Ihan vaan kaksistaan

Puolivahingossa

Tästä on nyt vähän hankala kirjottaa mitään kovin järkevää tekstiä, koska en oo analysoinu vielä ihan kaikkea tähän littyvää tai edes miltä nyt tuntuu. Me ei olla miehen - tai siis ex-miehen kanssakaan oikein puhuttu näitä vielä halki ja mua hävettää, että se joutuu lukemaan täältä mun ajatukseni. Mietin myös aika paljon mitä kaikkea pystyn ja uskallan julkisesti kirjottaa tästä, vaikka eihän tämä mikään salaisuus varsinaisesti ole.
Yritetään nyt silti ja ehkä tää teksti on loppujen lopuks se, mikä selventää mun mieltäni.
Meidän molempien mieliä. Tai jotain.
Äh.

. . .

Herään sängystä, meinaan lyödä pään kattoon ja muistan, että mulla on tänään töitä. 
Montakohan mä oikein join? Mitä kello on? Työt alkaa seittemältä. 
Voi perse, mä heräsin ton pitkätukan vierestä. Meidän piti olla korkeintaan kavereita.

No tuskin siitä mtään kuuluu, jos hipsin vähin äänin kotiin. Pakko mennä kylmään suihkuun. Taidan olla vieläkin kännissä. Morkkikset.

. .

Ollaan oltu pari kuukautta kimpassa. Täähän sujuu iisisti. 
Mun kaikki edelliset suhteet on ollu yhtä vuoristorataa. Mennään korkeelle ja tiputaan korkeelta. 
Tuskin tää kauaa kuitenkaan kestää. On niin paljon kaikkee eksädraamaakin.

. .
Ai meistä tulee perhe? Kyllä me saadaan se toimimaan. Pakko meidän on saada se toimimaan. 
Toi näyttää kyllä vähän säikähtäneeltä. Mut kasvattihan äitikin mut yksin. Voi mies lähteä tosta noin vaan kymmenenkin vuoden jälkeen. Siihen täytyy vaan varautua.

. .

Vitsit, meillä on nyt vauva. Toi tuli meistä kahdesta. Onkohan onnellisuus nyt tätä? Vähän me ollaan kyllä erilaisia, ehkä liiankin. Toi tekee asiat noin ja minä näin. Hei mihinköhän se onnellisuus katosi? 

. . .

Olin kuvitellut (lue: nähnyt) erojen - varsinkin lapsiperheissä olevan meuhkaamista, itkemistä ja syyttelyä parin kuukauden ajan, kunnes kummatkin on väsyneitä ja luovuttaa. Ja että eron jälkeen kostetaan ja käännellään veistä toisen haavassa mahdollisimman pitkään ja kipeästi. Sovitut asiat jätetään tekemättä ihan vaan kiusallaan ja käytetään lapsia aseina minkä ehditään. Kuinka toisen kanssa ei tule yhtään toimeen enää moneen vuoteen, vaikka salaa ehkä toivoisikin sen toisen anelevan takaisin. Raivoa, itkua ja pelkkää melankoliaa.  

Meillä ei ollu mitään näistä. 

Mä tiesin alusta asti, ettei me olla luodut toisillemme, eikä me pystytä maailman tappiin asti kuunteleen mikä toista kiinnostaa tai mitä se toinen elämältä loppujen lopuksi oikeasti haluaa. Mulle ei missään vaiheessa tullut Rihannan Only girl -olo tai semmonen rakastaa ja tahtoo naimisiin tunne, etten pysty ikinä olemaan ilman tota toista. Mulla oli usein montakin päivää viikossa niin yksinäistä, että olisin voinu itkeä tirautella minkä ehdin (harmi, etten itke) - vaikka se toinen oli siinä ihan vieressä tai korkeintaan kaverinsa luona. Ja voin vaan kuvitella kuinka yksinäistä miehellä oli, kun en yhtään jaksanu kuunnella mitä sillä oli sanottavanaan maailman menosta.
Siihen kun lisäsi pitkät työpäivät, toisen valitukset tiskaamattomista tiskeistä (normaalit arkiset parisuhderiidat) ja vielä sen, että toinen meni kaverinsa luo illalla vaikka oli sen toisen vuoro mennä - soppa oli valmis. Meillä ihan oikeasti oli jo sanomattomat vuoropäivät, millon oli kenenkin vuoro päästä huushollista pois tuulettumaan vauvattomaan talouteen. Vuoropäivät ja niin edelleen - tosi romanttista.

Pienet asiat kasaantu isoiks, kärpäsestä tuli härkänen ja sitä rataa, ihan vaan sen takia ettei me vietetty aikaa enää yhdessä. Ei ainakaan henkisellä tasolla. Tämän takia aina hoetaan vauvaperheille, että ottakaa yhteistä aikaa. Edellyttäen toki, että tulette toimeen keskenänne. Kröhöm.
Musta tuntu lähinnä, että ollaan vaan kämppiksiä saman katon alla, kunnes se ei ollu edes sitäkään. Sanottiin sanoja, jotka satutti ja tehtiin asioita, jotka satutti.
Mä olin ihan finaalissa, kuljin katse tyhjänä ja vitutuskäyräkin lakkasi väpättämästä, sekin kun oli päässyt ihan huippuunsa jo jonkun aikaa sitten. Ahdistuin, että tässäkö tää nyt oli. Tällainenkö mä olen?

 Meiltä puuttu kunnon alkuhuuma (no kokeillaan nyt sitten), aidosti toisen rakastaminen ja mitä kaikkea muutakin vielä. Me yritettiin kovasti ja kyllähän täällä rakkautta riitti, mutta ne lovelovet kohdistu todellisuudessa Neaan ja ajatukseen perheestä. Me rakastettiin meidän perhettä, mutta ei toisiamme.
  Ja lapsen takia mä en pystyis, enkä edes haluais pysyä yhdessä. Mä päätin, että me kaikki ansaitaan jotain parempaa.

Miedän ero oli jotenkin helppo. Olisin ihmeissäni, jos se oli tullu jommalle kummalle yllätyksenä. Ei huutoparkumista, taistelua keittiöpuukoista tai kiusallista kristillistä tasajakoa huuhteluaineesta. 
Eron jälkeen mä oon voinu hengittää. On vapaa olo olla vapaa.

Pystyn miettimään kuka mä oikeasti olen ja miten haluan edetä elämässä seuraavaks. Mulla ei ole kiire mihinkään, enkä juurikaan halua suunnitella liikoja etukäteen. Päivä kerrallaan ja semmosta. 

Me tullaan miehen kanssa paremmin toimeen, kun oikeestaan ikinä ennen, eikä ipanakaan tästä ole kärsinyt.
Meillä on järjestelyt jotka toimii ja tyyppi saa sekä faija-, että mutsiaikaa mielin määrin - suhteessa suurin piirtein saman verran. 
Kyllähän toi vähän ihmettelee miten vanhemmat täällä tulee ja menee vähän miten sattuu, mutta stähän se oli jo sillon, kun me vielä oltiin perhe. Ja perusarki meillä on jo tullu aika rutiininomaseks.

Me ei tapella, eikä kuittailla toisillemme - yritetään vaan taas kerran saada tää toimimaan. Ja tällä kertaa saattaa toimia ihan oikeesti.

Share

Kommentit

iity-
Puolivahingossa

Huh, sittenhän mä jopa onnistuin tavoitteessani :) Inhottavaa, jos sille toiselle osapuolelle tulis tästä semmonen haukkumisen maku suuhun :/ Ja joo, ei ollu ei. Saa nähdä miten tulevaisuudessa käy. En kuitenkaan halua lyödä lukkoon yhtään mitään velä, oikein mistään :) 

MirvaK

Täällä tuli ihan sama fiilis lukiessa. Ja ihana kuulla, että tulette toimeen ja että Neea saa molempien vanhempien huomion.

Niinhän se on ettei lapsi ole syy olla eroamatta. Lapsi on ainoastaan syy yrittää ja sen te teitte. Ja ilmeisesti olette huomanneet, että ero oli (tällä haavaa) oikea vaihtoehto. Jos vanhemmat voivat hyvin, niin lapsikin voi. :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Mä olen kanssa tosi onnellinen siitä, että loppujen lopuksi tästä jäi lämmin fiilis, vaikka aihe olikin surullinen, tavallaan. Toisaalta taas on onni, että annatte mahdollisuuden toisillenne olla onnellisia toisaalla. Kaikkea hyvää teille kaikelle kolmelle. Olette niin oikeassa, että lapsen on parempi kasvaa eronneiden vanhempien kuin jatkuvasti tappelevien, toisilleen kylmien vanhempien kanssa. Rakkautta talveen ja kevääseen!

Jonskijoo (Ei varmistettu)

Ohhoh, kyllä pisti hiljaiseksi ja miettimään omaa käyttäytymistään ja asennettaan parisuhteessa. Ihana kun joku uskaltaa kirjoittaa noin suoraan! Meillä la elokuussa ja nyt jo tuntuu ettei tästä tule mitään omasta suunnasta, kenties johtuu mielialavaihteluista ja hormooneista mutta kuitenkin! Kiitti, nyt vähän parempi mieli, että ehkä mä en olekaan hullu jos homma ei aina sujukaan!

Hheei (Ei varmistettu)

Mul tuli itku kun luin tän kun itse oon eronnu 2 kuukautta sitten samasta syystä. Meillä vaan entiselle miehelle se oli yllätys et halusin erota ja miehen äidille joka ei nykyään puhu mulle mitään, oon kuulemma itsekäs kun en yritä mut viimiset puol vuotta siinä suhteessa en muuta kun yrittänyt mut loppujen lopuks tilanne ei muuttunu ja ahdistuin pahasti nyt kun oon pojan kanssa kahdestaan oon taas onnellinen ja tein kyllä oikean ratkaisun kun lähdin vaikka taistelun kautta pääsin jättämään huonon suhteen :))

Inkk (Ei varmistettu)

Voi ei... Oon kokenu paljon samaistumista sun juttuihin tähän mennessä, ja tää postaus oli jo pelottava. Mietin jo viimeksi kun kirjoitit eronneesi, mut et mitään syytä, että käyköhän meillekin niin, siis mulle ja miehelle. Tää jotenkin myös avasi silmiä, ehkä jotain on tehtävissä... Toisaalta mietin myös olisiko sittenkin kaikille parempi erota. Meillä siis todella samanlainen tilanne, piti olla vain kavereita, hups - kävikin hassusti, päädyttiin yhteen, ihastuttiin ja muksuhan siinä tuli. Yllättävän hyvin ollaan pärjätty, suhde selvisi jopa mun raskauden aikaisista mielialanvaihteluista, läheisen kuolemasta yms..

On päiviä, jolloin haluaisin vain olla yksin, mutta toisaalta on taas päiviä kun mies on kaikista tärkein (vauvan jälkeen;)) enkä voisi kuvitellakaan eroa. Olen hyväksynyt sen asian, että ensimmäinen vauvavuosi ei ole helppoa suhteelle, oli kumppani siinä kuinka unelma ja ihanin tahansa. Vauvassa on jo niin paljon ihmeteltävää ja hoidettavaa, aikaa ei juuri jää parisuhteen hoitamiselle, varsinkin jos molemmat vielä haluavat sitä omaakin aikaa.

Saa nähdä miten käy, tunteet on todella vuoristorataa tällä hetkellä. Kiva kuulla, että kuitenkin parempi sulle näin! :) Saan jotenkin itsekin voimaa miettiä tulevaa. Ikuisena pessimistinä kun ei ole edes vaihtoehto, että koko loppuikää olisi yhdessä.

Kommentoi