Yksinäinen mutsi

Puolivahingossa

Mietin kauan kirjotanko näistä fiiliksistä. Päätin että kirjotan, koska sivupalkissa lupaan kirjottaa kaikesta rehellisesti, mitään kaunistelematta. Siispä tässä, tämän päivän ajatuksia, jotka ei niitä kaikista kivoimpia ajatuksia ole, mutta joissain määrin kuuluu tähän mun äitiyteen.

Seinät kaatuu päälle, ahdistaa, masentaa ja tekee mieli itkeä. 

En muista millon viimeks olisin viettäny edes tunnin näiden seinien ulkopuolella ilman vauvaa. Kävin ennen monesti viikossa. 
Arvostelen mielessäni facebookin etusivulla baarireissujaan jatkuvasti mainostavat äidit. Vaikka järjissään ne vaan yrittää pysyä. Mikä mä olen arvostelemaan, olenhan mä itekin baarissa käyny.

Tuntuu, että kaikki oikeet kaverit on kadonnu. Ne harvat kaverit, mitkä pystyn tänä päivänä luetteleen kavereiks, asuu liian kaukana tai niiden kanssa on jotain kränää. 
En mä jaksa soittaa kenellekkään, pettyisin vaan, kun ei kenelläkään oo aikaa. Sanotaan, että koita pärjätä ja soitellaan joskus. Mietitään omia murheita.

Lapsettomat kaverit ei ymmärrä miltä tuntuu, kun ei saa aikaseks avata ulko-ovea, vaikka se on muka niin lähellä. No onhan se, näen sen tästäkin. Siitä lähteminen vaan on ihan eri juttu. 
Lapselliset kaverit ei ymmärrä näitä joskus iskeviä fiiliksiä, koska on maailman helpoimman lapsen äiti. Vaan koliikkivauvan äiti saa sanoa olevansa vähän väsynyt. Vauva nukku 12 tunnin yöunet viime yönä. Mä heräsin kahdelta päivällä, en mä sais tuntea näin.

Joku toteaa, että olis pitäny varautua tähän raskausaikana. Joku kertoo diagnoosinsa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ei tähän voi millään varautua. Jokainen sisäistää olevansa kiinni lapsessa, kotona suurimman osan ajasta, mutta todellisuus iskee silti vasten kasvoja tietyin väliajoin. 

Mies käskee lähtemään edes jonnekin. Pieni kävely tekis hyvää, tiedänhän mä sen. Oon vaan ihan liian väsyny kaikkeen just nyt. Oli se sitten juoksukenkien sitominen tai auton starttaaminen. 

Tupakat on loppu, rahat on loppu. Kitkuttelen viimestä viittä euroo tilillä laittamatta sitä tupakkaan, jos vaikka korvike sattuis loppumaan ennen Kelan rahojen tuloa.

Hyvin lähti tämäkin vuosi käyntiin. 

Huomenna tai jo tunninkin päästä olo on parempi. Käyn kuumassa suihkussa, keitän teetä ja hymyilen vauvalle. Saatan vetästä tämänkin tekstin vitsin muotoon ja totean, että onhan mulla kavereita - meinaan kaikki te, jotka luette näitä älyttömän masentavia synninpäästöjä.
Varmaan pussaan miestä ja kiroan, kun nyt näin tyhmän ja alastoman tekstin menin julkasemaan. 

Toivotaan että en.

Share

Kommentit

Ixy (Ei varmistettu)

Muru, mä oon täällä, yhden tekstarin tai soiton päässä. Mulla on aina aikaa sulle. <3 Lähet vaikka tallille munkans joskus. ;) Love.

iity-
Puolivahingossa

<3 Viittasin tolla kaukana asumisella suhun. Eihän se ny niin hirveen kaukana oo, mut ihan liian kaukana kuitenkin. :/

iity-
Puolivahingossa

Tää äitiys on kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa, että osasin arvata olevani yks monen joukossa :) Kiitos, lohdutti kuulla se jonkun muunkin suusta.

Ja niimpä, onneksi on blogi. Hassua kuinka tästä on yhtäkkiä omaksi huvikseen ja ajantappo -kirjottelun sijaan tullu ihan henkireikä.
Meillä vielä tässä vaiheessa mies kestää näitä pitkiä päiviä samalla sohvalla, mutta se on meistä se, kun jaksaa nähdä enemmän vaivaa ylläpitääkseen kaverisuhteitaan ja siltä löytyy enemmän kavereita, jotka tuntuu olevan valmiina koska vaan lähtemään joka paikkaan.  

Ja joo, niinhän näitä on - onneks melko harvoin kuitenkin. :)

whitelily
White Lily

Samanlaisia ajatuksia varmasti muillakin äideillä! Kyllähän sitä kaikki sanoi jo ennen vauvan syntymää, että elämä muuttuu. Ja itsekin sitä mietti etukäteen. Mutta ei sitä voi ymmärtää ennen kuin sen todella kokee itse ja huomaa kuinka paljon pieni ihminen sinua tarvitsee. Olet sille kaikki. Enää ei voi samalla tavalla lähteä kauppaan tai yhtään mihinkään. Nyt on se pieni, jonka mukaan täytyy aina miettiä missä järjestyksessä toimitaan jne.

Ja tosiaan päivät voivat välillä tuntua yksinäisiltä, jos ei ole lähellä muita kaveri-äitejä. Tuntuu, että se elämä on vain sitä kotona oloa ja äitiyttä. Ja lapsettomat tuttavat ja kaverit eivät välttämättä osaa kysyä juuri niitä "oikeita" asioita tai ymmärrä, millaista se elämä on. Samaa mieltä olen siitä, että tuntuu ikään kuin väärältä olla väsynyt/ahdistunut, jos vauva on maailman helpoin. Eihän silloin pitäisi olla mitään syytä! Mutta ei se aina ole niin. Vauvan syntymä ja synnytys on naiselle aika iso juttu. Ja miten sekaisin voi hormonit olla! Kaikkiin asioihin ei voi itse vaikuttaa. Mutta siihen onneksi voi, että yrittää pitää huolta itsestäänkin. Tehdä asioita ihan yksin tai nähdä niitä ystäviä. Oma aika on tärkeää.

Toivon sinulle voimia uuteen vuoteen! Kohta alkaa kevät-aurinko paistaa ja ehkä valoisia päiviä on enemmän =)

Torey
Näissä neliöissä

Oma lapsemme on niitä maailman helpoimpia. Joskin omapäinen niin aina nukkunut yöt hyvin ja syönyt hyvin. Mutta meilläpä ei vauvana nukuttu niitä 3-5 tunnin päikkäreitä, jolloin käsketään rentoutumaan ja nukkumaan. Meiän tyttö oli vauvana torkkuja. Sittemmin kun yö heräämiset jäi kokonaan pois (1-2 herätystä oli vauvana) ja päiväunet alko olla 1-2,5 tuntia sai sitä omaa aikaa päivisin. Ihana murunen ja hänen kanssa olo ei ahdistanut, mutta talvella pienen kanssa kotona olo kaksin oli välillä ahdistavaa. Tai siis se yksinäisyys. Mies pitkät päivät töissä. Kaikki muut töissä. Ainoastaan yksi ystäväni jaksoi ja halusi ravata meillä läheisten lisäksi. Keväällä se sisällä kököttämisen ahdistus hävisi kun pääsi rattaiden kanssa ulos, ilman että piti miettiä kuinka kauan ulos lähtö itsessään vie aikaa. Välillä ahdistaa ja saakin ahdistaa. Ei se meistä huonoja vanhempia tee. :)

Nyt töissä käyvänä vietän lomalla mielellään aikaa tytön kanssa kotona, lähtemättä mihinkään. :D Mamman kanssa jaksetaan ravata siellä ja täällä, muuten on kiva köhnöttää ja olla vaan!

iity-
Puolivahingossa

Kiitos :)

Oletin, että mun olis helppoo olla kotona, koska oon aina ollu kunnon kotihiiri,.enemmän ärsyttää, ettei jaksa lähteä minnekkään, vaikka siihen oliskin mahdollisuus. Ei vaan saa aikaseks.

Mutta joo, toivotaan että kevät tulis jo pian! Kiitos vielä paljon :)

iity-
Puolivahingossa

Tulee jo tyhmiä typojakin. 

Torey Joo, kuulostaa tutulta :) Ai vitsit, mä niin odotan ihania vaunukelejä!

Nonariina
Kahvia ja unelmia

Mulla oli samanlaisia fiiliksiä joskus loka-marraskuussa ja mun kaverit oikeasti asuu lähellä. Se on karmee fiilis. Inhosin itseäni ja ystäviäni vähän aikaa. Lopulta pakotin itseni sitten ottamaan yhteyttä perhevalmennuksessa tapaamiini äiteihin ja sieltä löytyi pari hyvää tyyppiä. En tiedä kiinnostaako sua tollanen, mutta mä lähdin niiden kanssa jopa vaunukävelyille, vaikka mua vähän ällöttää kulkea tuolla kaduilla vaunuletkassa....yöh. Loppujen lopuks sitten kutsuin pari meille kahville ja ollaan pidetty yhteyttä melkein viikottain. Eikä enää tartte käydä vaunukävelyillä letkassa.

Hirveitä välillä nää fiilikset mitä äitiys tuo tullessaan. Niihin ei oikeesti voi mitenkään valmistautua. Ja tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu kun ei pääse siitä ovesta ulos.

<3 <3 <3

Evis (Vierailija) (Ei varmistettu) http://kaunistajarumaa.wordpress.com/

Raskausaikana ei yksinkertaisesti voi varautua kaikkeen. Ainoa mihin voi varautua on ostaa tarvittavat asiat lapselle, kaikki muu tulee aina yllätyksenä Sitä aina yrittää varautua ja luulee olleensa varautunut, mutta myöhemmin sitä huomaa olleensa väärässä. Lähes kaikki tuleekin yllätyksenä, ihan kaikille. Sitä ajattelee kyllä koko raskauden ajan, että koko elämä muuttuu. Muttei sitä vaan voi ymmärtää kuinka paljon kaikki muuttuu ennen kuin se muutos tapahtuu. Ja tämä sama toistuu jokaisen lapsen kohdalla.

Nykyään on joku ilmiö, ettei enää tueta kavereita juur ollenkaan. Ei ainakaan samaan tapaan kuin ennen. Vuosia ja vuosia taaksepäin kaverit olisi tullut sun luokse ja kädestä pitäen vienyt sut ulos. Silloin kaverit ymmärsi, että toisella on nyt paha mieli ja paha olla, että toinen tarvitsee nyt tukea ja jeesiä. Nykyään todetaan vain että "Pärjäile". Surullista. Nykyään myös on tuota kauheeta vertailua, mitä en vaan voi käsittää. En niin millään. Sitten valitetaan ko ihmiset ei puhu, no ei kai jos menee sanomaan "Ei sulla voi olla noin vaikeeta ko sulla on niin helppo lapsi". Ei se vaan mene noin mustavalkoisesti. Jokainen ihminen, jokainen äiti, jokainen isä, joikainen lapsi ja jokainen perhe on erilainen. Miksei sitä voida vain hyväksyä ja ymmärtää?

Jokainen vanhempi tarvitsee myös sitä aikuisen seuraa, joten on ihan luonnollista että seinät kaatuu päälle. Se on ihan eriasia nähä kavereita rattaita työnnellen ko täydessä rauhassa kahvilla istuen. Lapsi vie aina osan siitä huomiosta, ei sille vaan mitään mahda. Sitä se elämä lapsen kanssa on. Lapsettomien kavereittan kanssa tämä on erityisesti vaikeaa (ainakin yleisesti), koska niin moni lapseton ei vain ymmärrä sitä. Mitä ihmettelen, koska maalaisjärkikin tuon jo sanoisi! Oikeesti ihmiset.

Sitä luulisi, että toiset lapsenomaavat ymmärtäisi näissä asioissa. Mutta ei, vaikka kaikki ovat enemmän tai vähemmän läpi käyneet samoja asioita. Monelle lapsenomaavalle olen ollut itse yksi tärkeimmistä tukijoista, mikä on sinällään pelottaa että monelle olen myös se ainoa lapseton kaveri.

iity-
Puolivahingossa

Nonariina Toi on kyllä jo pelottavan tuttua tekstiä. Ihanaa, et sait fiilikset pois päiväjärjestyksestä. Mä täällä nyt funtsin pitäiskö alkaa uhraamaan enemmän aikaa oikeesti niille ystäville (pitäis!) eikä vaan tyytyä siihen "joskus soitteluun". 

Ja joo, on nää kyllä aikamoisia.. Kiitos ♥

Ruusu Mä tunnen paljonkin syyllisyyttä asiasta, aika hassua etten oikein oo tiedostanu sitä ennen tätä sun kommenttia. Kumma juttu. Mutta huonon omatunnon poteminen joka asiasta on äitiyttä kyllä parhaimmillaan, että kai se liittyy sitten siihen. 

mirmir (Ei varmistettu)

ihan ku toi teksti ois tullu mun kynästä. tai siis näppäimistöstä, hehhe.

poika tosin jo 1,5 v, mutta edelleen samoja fiiliksiä. sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen viime keväänä, lähinnä koska vertaistuki puuttui täysin. mulla ei tässä kaupungissa ole yhtäkään mammakaveria, kun kavereitakin on miehen lisäksi enää vain kaksi. ennen niitä oli sentään kourallinen, muttei enää. terapiassa itsensä purkaminen auttoi paljon, vaikkei ne mitään itkuttomia reissuja olleet, päinvastoin. itkin siellä niin paljon, että loppupäivän olin ihan poikki. tosin reissuja ei tarvittu kuin alle 5, ja jokaisen jälkeen oli huomattavasti parempi olo, eikä lääkkeitä tarvittu.

ja ei tähän voinu mitenkään valmistautua, vaikka takaraivossaan tiesi, että näin varmaan käy. eihän siihenkään voi ikinä valmistautua, että joku tuttu kuolee, vaikka kaikki me joskus kuollaan. (näin tosi pirteänä esimerkkinä :D)

nytkin tosi raskasta aikaa, kun mies on intissä viikot ja välillä viikonloputkin. voi mennä viikkoja, että en näe lapseni lisäksi muita ihmisiä kuin kaupan kassan ja satunnaisen naapurin. se jos mikä on yksinäistä. tosin 6 kk takanapäin jo, 3 kk edessä. kyllä tästä vielä noustaan!

niin ja jos tosiaan oot turkulainen, kerro, jos kaipaat juttuseuraa ihan vaikka kasvotustenkin. taidetaan molemmat kaivata vertaistukea :)

Vierailija (Ei varmistettu)

when ever you want to talk I be there for you.
I miss you and and our times. But i'm also pround over you, and i now you're strong and always make you way out &lt;3 take care!

// Anna.R

Emilia Pyykkönen
Kuplia

Talvi varmasti vaikuttaa fiiliksiin. Kun lapsi kasvaa, niin seuraa löytyy varmasti myös sieltä kuuluilta hiekkalaatikoiden reunoilta ja puistoista. Tsemppiä :)

Liv
Päiväuniaika

Se on hurja, kuinka yksinäinen vauva-aikana voi olla,- ihan siitä huolimatta, että elää siinä tiiviissä symbioosissa sen pienen vauvan kanssa ja siinä tavallaan on koko ajan joku. Siis että voisi kuvitella haluavansa omaa aikaa, aikaa olla yksin. Mitä vielä! Aikuista seuraa, kiitos! 

Mulla on ainakin helpottanut, mitä vanhemmaksi tyttö on kasvanut. Että hänestä rupee olee oikeasti seuraa ja kommunikointi on aivan erilaista. Toki varmasti sekin, että tottuuhan tähän "yksinoloon", turtuu. Ja toisaalta sitten taas, me kyllä käydään tosi paljon ihmisten ilmoilla ja nähdään kavereita. 

Mut joo, kylhän se onneks siitä :) Haleja vaan ja suunta kohta perhekahviloita ;D 

iity-
Puolivahingossa

Evis Oho, sun kommentti on näköjään ilmestyny samaan aikaan, kun oon ite vastannu. Ja oli kyllä niin täydellinen kommentti, etten osaa lisätä oikein mitään - nyökyttelen vaan. :)

mirmir Onneks pahin on takana päin jo ja terapiat autto! :) Auts, mulla edes on mies tässä ihan yhtä paljon, kun minäkin. Joo, Turussa asutaan mekin, niin vois yrittää treffata! Hihi :) Pistä hei vaikka tonne puolivahingossa@hotamailiin viestiä ja vaikka facebook nimi, niin lisäilen sut kavereihin :)
Helpompi sieltä viestittää seuraa vailla, ku täältä :D

 Anna I know, it's just hard to call only sometimes, not everyday anymore! :/ I miss you too. <3

Emilia Joo, ihan varmasti vaikuttaa ja joo, kyllä mä uskon, että ''jennin äiti'' tms on mun kverilistoilla parin vuoden päästä :D Kiitos kovin paljon!

Liv Joo, tuli vähän puskista. Olin kuitenkin raskaana tosi yksinäinen ja kaikki sano, että menee ohi. Ja menihän se alku siinä vauvahuurussa.
Hihi, joo käytän omat aikani tiskaamiseen, bloggaamiseen ja suihkussa käymiseen, mutta olenkin vähän vaativampi ja haluan vielä juoda kahvinikin seurassa! 

Niinpä, uskon kans että kehityksen ja kasvun myötä tää menee ohi kokonaan. :)
Kiitos! 

Toinen"yksinäinen"äiti<3 (Ei varmistettu)

Kiitos että julkasit tän kirjotuksen.
Ois voinu olla mun näppikseltä!!

Tsemppii sulle! :)

iity-
Puolivahingossa

Voi kiitos itsellesi! :)
Ja tsempit sinnekin, kohtalotoverille :)

Tirautin muuten itkut eilen illalla, kun luin näin kauhean määrän välittäviä kommentteja - olette kaikki ihan parhaita! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuulostaa siltä että kun sun mies ilmeisesti sairausloman takia (?) on koko ajan kotona, ei sulla senkään takia tule lähdettyä mihinkään. Mun on ainakin paljon hankalampi lähteä omille menoilleni silloin kun mies on kotona, koska ei ole ns. pakkoa etsiä muuta aikuisseuraa. Mut sit kun se on töissä niin on vain pakko soittaa ja sopia treffejä kavereiden kanssa, muuten tulee hulluksi. Eli ehkä sun pitäisi yrittää kuitenkin nätisti potkia itseäsi vähän liikkeelle? Kun sitä niin helposti ajattelee, että vietetään nyt sitä yhteistä perheaikaa miehen kotonaollessa, vaikka se että vuoroin istutaan tietokoneella ja vuoroin hoidetaan vauvaa ei sitten kuitenkaan lopulta anna kummallekaan ihan kauheasti.

iity-
Puolivahingossa

Jep, sairaslomailee - tosin alottanu jo työnhaun, eli ei tätäkään kauaa enää kestä. 
Ihan totta muuten. Ja oon huomannu, että tän vuorokauden ympäri kestävän hengailun takia tulee niitä pikku riitoja, mitkä rasittaa molempia vielä entistä enemmän. Ja joo, ensimmäinen askel otettu ja sovittu kaverin kanssa jumppatreffit jo tälle viikolle :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi ei, paljon jaksamista ja haleja sinne päin.

(Olen itse masennusta sairastava ja sun olosi ovat tuttuja, vaikka lapsen kanssa ne on tietenkin erilaisia)

Marjia

Jaksamista sulle!!

Mulla auttaa jo se, että vedän "ihanmitävaan" äkkiä päälle ja menen kymmeneksi minuutiksi ulos hengittelemään raitista ilmaa. Kävelen vaikka vaan talon ympäri rauhassa. Usein sitä onkin niin väsynyt, ettei pitemmälle lenkille (varsinkaan juoksemaan) oikein jaksa lähteä ja kelikin on ällö ja koko ajan on pimeetä. 

iity-
Puolivahingossa

Kiitoksia!

Ja siinä tapauksessa tottakai samoin sinne suuntaan :/

iity-
Puolivahingossa

Ja Marjialle kiitos myös :) Niinpä, huomattavasti autto äskön jo väkisin kauppaankin lähteminen. Saahan siinä vähän kylähullun maineen, kun tutkii jokaisen hyllyn erityisen tarkkaan kuluttaakseen aikaa, mut who cares? :D 

Marjia

Hah! Mä tutkin jokaisen hyllyn erityisen tarkkaan sen vuoksi, etten väsymykseltäni tajua enkä muista, että mitä kaupasta yleensä edes pitäisi ostaa.... Ja mitähän h**toa sitä tänäänkin taas söisi?!? Ja sitten yritän lykätä kirjastokorttia maksulaitteeseen. Who cares, tosiaan :))

 

iity-
Puolivahingossa

Hahaa! Oon muuten erityisen hyvä kans noiden korttien sekottamisessa :D

''Onks sulla henkkareita?'' 

''Joo, on tässä''

''Niin tää on tosiaan plussakortti..'' 

eppunen

Siinä vaiheessa ko päivän sisältö on pyykkienpesu, vauvan ja koiran kanssa hengailu ja odottaminen, että mies tulee töistä, ja tämä päättääkin tultuaan lähteä 16km päähän ostamaan koiranruokaa, niin tulee kyllä se itku. Miksi me ei menty mukaan? No koska pitäis pukea papu... Mies ei sitä oo koskaan ennenkään lähtiessä pukenu, eikä siinä kyllä mene kun 5min. Ei väkisin sitten.

iity-
Puolivahingossa

Hmph :(

Iksu
Tassuja ja töppösiä

Kuulostaa kovin tutulle minunkin korvaani. Juuri kirjoittelin omalla puolellani kuinka iloinen olen kun tyttöni täytti juuri vuoden, ja kuinka vauva-aika oli minulle raskasta vaikka minulla oli "helppo vauva". Kellään minun kavereistani ei ollut lapsia, joten yksinäinen olo alkoi minullakin jo raskausaikana. Ja kun mieskin näki vain mahan, eikä minua sen takana ollenkaan. Nyt viime marras-joulukuussa olimme molemmat vähän väliä flunssassa, ja taas todellakin tuntui että kaatuu seinät päälle. Se omien ja vauvan ulkovaatteiden pukeminen voi olla joskus niin ylitsepääsemättömän vaikeaa, sitä ei vaan voi kaikki ymmärtää! Ja hei, mäkin kulutan joskus aikaa kiertelemällä ruokakaupassa :D

kiitu (Ei varmistettu)

En voi sanoa että tiedän miltä tuntuu kun ei ole vielä omaa pikkuista (rv 24) mutta muutin miehen perässä Norjaan, ja en tunne täältä ketään :( tosi rankkaa on ollut jo odotusaikana ja pelkään että pahenee kun ei pääse näkemään muita aikuisia, edes omaa perhettä!! :( Nyyh.. Muutenkin masennusta sairastanut, joten tuntuu vielä ikävemmältä että pitää olla niin kaukana kaikista tutuista ja asettua uuteen kaupunkiin, jota nyt vihaan ! Mutta toivottavasti kevät tuo uusia tuulia tullessaan meille molemmille ;) Ihana kirjoitus taas kerran &lt;3

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Kuule, samoja fiiliksiä on aina ajoittain täällä maailmalla asuvallakin, vaikka ei lasta olekkaan joka kotona pitäisi. Suuri osa ystävistä ja tukiverkosta on kaukana. Ja paikallisten kanssa sitä vain suomalaisena on vähän eri aaltopituudella sitten kuitenkin. Kun kahville mennäkseen pitäisi ajaa vajaa tunti per suunta, jää se helposti tekemättä. Vaikka ei pitäisi. Mulla voi mennä viikkoja etten tapaa ketään, mutta pidän itseni kiireisenä. On treenit, työt ja bloggaus. Ei siinä ehdi kaivata kunhan ei ala ajatella liikaa.

Jännä miten sitä itse tekee itsestään yksinäisen. Ja miten kuvittelee olevansa yksin, vaikka ei olekaan.

iity-
Puolivahingossa

Iksu Ihanaa, että teillä (ilmeisesti) pahin on takana päin! :) Mulla tais hormonit tehdä raskaudessa sen, että oli pakko olla jonkun kanssa koko ajan ja vaikka olinkin, olin silti ''yksinäinen''. Sitä kaverin kanssa kahvitellessa mietti, että jaiks - tunnin päästä oon taas yksin ja ahdistu jo valmiiks. 
On joo, ai vitsit kohta se kesä tulee ja uloslähtemiset saattaa helpottua :)

kiitu Hui, rohkea veto :) Voisin vaan kuvitella kuinka yksin olisin maassa, missä ei edes ymmärrä kieltä. Toivottavasti saat edes vähän kontaktia muihin siellä, eikä pääse masennus hiipimään!

A. Sinivaara Joo, uskon! Onhan ne puhelimet, skypet sun muut hollilla, mutta kyllä mä itse ainakin kaipailisin ihan vaikka jo halaustakin sillon tällön onnistumisten ja epäonnistumisten myötä. 
Kalenterin täyttäminen toimi mullakin pahimpiin yksinäisyyden fiiliksiin ennen vauvaa. Alan nyt pikku hiljaa lisäileen säännöllisiä menoja (salille perjantaina - jee!) ja kun ne merkkaa isolla jonnekin ylös, niin ei niistä kehtaa enää luistaa.

Ihan totta muuten! 

Saanuska (Ei varmistettu)

Tää ei varmaan yhtään lohduta, mutta joo, tutulta kuulostaa vielä näin 6 vuoden ja neljän lapsen jälkeen. :D Mulla tuo vaihe on tainnut tulla jokaisen lapsen jälkeen, ekan kanssa tietty eniten, koska tilanne oli silloin ihan uusi. Vieläkin tulee ajoittain, vaikka siihen on jo tottunut, että puhelimen soitetuissa 20 ekaa on sukulaisia ja eri terveydenhuollon instansseja. Kaverit, mitä ne on? Nykyään onkin jo yleinen vitsi muutaman muun äidin kanssa, että "ei oo tullut otettua yhteyttä, kun on muka ollut koko ajan kova kiire ja paljon puuhaa". Mitään ei oo vaan tullut tehtyä, kun ei oo jaksanut tai saanut aikaiseksi. :)

iity-
Puolivahingossa

Itseasiassa kyllä se vähän lohdutti :) Hihi, no teidän lapsimäärällä en ihmettele, jos ei saa aikaseks :D

Elina U.
Lentoaskeleita

Tiedätkö minusta oli jotenkin puhdistavaa lukea näin rehellistä tekstiä. Välillä vaan oikeesti äitiys ei ole ihan helppoa, tai elämä ylipäätään, ihanaa että joku sanoo sen ääneen. 

Joskus on vaan pakko suorastaan potkia itsensä ulos, pienen reissun jälkeen kämpän seinien ulkopuolelle olo on kuin uudella ihmisellä. Vaikka se uloslähtemisen prosessi varsinkin näin talvella ei ole kyllä tippaakaan houkutteleva, tiedän. Äläkä vaan tunne huonoa omatuntoa siitä että tuntuu rankalta toisinaan vaikka teidän tyttö onkin "helppo vauva"! Äitinä saa muutenkin tuntea huonoa omatuntoa milloin mistäkin, tämä on sieltä turhimmasta päästä. ;)

Tämä teksti rohkaisi minuakin sanomaan kerrankin suoraan, että nyt harmittaa, tuonne oman blogini puolelle. Kiitos.

Kommentoi