Synnytystrauma

Puolivahingossa

Mä muistan sen vieläkin, ku eilisen.
 
Miltä tuntuu käydä niin lähellä kuolemaa, miltä kätilön kylmät ja suonikkaat kädet tuntuu mun kämmenselällä ja kuinka kauhealta tuntuu käskeä viemään vastasyntynyt pois rinnalta, etten vahingossa tapa sitä tuskissani. Olin aivan varma että sen pienen äitiään haistelevan olennot korvat vaurioituu mun huudosta. 
En olis halunnu sen saavan sitä ensivaikutelmaa mutsistaan.

Aika ei vielä tässäkään vaiheessa oo kullannu mun muistoja, enkä usko niin tapahtuvan koskaan. 

En enää muista kuinka pahalta vauva haisi ennen ensimmäistä pesua, enkä miehen kauhistunutta ilmettä, mutta muistan vahvasti miltä tuntuu, kun alakertaan laitetaan tikkejä tai miten kroppa tärisee vielä ponnistusvaiheessakin peiton alla kylmissään, ihan ku olis noussu jäisestä vedestä.  

Jokainen kokee synnytyksen erilailla. Jokainen uskoo tietävänsä etukäteen kuinka helvetillistä kipua on tulossa. 
Jotkut kokee synnytyksen kauniina tapahtumana.
Mä menin synnyttämään avoimin mielin, ilman minkään näkösiä suunnitelmia. ''Katsotaan tilanteen mukaan.'' -vastasin aina, kun vaan mahdollista ja niin tehtiin.

Joku sanoo viiden tunnin synnytyksen olevan helppo, verrattuna vaikka 30 tunnin synnytykseen. En tiedä kumpi on mukavampaa puuhaa.
Sen tiedän, että lyhyessä synnytysajassa supistukset hyökkää puun takaa, eikä ne anna rauhaa hetkeksikään.
Neljän tunnin ajan yritin vetää henkeä edes jossain vaiheessa tai pitää silmiä auki edes hetken.
Supistusmonitorin lukemat ei laskenu alle sataseen enää ollenkaan ja mä en vaan pystyny huutaan sitä pirun epiduraalia, kun ei kulkenu henki. 
Oon vieläkin ihmeissäni, että pysyin tajuissani. 

Jälkeenpäin tekee mieli oksentaa aina, kun telkkarista tulee synnytysohjelmia. 
En halua kuulla mieheltä sykkivästä istukasta tai mistään muustakaan. 
Teen sen negatiivista näyttävän kusitestinkin ihan vaan varmuuden vuoksi joka kuukausi.

Blah.

Pyörin taas tänään sängyssä jonkun aikaa.
En saanu unta ja koko ajatus unesta pelottaa muutenkin. Näkisin varmaan painajaisia. Ajattelin kokeilla jos vaikka tämä auttais. 
En usko, en vaan taida päästä asian yli.

Share

Kommentit

HelloAochi

Samaa mieltä. Jos mä joskus lisää lapsia saan, niin en niitä synnytä en en.

iity-
Puolivahingossa

Jep. Ei taida auttaa pelkopolit, kun tietää mitä se on :s

phocahispida

Samma här. Jos nyt kysytään, niin lapsia ei tule lisää, jos ei saa sektiota.

Nimemerkillä sitä yksityistä synnytyssairaalaa odotellessa. Jos sinne voisi vaan kävellä rahanipun kanssa ja sanoa, että: "Yksi bebe uunista ulos, kiitos!"

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse synnytin esikoisen sektiolla, koska halusin sektion. Eikä tarvinnu käydä pelkopolilla kun kerran :) sektio meni hienosti ja toivuin tosi hyvin! Pystyin sairaalassa hoitamaan vauvaa itse ja jalkeille pääsin 6 h leikkauksesta :) Kipulääkkeitä söin viikon. Viikon päästä sektiosta otettiin tikit pois ja sen jälkeen ei ollut yhtään kipuja tms. Positiivinen kokemus kyllä!!

iity-
Puolivahingossa

Phocahispida Hihihi, asiakkaita ainakin riittäis :D

Ja joo, sektio viimenen keino täälläkin. Kallistun kuitenkin mieluummin sinne ''ei enempää'' -puolelle. Ainakin tässä vaiheessa.

Vierailija Oolrait, kiva että meni hyvin :)

HelloAochi

Minä taidan kallistua adoption puolelle, vaikka se on kuulemma vaikeaa, kun on jo yksi biologinen lapsi.

HelloAochi

Niin kun mä en siis voi saada sektiota.

HelloAochi

Phocahispida, suosittelen Kreikassa synnyttämistä. Siellä varataan yksityiselle lääkärille aika sektioon jo ensimmäisellä lääkärikäynnillä.

iity-
Puolivahingossa

Oon kans funtsinu, että joku sijaisperheenä toimiminen saattais kiinnostaa, mut saa nähä sit ajan kans :)
 

Kosketusarka

itsellä jäi kyllä hyvä mieli synnytyksestä, isännän ensimmäinen kommentti heti synnytyksen jälkeen kun jäätiin kahdestaan " toista ei muuten hankita, näytti sen verran kivuliaalta.."  :D Näytti varmaan ja kuullosti myös pahalta omaankin korvaan, kun kätilö leikkasi välilihan. Mutta miksi ei toista, sitten kun on taas henkisesti valmis raskaana oloon, oli nimittäin itselle kaikista inhottavinta loppuaika, en saanut uida (joka olisi vienyt kaikki kivut) enkä pystynyt enää kävelemäänkään pitkää matkaa, ja se kömpelyys.. Sitä en kaipaa. :)

Mutta tosiaan, mun entinen paras kaveri oli synnyttämässä samaan aikaan, ja sillä oli päädytty sektioon, ja sanoi, että siitä jäi järkyttävät traumat, joten en tiedä, onko sillä merkitystä kummin synnyttää, trauma siitä voi silti tulla. :/ Harmillista sinänsä, kun kuitenkin se mitä siitä tuloksena on, on jotain niin ihmeellistä.

Evis (Ei varmistettu)

En ole itse tosiaan synnyttänyt, mutta kuullut todella todella todella monenmoista tarinaa siitä. Monen monen monen monia raskauksia olen myös sivusta seurannut.

Molemmat hirvittää ihan järettömästi. En oikeastaan ole varma miksi, sillä henkkoht en tiedä kauniimpaa kuin raskaana oleva nainen tai ihanempaa kuin synnytys eikä kukaan tuttavistani ole traumatisoitunut kummastakaan taikka jäänyt edes pahoille fiiliksille. Kaikki on ollut kaiken kaikkiaan tyytyväisiä ja onnellisia siihen kaikkeen.

Itse olen pienessä päässäni miettinyt adoptiovaihtoehtoa, mutten pelkästään ns. "itsekkäistä syistä" eli pelkojeni vuoksi vaan tämän ajatuksen pohjalla on monen monia seikkoja. Koen jostain syystä tästä aika suurta häpeää ja ensimmäistä kertaa elämässäni tämän sai tietää joku muukin minun lisäkseni. Ajattelin kyllä kirjoittaa tästä aiheesta postauksen omaan blogiini lähiaikoina, missä kertoisin asian juurta jaksaen.

Voimia sulle hirmuisesti. <3 Toivottavasti aika kultaa vielä muistosi tai pääset edes vain niistä yli ettei mikään asiaan viittaava saisi jo ns voimaan pahoin.

Kosketusarka

Hei, evis, eihän se nyt ole sen huonompi se äitiys, olit sitten itse synnyttänyt tai adoptoinut, ihan samalla tavalla sinä sitä lasta  hoitaisit ja rakastaisit. :) En tiedä tosin miten adoptiohommat menee, että pitääkö ehdottomasti olla jokuvika ettet voi synnyttää itse, vai voiko sitä noin vain hakea jos lapsen haluaa.

Evis (Ei varmistettu)

Jekkuli:Oon ymmärtänyt, että tietyn iän saavutettua on mahdollista adoptoida kyllä ilman vikojakin. Ja ei ei ei, ei todellakaan ole yhtään sen huonompi! En sitä yrittänyt sanoa, vaan häpeäni johtuu muista syistä. En kokisi olevani yhtään sen huonompi vanhempi vaikka lapsi ei biologisesti minun olisikaan. :) Kirjoittelen tästä enemmän kyllä lähiaikoina omaan blogiini.

Evis (Ei varmistettu)

KORJAUS: Piti kirjoittaa tuo yksi lause näin (mutta idioottina yritin täällä ilman laseja kirjoittaa, niin tuli taas jotain ihan mitä sattuu...) : Ja ei ei ei, en todellakaan olisi yhtään sen huonompi vanhempi.

MirvaK

5,5v sitten ilmoitin, että meille tulee seuraava lapsi vasta kun miehet pystyvät synnyttämään. 1,5v sitten iski kamala vauvakuume, joka vei yritykseen ja syyskuussa ihan minä tuon kolmannen lapsen synnytin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulle tuli ihan paha mieli sun puolesta. Siitä, kuinka raskas kokemus synnytys sulle oli ja kuinka se ahdistaa. Mä ehdotan, että kävisit pelkopolilla (ei tarvitse olla uudestaan raskaana tai edes suunnitella sellaista) juttelemassa läpi synnytyskokemuksen. Ei se kokemaasi kipua ja tuskaa poista, mutta voisi kuitenkin jäsentää kokemusta kun kävisit sen läpi ammattilaisen kanssa. Itsellä voi olla usein erilaiset muistikuvat siitä mitä on tapahtunut.

iity-
Puolivahingossa

Jekkuli Sepä se, kun jokainen kokee raskauden ja synnytyksen erilailla :) 

Evis Kiitoksia :) Toivon kans, et pääsisin yli - vaikka siihen muistojen kultaamiseen en täysin usko. Riittäis edes se hopea :)

MirvaK Mulle vauvakuumekin tuntuu jotenkin absurdilta ja hassulta :D

Vierailija Voisin harkita tota pelkopolilla käymistä sitten kun olisin siihen ehkä vähän enemmän valmis. Vaikka tässä nyt julkisesti vuodatan, niin ääneen puhuminen on vähän inhaa touhua vielä. Menee vaan kylmiä väreitä + yleensä käännän koko tekstin humoristiseen muotoon kasvokkain, ettei siitä sen enempää keskusteltaisi sitten. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kannattaa ottaa puheeksi neuvolassa ja pyytää, että pääsisi esim. sinne synnärille juttelemaan asiat läpi. Näin meilläpäin on ainakin mahdollista tehdä, jos synnytys on jäänyt kaivelemaan. Ja sitten tietenkin kun on itse siihen valmis.

Adoptioita joku tuossa ylempänä mietti, ainakin kansainvälisissä adoptioissa se maa päättää adoptiokriteerit. Joillain mailla on tosiaan se vaatimus, että on todettu lapsettomuus ja osa maista ei hyväksy sellaisia hakijoita, joilla on biologisia lapsia. Mutta riippuu tosiaan maasta, osalla on huomattavasti pienemmät vaatimukset. Suomalaisia lapsia taitaa adoptoitavaksi tulla aika vähän vuosittain.

minttumari

Ei oo kaunista synnyttäminen, ei. Raakaa puuhaa. Pahinta on just se, että joku adrenaliini tai muu alkuihmishormoni pitää ihmisen tajuissaan sen kaiken läpi... Itseänikin pistää edelleen (2v synnytyksestä) todella paljon vihaksi, että synnyttämistä siloitellaan ja romantisoidaan kaikkialla. Ehkä toisilla sitten toimii joku "unohdushormoni" niin tehokkaasti.

Eileithyia (Ei varmistettu) http://eileithyian-matkassa.blogspot.fi/

Hei, eksyin blogiisi, kun etsin verkosta äitien kertomuksia traumaattisista synnytyksistä. Olen itsekin synnytyksessä traumatisoitunut, tosin en kipujen vaan kätilöltä saamani ala-arvoisen kohtelun vuoksi. Ryhdyin hyvin pian synnytyksen jälkeen etsimään itselleni apua ja myös vertaistukea, ja molempia on ollut yllättävän vaikea löytää. Nyt mielessäni pyörii ajatus, että tahtoisin perustaa synnytystraumavertaistukifoorumin nettiin, siis suljetun keskustelupalstan samantyyppisiä asioita kokeneille äideille; olisitko sinä ehkä kiinnostunut lähtemään moiseen foorumiin mukaan? Kertomuksesi kuulostaa siltä, että puhumisesta saattaisi olla apua - ei ehkä heti, mutta ajan kanssa. Traumat on perkeleellisen sitkeitä, mutta kyllä nekin saa hiljalleen lannistettua! Jos vertaistukimeininki kiinnostaa sinua, mulle voi laittaa s-postia osoitteeseen eileithyia1978 miukumauku gmail.com .

Kommentoi