottunu näkemään ne reikäset äitiystrikoot. Maksimekko on huono valinta myös silloin kun muksulla on angstipäivä, koska se päällä ei niin vaan juostakaan karkailevan kersan perässä. 

- Kynsien lakkaaminen on terapeuttista. Ja sitäkin saa tänä päivänä kutsua harrastukseksi.

- Osta kymmenet uudet alusvaatteet, äläkä siirrä niiden käyttämistä sitten-kun-mulla-on-mies -myöhemmäksi. Niiden aika on just nyt.

- Jokainen tarvitsee hyvän, onnistuneen hiusremontin heti kun avioero astuu voimaan ja lusikat on jaettu. Sen tiesi Sinkkuelämästä tuttu Carrie ja se pitäis opettaa jo ala-asteellakin. Yksinhuoltajalle sopii mahdollisimman helppohoitonen väri. Rahat, aika tai kädet ei riitä värjäämiseen edes kotikonstein.

- Sääret kannattaa vahata tai sheivata parin kuukauden välein, vaikkei miestä olekaan ja vaikka tekisikin sen vähän sinne päin hutiloiden. Kerran puolessa vuodessa ajelu aiheuttaa harmaita hiuksia, kun ei enää muista miten höylää pidellään.

Henkinen puoli

- Käy vähintään kerran kuukaudessa jokainen puhelinnumero läpi ja yritä lahjoa joku lapsenvahdiksi ja joku kahviseuraksi, mielellään samaan aikaan.

-  On ihan ok ostaa itselleen jotain joka palkasta, eikä sen tarvitse aina olla välttämätönkään ostos. Kalliit ostokset tosin on vähän turhia, koska niillä ei voi kerskailla, jos muksulta puuttuu vieläkin sen kunnollinen kurapuku.

- Opettele viimeistään tässä vaiheessa leipomaan. Iltasin makeanhimon iskiessä et pääse piipahtamaan huoltsikalla, mut pannukakku auttaa akuuttiin hätään. Kannattaa laittaa uuni lämpeämään valmiiksi jo siinä vaiheessa, kun kersa menee yöunille.

- Vihaa ihan rauhassa kaikkea mikä liittyy romantiikkaan. Naura Facebookin parisuhdestatuksille ja vaihda kanavaa aina kun tulee Julia Robertsin leffa. Saa olla kateellinenkin, mutta katkeroitumista kannattaa vältellä.

- Älä missään nimessä kokeile nettideittailuja. Saat helpon ja epätoivoisen yh-leiman otsaasi, vaikka et niin käyttäytyisikään. Tai sitten voi salata mutsiuden, mutta omalla vastuulla.

- Vie sukat pyykkikoneeseen ja kahvikupit tiskialtaaseen. Et voi syyttää niiden lojumisesta (enää) ketään muuta.

- Opettele syömään paketillinen jäätelöä. Oli se sitten pieni purkki tai litran paketti, syö se ihan kokonaan. Toimii paremmin, ku räkäkännit - oli murhe sitten mikä tahansa. Niin, ja toimii myös parhaana palkintona vaikka jo ihan vaan raskaan kauppareissunkin päätteeksi.

- Tee kaikki se, minkä oot pitkään aikonu ja halunnu tehdä (mutta joku muu on saattanut kieltää). Ex-miehen vihaaman basilikan laittaminen joka ruokaan tai aivottomien tv-sarjojen - kuten Viidakon tähtösten ja Jersey shoren seuraaminen toimii. 

 

Tähän kuittaa mutsi, joka osti pupun, josta haaveili ainakin vuoden päivät, mutta aina joku oli kieltämässä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Ollaan oltu suhteellisen rennosti tyypin kanssa vapaalla pari päivää. Ihan oikee kesäloma tää ei oo ollu, mut tuntuu siltä, koska huomisen työpäivän jälkeen olis vielä toiset pari vapaata. Normaalisti vapaapäivät koostuu niin myöhään päivälle asti nukkumisesta, et loppupäivän panikoin minkä ruoan annan seuraavaks, mikä ateria skipataan päivästä kokonaan pois ja mihin aikaan tyyppi olis järkevintä laittaa päikkäreille. Ja ne päivät löhötään vaan himassa tekemättä suurinpiirtein mitään.

Mutta koska ''kesäloma'', ollaan oltu menossa ja meiningissä mukana - ja tehty juttuja mitä ei vielä olla kertaakaan tehty.

Eilen päätettiin säästää bensakuluissa ja käveltiin koko pitkä päivä paahtavassa helteessä. Mutsi ei ruskettunu vieläkään, eli maidon värisenä mennään kolmatta kesää putkeen. Kaloreita tuli poltettua sen verran ahkerasti, että raaskin ostaa uutta jätskiä - niin, ja vetää sen koko paketin yksin tyypin nukkuessa ja Kumman Kaa:n pyöriessä taustalla.

 

 

Tänään oltiin ekaa kertaa bussimatkalla yhdessä, vietettiin ensimmäistä toripäivää ja leikittiin hiekkalaatikolla. Pysähdyttiin jokilaivan kannelle syömään herneitä ja mutsi nautiskeli yhden lonkeron.

Ja siihen se hauskuus sitten jäikin. Eli tässä nyt vähän taas blogiteksti versus se todellisuus;

Vaunuilu suju mukavasti, kunnes mutsi kaipas pientä kahvin mittasta breikkiä kahvilassa.
Bussimatkalta odotin paljon, kunnes huomasin pysäkille kaartavan pidemmän linjan auton (hyvästi keskioville ja vaunut tavaratiloihin). Muksu pomppi koko matkan penkillä ja veti kilarit, kun yritin hyssytellä että istuppas nyt hetki paikallas jooko? JOOKO?
Herneiden avaaminen ja vaunujen työntäminen mukulakivillä saman aikaisesti osottautu mahdottomuudeks. Muksu sai kilarit.
Mutsi meinas ahdistua hengiltä juodessaan alkoholia tyypin seurassa. Ja vielä ihmisten ilmoilla. (Oli kylläkin niin syntisen hyvää, et annoin jo itelleni anteeks.)
Hiekkalaatikkoepisodi oli täynnä hikeä, kyyneliä ja pitkää pinnaa. 

Mä oletin, että kaikkimullehetinyt, minäite ja muut uhmat tulee siinä kolmen vuoden paikkeilla ja menee ohi yhtä salamana, kun ne on tullukin. 
Tuli huijattu olo, kun tajusin että hetkinen - saattaiskohan tolla tyypillä olla uhma nyt jo. Laskeskelin päässäni äkkiseltään kuinka usein meillä taistellaan arjen pikkujutuista ja kuinka usein itketään ihan ilman syytä. Hmm, miten olis vaikka joka päivä? Kuutena päivänä viikossa nyt ainakin. 

Tyyppi ei odota, ei tee kompromisseja eikä tosiaankaan taida itsekään tietää mistä milloinkin on vihoissaan tai mitä haluaa. 

Täytyy kyllä myöntää, että ymmärrän tyypin tuskat täysin. On varmasti hankalaa, kun on oppinu ymmärtämään ainakin jonkun verran mistä muut puhuu, minne ollaan menossa ja mitä tehdään seuraavaksi - mut kehitys laahaa sen verran perässä, ettei osata vielä sanoa omaa mielipidettä asioihin, mitä ollaan vailla ja mihin sattu, kun kompuroitiin asfaltilla.

Meillä nyt vaan odotellaan, että kommunikaatio lähtis pelittään sen verran, ettei kaikkeen enää vastattais kitinällä tai itkupotkuraivoamisella. 
Ja nautitaan heti huomenna neljästä eteenpäin taas vapaista. 

Share
Ladataan...

Pages