Ensimmäinen vuosi äitinä

Ladataan...
Puolivahingossa

Koko ensimmäinen vauvavuosi ja varsinkin itsensä ajatteleminen äitinä oli alkuun shokki. Siitä kaikesta oli lukenu niin paljon, mutta todellisuus oli ihan toisenlainen. Jatkuvaa vuoristorataa - vuorotellen pelkoa ja pakahduttavaa rakkausmössöä. Ja sitten vielä kaikkea siltä väliltä.

Raskaana sitä jotenkin naiivisti ajatteli vaan synnytykseen asti. Että kunhan siitä selviää, niin sitten on äiti. Ja automaattisesti aina hyvä äiti. 
Itseään äidiksi kutsuminen oli alkuun niin vaikeaa, että kuiskailin pienelle nyytille ensimmäiset äiti -sanat synnärillä, ettei vaan vieruskaveri kuule - se kun oli alusta alkaen niin luonteva. 
Mä makasin kauhusta kankeana pieni hajuvedeltä tuoksuva vauva kainalossani, jonka hoitaja oli siihen laittanu, kun en ite uskaltanut.
Näin jo silmissäni kuinka miehen täytyy olla jatkuvasti lähellä, kun en mä pärjää. 

Ensimmäiset kuukaudet oli yhtä sumua yhdessä isossa vauvakuplassa ja mä yritin suunnistaa ihan sokkona. Ei mitään kokemusta mistään, mutta siinä me oltiin.
Mulla oli tietty käsitys äitiydestä ja kaikesta mitä äitinä kuuluu tehdä, mistä syystä ruoskin itteäni aivan turhaan, jos joku juttu ei menny suunnitelmien mukaan. Ne syyllisyyden puuskat on jotain ihan käsittämätöntä, kun kantaa vastuuta avuttomasta ihmisestä ja ajattelee tehneensä jotain väärin.

Samalla olo oli jotenkin levollinen. Sain mutsiudesta niin paljon jotain, minkä olemassa olosta en edes tienny. Tunsin olevani ihan valtavan tärkeä ja tarpeeks monen vapanvaihdon, syötön ja otsalle annetun pusun jälkeen aloin tuntemaan oloni myös vihdoinkin äidiks. Ja ihan hyväksi semmoseks, vaikka en vieläkään tienny kaikesta kaikkea.
Musta oli aivan käsittämätöntä miten jotain voi rakastaa näin paljon. Ja miten voi yhtäkkiä purskahtaa itkuun, kun tajuaa että senkin voi menettää ihan hetkessä.

Kuukausi kuukaudelta tulin mutsina varmemmaksi. Aloin vihdoin ja viimein miettimään miten me halutaan hoitaa asiat, eikä miten ne kuuluu hoitaa. Ja periaatteessa sillä tiellä ollaan edelleen.
Äitiys on jatkuvaa työtä kellon ympäri ja itsensä kyseenalaistamista, mutta samalla palkitsevinta ikinä.   

Vaikka vuosi mutsina meni ihan kohtalaisen hyvin, enkä edes tiputtanut tyyppiä koskaan mistään alas - sitä jotenkin miettii mitä kaikkea olis voinu tehdä toisin. Jälkiviisaana mä niin toivoisin, että olisin osannut olla pelkäämättä edes vähän vähemmän ja vaan nauttia. Tai että olisin luottanut äitiyteeni ja kykyihini pikkusen enemmän. Olisin saattanu käydä vaunulenkeillä ahkerammin ja jopa alkanu tykkään niistä, jos en olis stressannu oikeaoppisesta pukemisesta niin älyttömästi.
Ja ah, olisinpa edes kerran käyny vauvan kanssa kahvitreffeillä keskustassa, vaikka kuinka jännitti mennä vaunuilla bussiin.

Uskon että tästä eteenpäin mutsius sujuu jo helpommin. Ipana ei oo enää mikään vieras, vaan me molemmat tunnetaan toisemme ja kommunikaatiokin alkaa jo pelaamaan. Saan edelleen hämmästellä monia asioita, mutta samalla tuntea ylpeyttä kuinka meikäläisen opastuksella toi pieni iso oppii koko ajan kaikkea uutta. Tuun kokemaan niitä äitiyteen kuuluvia palasia ihan päivittäin ja saan olla jonkun tuki ja turva niin, että se toinenkin osapuoli käsittää asian.

Ja olla ihan hirveen onnellinen. Joka aamu ja joka ilta.

Share
Ladataan...

Kommentit

MirvaK

Nyt kolmannen lapsen kohdalla olen osannut relata ja NAUTTIA! Eli lisää noita mussukoita vain tekemään. ;)

iity-
Puolivahingossa

Sitä tässä nyt onkin alkanu vähän funtsimaan, et jos ois viisaampi toisen kohdalla ;) Jotain pientä vauvakuumeilua, mut onneks vaan lievää :)

MirvaK

Toisen kohdalla on monessa asiassa viisaampi mutta monelta olen kuullut että kolmannen kohdalla osaa olla rennoimmin. Vaikka joku tutkimus väitti että kolmen lapsen äidit ovat stressaantuneimpiä. Tosin taisi olla niin että kaikki lapset pötköön eikä tällaista luovaa taukoa väliin niin kuin meillä.

Muuten meillä mieskin osaa olla ihan erilailla rennommin tämän kolmannen kanssa. Varmaan vaikuttaa se ettei kyse ole esikoisesta, ei ole toista pientä tässä ja isommat lapset ovat avuksi.

iity-
Puolivahingossa

Hihi :')

upeasti olet tiivistänyt vuoden tunteet äitiydestä!!

Myöskin täällä ne ensimmäiset kuukaudet ovat menneet sumussa, vauvakuplassa öllötellen. Toivottavasti aika tuo minullekkin varmuutta äitinä olemiseen :)

iity-
Puolivahingossa

Fiiliksiä ja muistoja oli kerääntyny niin paljon, että kirjottamiseen ja nimenomaan tiivistämiseen meni oikein tunteja :D 

Aivan varmasti tuo ja nauti siitä kuplasta! :) 

Minni123 (Ei varmistettu)

Kauniita kuvia! :) Hyvin oot osannut pukea ajatuksesi sanoiksi. Teksti on täynnä tunnetta, sitä oli jotenkin liikuttavaa lukea. Lapsi kasvattaa äitiään varmasti vähintään yhtä paljon kuin äiti lastaan, näin uskon ja koen ittenikin kohdalla. :) -Minni123-

iity-
Puolivahingossa

Voi kiitos! :) 
Ellei jopa enemmänkin, on huomattu meilläkin :)

Satu / Kurkistus (Ei varmistettu) http://pikkuseikkailija.blogspot.fi/

Kaunis kirjoitus. :)
Meillä on kohta kans ensimmäinen vuosi takana tällä toisella lapsella ja koko ajan menee onneksi helpompaan suuntaan. :) Ekat kuukaudet meni sellaisessa sumussa, että ihme, että sieltä on selvitty. :)

Kommentoi

Ladataan...