Koira ja vauva pt.3

Puolivahingossa

Koiran kanssa meni just niinkun pelkäsinkin. Tyyppi liikkuu jo sitä vauhtia, ettei koira koe oloonsa enää turvalliseksi. Ja koska Nea ihan pakostakin saa paljon enemmän huomiota ja pusuja päivässä, ne mielenosotukset koiran osalta on taas arkipäivää. Perhana. 

Viimeisen puolen vuoden aikana Esteri on lipsunu vähitellen siihen vanhaan neuroottiiseen ja stressaavaan koiraan, joka se oli kun meidän yhteistyö alkoi. Ja tiedän jo nyt, ettei Nean kasvun myötä tule kun korkeintaan lisää takapakkia.

Kolmen vuoden kuntoutuksen jälkeen uskon, että mulla on vihdoin oikeus sanoa, että hei nyt riittää. Että en enää tiedä mitä teen, kun kaikki on jo kokeiltu. 
Ja ettei tää yhdessä eläminen tee kenellekkään hyvää. Kaikki stressaa ja koirahan siitä eniten oireilee.
Vaikka päätös on näinkin vaikea ja koen epäonnistuneeni pahasti, mun täytyy tässä tilanteessa koittaa ajatella järjellä ja miettiä ennen kaikkea jokaisen turvallisuutta.

Tilanteessa, jossa koira kokee olonsa uhatuksi, se joko perääntyy tai käy päälle - ja Esteri ei enää peräänny ilman käskyä. Se näyttää hampaita ja murisee jo viiden metrin päästä. Se ei oo enää sama koira, kun mitä se oli parhaimmillaan. Se viettää päivät nurkassa täristen tai makuuhuoneen oven takana korissaan, jos epäilen ettei mun keskittyminen riitä seuraamaan sen ja Nean välisiä katseita. 
Ja kun Nea on vasta siinä iässä, ettei se ymmärrä satuttavansa tai muutenkaan tekevänsä väärin. Se ei ymmärrä koiran kehonkieltä. 
Vielä ei edes olla siinä vaiheessa, että Neaa kiinnostaisi ihan vimmatusti mikä toi karvanen olio on. Sitä tutkitaan varovasti sillon tällön, kun se satutaan huomaamaan.
Yritän pallotella välissä kieltämässä ja kehumassa vähän kumpaakin, liikutella Nean kättä koiran turkilla ja antaa haistella, vaikka oikeesti vähän pelottaa.

Koko eilinen päivä meni aivan reisille. Toruin koiraa joka välissä, huusin ja siivosin. Kirosin ja soitin tilittääkseni mutsilleni mitä koira taas oli keksiny tehdä. Mua hävetti huutaa miehen edessä, jolle oon vajaat kaks vuotta puolustellu koiraani ja sen käytöstä. 
Illemmalla sama show tyypin kummitädin edessä. Kirosin ja siivosin.
Kauanhan tätä on jo jatkunu, mutta tähän mennessä mun mitta ei oo vielä ollu niin täys, kun mitä se eilen oli.

On ihan perseestä, että mä epäonnistuin näin täydellisesti. Että Esterin piti viettää eläkepäivänsä mun kanssa, eikä se nyt voi. Ja etten saanu siitä pysyvästi sitä, mitä se oli jo jossain välissä. 

Esteri muuttaa torstaina mutsille. Näin on parempi kaikille. Miks mä silti itken?

Share

Kommentit

Dalmi
Arkisokka

Hei älä turhaan ruoski itseäsi. Koiran omistajan on osattava tehdä myös ne raskaat päätökset jos haluaa toimia koiran parhaaksi. Ja niin sä olet varmasti juuri nyt tehnyt. On myös hirveän hienoa että uusi koti löytyi tutun ihmisen luota eikä koira joudu kiertoon. :)

iity-
Puolivahingossa

Kiitos :) 
Ja joo, jos tarpeeks tuttua paikkaa ei olis löytyny, olis eutanasia ollu seuraava vaihtoehto. Esterin ongelmat johtuu suurimmaks osaks kodinvaihdoista. Mikä sitten taas lietsoo entistä enemmän tätä pahaa omaatuntoa, kun en nyt pystynyt antamaan sitä loppuelämän kotia täällä, minkä koiralle lupasin. Vähän hankala tilanne, mutta saapahan nyt sen viimesen mahdollisuuden vielä. Ei jotenkin luonto anna periks luovuttaa ja lopettaa fyysisesti tervettä koiraa.

-mimmu- (Ei varmistettu)

Näinhän se on, lapsi ensin ja koira sitten. Ymmärrän kyllä täysin surusi, koira on kuitenkin ollut ennen vauvaa ja ainakin omat koirani olivat todella tärkeitä...noh, aikoinaan. Nyt kun on lapsi niin koirat ovat saaneet erilaisen osansa tässä perheessä, ne eivät ole enää ykkösiä. Se on surullista koska toinen niistä on ollut kanssani vaikeimmat vuodet ja ollut tosi hyvä terapeutti. Hienoa että teit ratkaisun jo tässä vaiheessa ennen kuin kerkesi tapahtua mitään vakavaa. Meillä koirat ovat suhtautuneet aika hyvin, vanhempi koira murisee kun tyttö menee kohti,mutta koira kuitenkin tajuaa väistää ja vaihtaa paikkaa. Tyttö ei kyllä millään usko kun kieltää koskemasta koiraa ja varsinkin tämä vanhempi ja äkäisempi koira kiinnostaa enemmän.

iity-
Puolivahingossa

Juurikin näin :/ 

Tärkeintähän tässä on se, että oot kuitenkin ajatellut ensin lapsen turvallisuutta ja ottanut sen todella vahvasti päätöksessä huomioon. Siitä todella isot pointsit, nimimerkillä ikävä kyllä siihen törmänneenä ettei sitä mietitä.

Ja tietenkin sulla on paha mieli. Sulla vanha side siihen koiraan ja kaikenlisäksi oot tehnyt todella paljon töitä sen kanssa. Mutta muista, ettei sun syytäsi tuo takapakki ole. Niin vain tapahtui, ettei koira sopeutunutkaan lapsen kanssa eloon eikä sinne minkään voi enää ko kaikki on jo yritetty. Se ei vain sopeudu, ja se on aina kakkaa.

Onneksi koira kuitenkin pääsee nyt hyvään kotiin ja kaikenlisäksi sellaiseen, johka pääset sitä itsekin katsomaan eikä siis katoa elämästäsi kokonaan :) Koira saa paikan, missä se saa elellä rauhallisin ja turvallisin mielin. Ja tekin saatte perheenä elellä siellä rauhassa ko ei tarvitse silmä kovana olla seuraamassa, ettei koira vahingossakaan käy lapseen kiinni (merkit kuitenkin viittasi selkeästi tämän olevan mahdollista enemmin tai myöhemmin).

Voimia siis tosi paljon! <3 Koe hyvillä mielin pahaa oloa asiasta ja uskalla näyttää se! Siten pääsen nopeammin hyväksymään tilanteen ja jatkamaan elämää taas eteenpäin ilman paskoja fiiliksiä :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä olen myös joutunut tekemään samanlaisen ratkaisun, mutta onneksi löysin koiralle huippuhyvän kodin joten loppupelissä en edes jäänyt asiaa märehtimään, koska ratkaisu tosiaan oli kaikille osapuolille paras. Mutta itkeminen on ok, kyllä se siitä helpottaa, koska tosiaan tuo on tuossa tilanteessa ehdottomasti paras ratkaisu.

Kosketusarka

Ymmärrän kyllä ratkaisusi, mutta en niele ajatusta jonka osasta kommenteista sain, että koira/-t jotenkin menettäsivät osansa, koska taloon tulee lapsia! Minusta on tuntunut mahtavalta että talossa on eläimiä ja oikeasti voi harrastaa muutaki kuin vaan vauva-juttuja. Ja siinä kun kouluttaa koiraa, oppii kouluttamaan itseään erilaisiin tilanteisiin. ja harva vanhempi luovuttaisi lapsensakaan kasvatuksessa joten miten koiran kasvatus eroaa siitä? Karkea yleistys, enkä siis halua väheksyä tilannettasi, enhän sitä tiedä millaista teillä on ollut. Mutta kuten jo alussa sanoin, ymmärrän kyllä ja pääseehän koira kuitenkin tutulle. Ja sinä voit stressata hieman vähemmän. :) sitähän meillä vanhemmilla riittää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jekkuli = ns. normi koirat onkin varmaan asia erikseen.
Mutta itse ymmärsin, että Esteri on jonkinlaine "ongelmakoira.

Kosketusarka

Sen mitä koirapsykologiasta olen oppinut, on ettei ongelmakoirat ole sen kummempia kuin ns.normaali koirat. Ne yleensä ovat vain herkempiä tai väärin ymmärrettyjä, josta seuraa pitkällä altistumisella "räjähtäviä" tilanteita, jossa koira voi mm. purra. Ja sehän se on idea, että sitä koiraa käsitellään koiran tavoin, koska se ei muuta voi olla. Siksi kaikille koiran omistajille olisi hyvä paneutua koira psykologiaan (kuten myös itsellänikin) jotta ymmärtäisimme rakkaitamme paljon paremmin. Koska ne ongelmat oikeasti lähtee meistä itsestämme.

Vierailija (Ei varmistettu)

Pakko itsekin kommentoida tähän. Jekkuli, juuri sehän siinä pointtina onkin, että ne ongelmat ovat päässeet siihen pisteeseen ettei omat voimavarat ja tiedot tai taidot riitä. Kun tuossa aikaisemmin sanoit, että harva luovuttaisi lapsen kasvatuksessakaan, niin myös ihmisillä ongelmat voivat olla niin suuria ettei omat voimavarat ja taidot riitä vanhemmilla.

Samalla tavalla lapsella saattaa tulla psyykkisiä ongelmia tai esim. huumeiden käyttöä jne. jolloin todellakin vanhempien pitäisi pystyä ymmärtämään koska antaa jonkun toisen hoitaa niitä ongelmia.

Kosketusarka

kyllä, ymmärrän tuon kannan. Ja sehän on just oikein että lähdetään hakemaan sitä apua silloin kun ei itseltä sitä löydy. Saatan kirjoittaa hieman hassusti ettei punainen lanka tule esille, jos siis ymmärsitte minua väärin? Mutta en suinkaan tyrmää ajatusta avun hakemisesta, totta kai se tulee myös vastaan kun ei itse osaakaan enää auttaa tarpeeksi. Ja siksi ymmärrän iityn ratkaisun. Kaikkeen ei ehkä ole niin helppoa vastausta(emme ole cesar millaneita.. ;)), ja se ongelma on ehkä paremmin ratkottavissa sitten "uudessa" kodissa kun poistetaan pahin ressin aiheuttaja.. Mutta jään silti miettimään, miten Esteri jatkossa käyttäytyy lapsen/lapsien lähellä?

iity-
Puolivahingossa

 

Evis Kiitos kauniista sanoista :)
 
Vierailija 6.5. Jep, muakaan ei enää (ihme kyllä) itketä. Pelkäsin ihan oikeesti kolme vuotta jatkuvasti sitä päivää, kun joudun Ellusta luopumaan jostain syystä, mutta näin oli kuitenkin parempi ihan kaikkien osapuolten kannalta parempi. Ellu saa nyt elää sitä oikeaa koiran elämää :)
 
Jekkuli Lemmikki ei tietenkään menetä osaansa uuden perheenjäsenen tullessa perheeseen, mutta kyllähän se pakostakin saa vähemmän huomiota verrattuna alle vuoden ikäiseen lapseen. Meillä kävi niinkin surullisesti, että koira jäi melkein kokonaan jalkoihin tässä rumbassa.
Oikeastaan koiran kanssa kävi vähän niinkun parisuhteenkin kanssa; pussataan sillon kun muistetaan ja kaikki muu yhteinen aika oikein raivataan kalenteriin. Perustarpeet, lenkitykset ja trimmailut sain hoidettua, mutta kaikki muu sitten olikin jo jotenkin extraa, mikä oli harmi.
 
Esteri oli +3 vuotta sitten historiansa puolesta ongelmakoira ja kolmen vuoden kuntoutuksella se oli jo yllättävän normaali, että voitiin keskittyä ns.''peruskoiran'' käytösongelmiin esim. remmirähjäämisiin sun muihin.
 
Olin melko luottavaisin mielin raskausajan, että kyllä tästä hyvä tulee.
 
Vauva tuli taloon ja pikkuhiljaa siihen koiran kuntouttamiseen menevää aikaa napsittiin pois milloin minkäkin takia. On totta, että koiran kanssa touhuaminen vauvakaaoksen keskellä toimii vähän kun irtiotto arjesta, mutta kun päässä pyörii enimmäkseen ''kiire, kiire'' ja syöttöajat, ei voi keskittyä koiraan koskaan täysin, mistä syystä otetaan varsinaisen koulutuksen kanssa takapakkia.
Ajattelin, että pidän sen varsinaisen koulutuksen ja ulkona treenaamisen kanssa breikkiä siihen asti, että saan ajatuksiani vähän enemmän kasaan ja että tuskin takapakkia tulis hurjasti sen breikin aikana. No, tässäkin olin väärässä.
 
Alko mielenosotukset ja kaikki mahdollinen häiriökäyttäytyminen (parhaillaan siivosin 7 kertaa päivässä koiran ulostetta millon mistäkin) ja koira alko hakemaan huomiota väärällä tavalla/Neaa sorsien. Aina kun leikittiin Nean kanssa - koira tunki naaman eteen, aina kun silittelin Neaa - koira änki Nean päälle ja saatto näyttää hampaitaan jne. Missä tilanteessa ainoo vaihtoehto oli ''blokata'' koiraa, ettei Esteri koe olevansa ylempänä, kun tyyppi, vaan korkeintaan samalla viivalla.
 
Kaikki tää psykologinen paska ajo mut ihan loppuun ja aina vieraiden tullessa, (varsinkin mummon, joka ei ymmärtänyt näitä koiran blokkausjuttuja) otettiin takapakkia. Mitä enemmän vieraat silitti koiraa väärässä tilanteessa, sitä enemmän koira näytti hampaitaan.
 
Loppupeleissä blokkasin koiraa jo niin paljon, että alko vituttaa koko koira. Tää on nyt aika kamalasti sanottu, mutta niin siinä vaan kävi. Kun herää joka aamu siivoamaan koiran jätöksiä (joka ei muuten syö kun ihan minimimäärän Jahti&Vahdin kuivanappulaa päivässä) ja neuvolassakin miettii mitäköhän koira &nbsp;on kotona keksinyt - ei kauhean lämpöset ajatukset enää oo.
 
Sitten alko jo vähän pelottaan Nean puolesta, kun hampaat tuli esiin useammin. Stressasin koiran ollessa Nean lähellä ja koira stressas, koska minäkin stressasin. Viimesen kuukauden/pari koira tärisi nurkassa stressaantuneena ja mä vaan odottelin millon se nappaa Neaan kunnolla kiinni (anto kerran varotusnäykkäsyn). Ei kovinkaan kivaa kummankaan puolesta.
Siihen päälle vielä se, että Esterin takia välit mieheenkin kärsi. Tapeltiin aina koirasta, mutta intin että kyllä se siitä.
 
Ja sitten tuli se päivä, kun sain tarpeekseni. Tultiin kotiin tivolista, siivosin roskiksen verran Nean vaippoja sängyltä, minne koiralla ei oo mitään asiaa, keräsin seittemän kasaa koiran ulostetta ja päätin, että en jaksa enää. Että ehkä mä nyt oon yrittäny tarpeeks.
 
En usko, että Esteri tulee koskaan täysin toimeen liikkuvien, alle 5-vuotiaiden lasten kanssa. Sitä on täyspäiväsesti piessyt 3 peräkkäin syntynyttä poikaa. Olis ollu ihanaa, että koira pääsis irti traumoistaan, mutta en vaan keksi keinoja siihen.
Pääasia nyt että pääsee elämään suht stressitöntä elämää :)
 

iity-
Puolivahingossa

Voi paska, mulla ei toimi kappalejaot yhtään. Äh, yritän laittaa ton kommentin myöhemmin tänään uudestaan :) On ehkä ''hiukkasen'' hankala lukea noin :D

Kosketusarka

No ei tarvitse siis ihmetellä, jos se sun kanssa ollessa on saanut jotain rauhaa elämään ja sitten plimplimplim-tulee vauva, ja paha olo aktivoituu jos se on huonosti kohdeltu jo aiemmin lasten kohdalta. Surullista teidän kaikkien osalta kyllä. Toivottavasti Esterin/teidän elämä kuitenkin nyt rauhoittuu! :)

iity-
Puolivahingossa

Uskon, että rauhottuu paljonkin :) Mutsilla on niin rautahermot :)

Sitä jotenkin kummasti ajattelee, että no kyllähän se muhun luottaa ja kyllä se aivan varmasti täällä sopeutuu. On vaan sen verran tiukassa ne muistot, että en usko. 
Olin myös sitoutunu siihen, että kiellän ja opetan Neaa ihan yhtälailla, mutta kun tyyppi on sen ikänen, ettei se mistään mitään vielä ymmärrä. Olisin voinu jatkaa sillä epävarmalla linjalla, että tuskin se Ellu oikeasti purisi tyyppiä ja odotella parempaa opetusikää lapselle, mutta pakko on ajatella kaikkien osapuolten turvallisuutta ensisijasesti.

Ihanaa kuitenkin, että teillä lemmikit on sopeutunu ja pystyt harrastelemaan niiden kanssa :)

Mielestäni teit hyvän päätöksen ja näytit että todellakin rakastat koiraasi. Luopuminenkin on osa rakkautta vaikkei se sinä hetkenä tunnu siltä. Voit sanoa tehneesi hyvän ja viisaan päätöksen.

Moni joka eläimen omistaa ei välttämättä ajattele koiran parasta, tai ihan minkä muunkin eläimen. Pitkitetään eläimen pahaa oloa koska ei haluta luopua. Tässä tapauksessa koira sai uuden rauhallisen ja aikuisten kodin :)

Mielesäni koiraa ei saa tuoda tai pakottaa stressaaviin tilanteisiin. Jos koira selvästi näyttää merkkejä epämukavasta olosta on sitä huomattava. Olen nähnyt monta lapsisäikkyä koiraa, jonka ahdistus on paistanut kauas. On kierrelty häntä alhaalla ja ylähuulta nostaen kun lapsi edes lähestynyt. Muriseva ja säikky koira on epäluotettava eikä sitä voi sanoa etteikö vahinkoa voisi tapahtua. Koiraan ei vaan voi luottaa.

Tuttavani koira piti todella paljon vauvoista, hakeutui sitterin viereen ja saattoi katsella  nukkuvaa vauvaa pitkään. Haisteli ja seurasi ohimennen ryömivää vauvaa. Mutta sitä enemmän lapsi kehittyi motorisesti sitä ahdistavammaksi tilanne tuli koiralle. Tein lopun tilanteelle kun huomasin lapsen ahdistelleen koiran nurkkaan. Koira halusi niin pois ahdistavasta tilanteessa että istui etutassut pystyssä ja pää suoraan tuijottaen kattoa. Eikä koiran tarvinnut kohdata tätä pikkuihmistä hetkeen. 

Ehkä tilanne rauhoittuu ajan myötä? Kun pikku N kasvaa ja oppii kuinka kohdata koira? 

Kommentoi