Ladataan...
Puolivahingossa

Koko ensimmäinen vauvavuosi ja varsinkin itsensä ajatteleminen äitinä oli alkuun shokki. Siitä kaikesta oli lukenu niin paljon, mutta todellisuus oli ihan toisenlainen. Jatkuvaa vuoristorataa - vuorotellen pelkoa ja pakahduttavaa rakkausmössöä. Ja sitten vielä kaikkea siltä väliltä.

Raskaana sitä jotenkin naiivisti ajatteli vaan synnytykseen asti. Että kunhan siitä selviää, niin sitten on äiti. Ja automaattisesti aina hyvä äiti. 
Itseään äidiksi kutsuminen oli alkuun niin vaikeaa, että kuiskailin pienelle nyytille ensimmäiset äiti -sanat synnärillä, ettei vaan vieruskaveri kuule - se kun oli alusta alkaen niin luonteva. 
Mä makasin kauhusta kankeana pieni hajuvedeltä tuoksuva vauva kainalossani, jonka hoitaja oli siihen laittanu, kun en ite uskaltanut.
Näin jo silmissäni kuinka miehen täytyy olla jatkuvasti lähellä, kun en mä pärjää. 

Ensimmäiset kuukaudet oli yhtä sumua yhdessä isossa vauvakuplassa ja mä yritin suunnistaa ihan sokkona. Ei mitään kokemusta mistään, mutta siinä me oltiin.
Mulla oli tietty käsitys äitiydestä ja kaikesta mitä äitinä kuuluu tehdä, mistä syystä ruoskin itteäni aivan turhaan, jos joku juttu ei menny suunnitelmien mukaan. Ne syyllisyyden puuskat on jotain ihan käsittämätöntä, kun kantaa vastuuta avuttomasta ihmisestä ja ajattelee tehneensä jotain väärin.

Samalla olo oli jotenkin levollinen. Sain mutsiudesta niin paljon jotain, minkä olemassa olosta en edes tienny. Tunsin olevani ihan valtavan tärkeä ja tarpeeks monen vapanvaihdon, syötön ja otsalle annetun pusun jälkeen aloin tuntemaan oloni myös vihdoinkin äidiks. Ja ihan hyväksi semmoseks, vaikka en vieläkään tienny kaikesta kaikkea.
Musta oli aivan käsittämätöntä miten jotain voi rakastaa näin paljon. Ja miten voi yhtäkkiä purskahtaa itkuun, kun tajuaa että senkin voi menettää ihan hetkessä.

Kuukausi kuukaudelta tulin mutsina varmemmaksi. Aloin vihdoin ja viimein miettimään miten me halutaan hoitaa asiat, eikä miten ne kuuluu hoitaa. Ja periaatteessa sillä tiellä ollaan edelleen.
Äitiys on jatkuvaa työtä kellon ympäri ja itsensä kyseenalaistamista, mutta samalla palkitsevinta ikinä.   

Vaikka vuosi mutsina meni ihan kohtalaisen hyvin, enkä edes tiputtanut tyyppiä koskaan mistään alas - sitä jotenkin miettii mitä kaikkea olis voinu tehdä toisin. Jälkiviisaana mä niin toivoisin, että olisin osannut olla pelkäämättä edes vähän vähemmän ja vaan nauttia. Tai että olisin luottanut äitiyteeni ja kykyihini pikkusen enemmän. Olisin saattanu käydä vaunulenkeillä ahkerammin ja jopa alkanu tykkään niistä, jos en olis stressannu oikeaoppisesta pukemisesta niin älyttömästi.
Ja ah, olisinpa edes kerran käyny vauvan kanssa kahvitreffeillä keskustassa, vaikka kuinka jännitti mennä vaunuilla bussiin.

Uskon että tästä eteenpäin mutsius sujuu jo helpommin. Ipana ei oo enää mikään vieras, vaan me molemmat tunnetaan toisemme ja kommunikaatiokin alkaa jo pelaamaan. Saan edelleen hämmästellä monia asioita, mutta samalla tuntea ylpeyttä kuinka meikäläisen opastuksella toi pieni iso oppii koko ajan kaikkea uutta. Tuun kokemaan niitä äitiyteen kuuluvia palasia ihan päivittäin ja saan olla jonkun tuki ja turva niin, että se toinenkin osapuoli käsittää asian.

Ja olla ihan hirveen onnellinen. Joka aamu ja joka ilta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Jonkun verran jo kerroin töissä käymisestä ja ipanan hoitoon tutustumisesta, mutta jos niistä vielä pari sanaa enemmän ja varsinkin siitä, miten ne näin jälkikäteen katsottuna lähti oikeesti sujumaan. 

Ensinnäkin, töihin pääseminen oli mulle parasta ikinä, jos ihan hetkeks unohdetaan huonot mutsi fiilikset. Pääsin haastamaan itseäni vieraalla alalla, keskustelemaan ihmisten kanssa ja sain keskittyä pääasiassa vaan omaan napaani töiden ohella. Mun ei tarvinnu tuijottaa kelloa kolmen tunnin välein ruokkimisen takia tai haistella kenenkään housuja. Sain kertoa huonoja vitsejäni työkavereille ja juoda kahvia ilman, että joku heittää ne joka kerta syliini.
Kaiken lisäks, sopparit tehtiin ajatellen myös mun mutsiutta ja vapaapäivistäkin saan varailla pääasiassa niitä, mitkä sopii meille ja meidän menoihin.

. . .

Samaan aikaan Nea tutustu päiväkoteihin - tai oikeastaan Neaa riepoteltiin päiväkodista toiseen. Alotettiin tutustuminen heinäkuussa tässä aika lähellä, pari tuntia kerrallaan. Päiväkoti, sen tilat ja henkilökunta oli kaikinpuolin ihan mahtava, mitä nyt hoitajat vaihtu meidän parin viikon tutustumisjaksonkin aikana jo monesti.
Mutta. Se oli kesän päivystävä päiväkoti, eikä me sinne voitu jäädä. 
Olin jo heti alkuun laittanu hakemuksen meidän viereiseen päiväkotiin ja meidät hyväksyttiin sinne, mutta siinä vaiheessa kun oltiin lähdössä tutustumaan, ilmotettiin ettei siellä mitään paikkaa enää vapaana ole. Ja nyt meidät siirretään ihan väärään paikkaan, mikä on sijainniltaankin ihan toisessa suunnassa, kun mun työpaikka tai miehen koulu.
Näreissäni yritin kuitenkin olla avoimin mielin ja käytiin sielläkin pariin otteeseen.
Paikka kuitenkin oli sen verran kauhistuttava henkilökuntaa myöten, ettei tehny mieli jättää ipanaa sinne yksin hetkeksikään. Tavarat vietiin kyllä ihan sisälle asti, mikä sitten olikin ainoa tutustuminen paikan sisätiloihin. 

Tuli päiviä, kun piti viedä Neaa tutustumaan, mutta mä en halunnu. Ja ne parit kerrat kun käytiin, me kiikuttiin keinuilla 15 minuuttia ihan kun jossain yleisessä leikkipuistossa ja lähdettiin kotiin.

Tässä vaiheessa kuvioihin tuli mukaan yksityiset hoitajat ja päiväkodit. Oikeastaan vaan niiden etsiminen, kun kaikilla perhepäivähoitajilla oli paikat täynnä - eikä ne yksityiset tuntemattomat hoidontarjoajat niin turvallisilta tuntunu, että oisin lähteny jonottamaan monta kuukautta. 
Samaan aikaan tän kyseisen päiväkodin (missä nyt tutustutaan) johtaja soitti meikäläiselle suutuspäissään, kun oli kuullu mun etsineen toista paikkaa. Kerroin sitten ihan suoraan mikä siinä tutustumispaikassa meikäläistä oikein vituttaa - ja seuraavanan päivänä hain ipanan kuravaatteet takas kotiin.
Jatkettiin etsimistä, mies oli kesälomilla vielä onneks ja minä räpelsin töissä.

Pari viikkoa ennen miehen koulun alkamista se sitten löyty. Yksityinen perhepäivähoitaja, joka on mun mutsin kaveri ja ihan täydellinen. Puhuttiin ummet ja lammet, kahviteltiin toistemme luona ja lyötiin hoitopaikka lukkoon.
Siellä ipana nyt sitten on ollu. Multa ei pimitetä mitään tietoa ja saan töihinkin viestiä jos jotain merkittävää on tapahtunu. Ja tää fiilis on ihan erilainen kun Nean päiväkotiin tutustumisen aikana. 
Tältä kuuluu tuntua, kun vie lapsensa hoitoon. 

. . .

Miten meidän arki sitten rullaa? 
Keittelen aamulla kahvia ja puuroa, yritän edes minuutin uhrata omalle naamalleni ja vien Nean hoitoon. Mies tulee koulusta työpaikalle vaihtamaan autoa, hakee ipanan, menee kotiin ja mä tuun seiskan jälkeen. Yritän jaksaa olla oikeesti läsnä ne viimeset yhteiset pari tuntia ja sitten vaan röhnötetään miehen kanssa loppu ilta. Tehdään ruokaa jos jaksetaan tai käydään vuorotellen kavereilla. 
Vapaapäivät ja viikonloput onkin sitten asia erikseen, kun oikeesti ehtii tekemäänkin jotain ja voidaan syödä koko perhe saman pöydän ääressä.Ja tässä vaiheessa ne huonot mutsifiilikset puskee jo väkisinkin takaraivosta esille. 

Olin töiden jälkeen alkuun niin loppu, että mun koko loppupäivä meni sohvalla maaten. Mieluusti olisin menny jo heti ovesta tultua suoraan sänkyyn, mutta olin liian väsyny käveleen niin kauas. 
Olin just vuoden verran hoitanu Neaa ja kotia täyspäiväsesti, mutta nyt en jaksanu mikrottaa edes puuroa illalla. Saatika voidella leipää itelleni.
Annoin töissä itestäni ihan kaiken ja sykin niin kovalla teholla, ettei siitä mitään energiaa käteen jääny. Nyt myöhemmin siihen on alkanu ehkä kiinnittää enemmän huomiota ja koittaa jojoilla kodin ja työn välillä.

Nyt pari kuukautta myöhemmin, handlaan hommat edes noin niinkun suurinpiirtein, enkä pala loppuun yhden työpäivän aikana pelkästä turhautumisesta. Joskus on päiviä (= hammasöitä) kun töihin meneminen tuntuu vapaa-ajalta ja päiviä, kun asiakkaina on ollu pelkkiä idiootteja, mikä peilaa sitten kans kotiin. Mut eiköhän siitäkin pääse eroon ajan kanssa.

Pääasia nyt kuitenkin on, että ollaan kaikki kolme ihan tyytyväisiä.

Peeäs. Sivupalkissa meikäläisen ihan henkilökohtanen instagram! Oon niin tampio instagramin kanssa, että helpoimmalla pääsin, kun en alkanu räpeltää sinne uutta tiliä blogia varten.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Lykkään nyt ihan suosiolla noi muistelmahaasteet vieläkin myöhemmäksi ja raotan varovasti kuulumisia - niiden perään kun on jo huudeltukkin.

Ensinnäkin, blogin kanssa mun toivo oli jo lähes kokonaan menetetty. Meinasin toivottaa soronoot ja varmasti olisinkin niin tehny, jos vaan (taas kerran) olisin saanu aikaseks. Meni ihan reisille se lupaus, että kirjottelisin edes yhtenä vapaapäivänä viikossa ja oikein kirsikkana kakun päällä jätin päivittämättä sinne facebookkiinkin. 
Tyytyväisenä viettelin vapaapäiviäni uhraamatta ajatustakaan blogille.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin itteni taas pitkästä aikaa tilanteesta, että kun jotkut asiat alko risoon pahasti tai naurattaan ihan sairaasti, niin mun teki mieli vaan jakaa ne täällä. Ihan niinkun sillon ennen vanhaan.
Ja kun äitiys on siitä jännä homma, että siinä kehittyy suuntaan tai toiseen ihan jatkuvasti ja samaten käy mielipiteiden kanssa. Mä en oo enää se sama keltanokkamutsi, mitä mä olin vuosi sitten - enkä tosiaankaan ajattele enää samoin, kun sillon aikoinani paasatessani soseista. Sitä alko väkisinkin miettiin, että tämänkö kuvan mä nyt haluan itsestäni jättää tänne julkisesti vai pitäiskö mun ihan pikkuriikkisen verran korjauttaa ja näyttää mikä mä tänä päivänä olen ja mitä mä oikein nykyään funtsin.
Ihan yhtä paivana syy oli, että tää blogi on ollu täällä kauan. Mun mittapuulla nyt ainakin. Tänne mä oon kirjakielellä kirjottanu kuinka tyyppi on ultrassa näyttäny ihan tolta isiltään. Ihan oikeesti ultrassa - ja tuntuu et siitä olis jo kymmenen vuotta aikaa.
Tää koko blogi on aika iso osa mua.  

 Mutta. En aio vieläkään luvata mitään liian suuria. Sen verran uskallan kuitenkin luvata, että läppäri jää näkyville muistuttaan tästäkin elämästä, enkä jemmaa sitä enää kirjahyllyn pimeimpään laatikkoon tolta ipanalta. Toivon, että edes osa jäljellä olevista lukijoista jäis odotteleen uusia postauksia, mutten vedä herneitä nenääni, jos näin ei tapahdu. Eiköhän vanhat tutut meikäläisen löydä taas sitten joskus, kun pystyn päivitteleen taas vähän aktiivisemmin. 

Tässä nyt tämän päivän meininkiä.
Mutsi on siivonnu tänään ainakin kahdesti. Keräsi oikein lelut eilen ostettuihin lelulaatikkoihin, mutta MiniEinstein sai ne laatikotkin tosta vaan auki. Sitten se peuhasi sohvatyynyt ihan hujan hajan ja repi mutsia tukasta niin, että menikin jo untenmaille. Sen pituinen se.

Tämän ex-aktiivisenbloggaajan tavaramerkkeihin ei kuulu enää aina auki oleva tietokone, eikä aina ladattuna oleva kamera - mistä syystä kännykällä otetut kuvat on vähän niin ja näin ja tietokoneella kesti avautua puolisen tuntia kaikkine päivityksineen. Että semmosta.

Mutsi itse näyttää flunssaisena jota kuinkin tältä
 

Jep, kuumeessa kuudetta päivää ja jaksaa hymyilyttää silti. Johtuu siitä, että ipana on just menny nukkuun ja nyt voi juoda teetä ilman että ne teet on kohta sylissä.

Tyyppi on nykyään ipana. Tyyppi on mun takaraivossa semmonen, millä ei vielä kovin vahvaa omaa tahtoa ole ja sitähän meiltä löytyy vaikka muille jakaa - joten ylennettiin se ipanaksi. Oikein pahoina päivinä se on ehkä jo vähän kersakin, mutta ipana käy blogissa ihan hyvin.
Se oppi pari päivää sitten matkimaan koiran haukkumisääntä ja avaamaan keittiön kaappeja. Täällä nyt mietitään mihin ihmeeseen jemmataan sata kippoa. Mies keksi laittaa jesarilla kaapit kiinni, mutta kun ei sekään oikein toimi. Otettiin jesarit pois ja oon sairastellessani jääräpäisesti menny minuutin välein kieltämään ja pitämään kaappia varmuuden vuoksi kiinni. Nää on näitä tahto vs. tahto -taisteluita. 

 Oon tullu siihen tulokseen, että meillä alko uhmaikä yks vuotiaana. Ipana tulee ihan tahallisesti repimään tukkaa ja tekee muutenkin kaikkea mikä on tosi-tosi kiellettyä. Tai sitten se on vaan itsetuhoinen lapsi, kun se tietää että tukistan takaisin - tai kun se on salamana vessassa sheiverit kädessä, jos vessan ovi on sekunnin raollaan.

Yleisesti ottaen meillä menee kuitenkin ihan hienosti. Yritän epätoivoisesti vieläkin jonglöörata työn ja kodin välissä, kun ei oikein voi antaa vaan jommassa kummassa paikassa itsestään sataa prosenttia. Ja sitten kun antaa molemmissa, palaa äkkiä loppuun.
Ipanalle löydettiin pitkän etsimisen jälkeen paras mahdollinen hoitopaikka, eikä senkään vieraksuminen kestäny loppujen lopuks kauaa. Toisaalta, eipä se itkeminen niin kauaa ehtiny mutsin sydäntä riipimään, kun aina oli jo kiire seuraavaan paikkaan. 

Vapaapäivinä siivotaan (usein kahdesti), juostaan hoitamassa asioita, mitä ei pysty hoitamaan 10-19 välillä ja syödään kaikkea muuta paitsi pilttiä ja muksua.
Ja siinäpä se. Jatkuvaa kiirettä, mutta sitähän se on melkeinpä kaikissa lapsiperheissä. Eiköhän mekin tästä selvitä. 

Share
Ladataan...

Pages