Ladataan...
Puolivahingossa

Tässä tulee tekosyy osa 362 blogin hiljaisuuteen.

Mannerheimin lastensuojeluliiton Facebook-sivulla osu silmään linkki Hesarin uutiseen, jonka otsikkona on ''Vanhemmat tekevät lapsistaan nettijulkkiksia - voiko siitä olla lapsille haittaa?'' (linkki uutiseen) jossa puidaan kuinka paljon ja mitä tietoja lapsestaan jakaa, nimenomaan julkisesti.

Mä olen paininu samojen asioiden kanssa jo siitä asti, kun blogin perustaminen tupsahti mieleen, mutta nyt lapsen päätoimisena huoltajana ja tyypin kehityksen myötä mietityttää entistä enemmän. 
Vedin alkuun tiukat rajat mitkä asiat jätän blogin ulkopuolelle ja kuten alusta asti mukana olleet lukijat saattaakin muistaa, en laittanu jakoon edes omia naamakuviani sillon ihan alussa.
Oikeat nimet, paikkakunnat ja tulevat menot oli ihan ehdoton nou-nou, eikä beibi ollu edes syntynyt vielä.
Me taisteltiin miehen kanssa pariin otteeseen kuinka suppeasti mä saan kirjotella ja mistä aiheista - minkä mä kyllä jossain määrin ymmärränkin (ja ymmärsinkin) - ''vai pitääkö sinne helkkarin blogiin kirjotella yhtään mitään''. No piti, ja onneks kirjotin. Ilman blogin tuomaa vertaistukea ja mutsikolleegoiden diagnooseja tai tsemppejä olisin varmasti ravannu alkuun päivystyksessä joka ilta tarkistelemassa mikä tuo itku on ja onko tämän värinen räkä normaalia.

Sitten se itse päätähti syntyi ja pohdittiin sitä kaikista kysymyksistä suurinta - naamakuvia tyypistä vai ei?
Kukaan ei edelleenkään tienny missä me asutaan, mihin me ollaan milloinkin menossa ja kun oli se palava halu näyttää kuinka syötävän suloinenkin se on. Muistan vieläkin Phocahispidan (meniköhän ulkomuistista oikein) ''Pics or it didn't happen'' -viestin kommenteissa, kun maattiin synnärillä. Ja tähän väliin mainitsen, etten syytä kuvieni levittelystä rakasta Phocahispidaa, se on vaan jännä huomata mitä pikku juttuja muistaa - ottaen huomioon että ne ekat neljä kuukautta meni ihan vauvan tuoksuisessa sumussa.
Heräs kysymys, että miks ei? Ei tämän maailman vaarat ja pahuus ulotu pelkästään kuvaan blogissa, mutta asetanko mä lapseni turvallisuuden tai omani vaaraan jos näytän  netissä kuinka kaunis lapsi se on? Onko vauvablogi kuolettavan tylsä ilman kuvia siitä the jutusta? Ja eikö kaikki pikkuvauvat nyt kuitenkin näytä jota kuinkin samalta?
Jälkimmäinen oli se painavin syy, minkä takia laitoin ensimmäisen kuvan, ja sitten sen toisen ja kolmannenkin.

Turvallisuusasioita kauan pohdittuani aloin jo olemaan vähän vihoissanikin, miksi mun tarvii kotisohvallani olla peloissani vaan siitä syystä, että tästä maailmasta löytyy sairaita ja kieroutuneita ihmisiä. Ja miksi mun täytyisi antaa periksi niille ihmisille, kun voisin ihan hyvin nousta pystyyn ja sanoa että tämä on ok, tuo ei ole, mutta nämä nyt ei liity tähän itse asiaan. Niin ja tästä ei nyt ole tarkoitus saada semmoista kuvaa, että yrittäisin provosoida ketään satuttamaan mun lasta - vaan kieltäytymisestä elämään jatkuvasti siinä pelossa.

Vedin uudet rajat, koskien kuvia ja sillä tiellä ollaan pysytty.
En missään tilanteessa, en tähän päivään mennessä tai tulevaisuudessa julkaise noloja tai rumia kuvia tyypistä, tai kuvia missä sillä ei ole vaatteita päällä. Tämä koskee niin blogia, kuin Facebookkia ja Instagramiakin. Ne kuvat jää ilman jakamisia jo ihan tuttavienkin kesken. 
Mun vauva-aiheiset julkaisut sosiaalisessa mediassa toimii sillä oletuksella, että niissä nauretaan mutsia - ei vauvaa, eikä toisin päin.
Mun arpista mahaa saa kauhistella ja kauneinta lasta ihastella. Piste. 

Syy minkä takia lapsi esiintyy blogissa, ei liity millään tavalla blogin suosioon tai boostaamiseen - vaan puhtaasti siihen, että tästä lyhyestä (ja joskus niin pitkästä) ajasta jäis käteen edes jotain. Tämän päivän teknologian ansiosta meidän kotoa ei löydy kuva-albumeita tai isoa pinoa polaroid kuvia, jotka voin lahjottaa tyypille ennen kun se kurvaa muuttoauton kanssa pihasta pois tai joita voin kuuskymppisilläni esitellä kahvipöydässä.
Kaikki ne fiilikset elämän käännekohdista - hyvät ja huonot löytyy täältä. En muista edes nytkään kaikkea sitä mitä haluaisin muistaa, ellen hetken aikaa selaile blogiarkistoa.
Ja kaikki ne parhaimmat muistot on tallennettu kuvien muodossa tänne, eikä tarvi pelätä että ulkoisen kovalevyn tuhoutuessa menee mukana vauva-ajan kaikki kuvatkin. 

Tästä blogista voi olla lapselle haittaa. Lasta voidaan kiusata koulussa, koska sen äiti ei osaa tehdä karjalanpaistia. Sitä ei välttämättä oteta kesätöihin, koska sen vanhemmat ei ole enää yhdessä. Sitä saattaa nolostuttaa, kun se lukee paljonko sen mutsi onkaan sitä rakastanut ekasta päivästä lähtien.
Väitän kuitenkin, että niin kauan kun kirjottaa hyvällä maulla tekstiä järjen kanssa ja suodattaa ne epäonnistuneet kuvat, ei muksun imago kärsi.  

Voi olla, että mä radikaalisti rikon lapseni yksityisyyttä jatkamalla (noin niinkun sillon tällön) blogiani, vaikka sen kasvot alkaa oleen tunnistettavissa kuvissa. On hankala kysyä puolitoista vuotiaalta saako äiti laittaa tekstiä, kun vastaukseks saa sanan ''tyhjä'' ja samalla tyhjän lautasen käteen. 
Mä voisin odottaa siihen, että muksu osaa oikeasti sanoa mielipiteensä, mutta koska se on? Entä jos lupaan ja vannon, että piilotan blogini heti kun muksu niin toivoo? 

Siinä missä toiset vanhemmat antaa kuus vuotiaalle älypuhelimen käteen, joka puolestaan kikkailee ties kenen kanssa ja laittaa epämääräisiä kuvia kuvakkeeseen - eikä ymmärrä yksityisyydestä sanaakaan, niin minä kirjotan meidän kuulumisista enimmäkseen omalla naamallani. Tarkotus ei ole puolustella, että kun toikin tekee noin niin minä teen näin, just saying.

Nää on hankalia asioita. Todella. 
Jos joku jossain joskus tulis sanomaan, että vitsi sun tyyppi näytti hölmöltä siinä yhdessä kuvassa, niin poistaisin kuvan pirun nopeesti. Mutta tuskin kauheasti mennään metsään, kun ei negatiivista palautetta juurikaan tule. Toisaalta onhan tämä blogikin melkoisen äänetön verrattuna niihin ihan oikeasti suosittuihin.
En tee lapsestani kohdetta, vaan tekijän tässä perheessä - ja se ehkä on se avain. Mun lapseni ei ole päivän asu -esittelijä, vaan se leikkii hiekkalaatikolla äidin kanssa.
Vanhemmuudesta ja sen käsittelystä on tullu enemmän tämän blogin sisältö (ja sitten toki kaikki se sekamelska siinä ympärillä), kuin siitä vauvasta.
Ehkä ihan hyvä niin. 

Oliskohan kuitenkin niin, että jos mutsilla on sata varmasti turvallinen fiilis laittaa kuvia ja tekstiä, se ei välttämättä ihan niin paheksuttavaa ole? Vai mitä sanoo muut?

Googletin muuten tyypin nimen. Ei tullu vastaan yhtään mitään, ei linkkejä, eikä kuvia. 
Eli onnea vaan tulevalle työnantajalle ja koulukiusaajalle jahtiin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Tästä on nyt vähän hankala kirjottaa mitään kovin järkevää tekstiä, koska en oo analysoinu vielä ihan kaikkea tähän littyvää tai edes miltä nyt tuntuu. Me ei olla miehen - tai siis ex-miehen kanssakaan oikein puhuttu näitä vielä halki ja mua hävettää, että se joutuu lukemaan täältä mun ajatukseni. Mietin myös aika paljon mitä kaikkea pystyn ja uskallan julkisesti kirjottaa tästä, vaikka eihän tämä mikään salaisuus varsinaisesti ole.
Yritetään nyt silti ja ehkä tää teksti on loppujen lopuks se, mikä selventää mun mieltäni.
Meidän molempien mieliä. Tai jotain.
Äh.

. . .

Herään sängystä, meinaan lyödä pään kattoon ja muistan, että mulla on tänään töitä. 
Montakohan mä oikein join? Mitä kello on? Työt alkaa seittemältä. 
Voi perse, mä heräsin ton pitkätukan vierestä. Meidän piti olla korkeintaan kavereita.

No tuskin siitä mtään kuuluu, jos hipsin vähin äänin kotiin. Pakko mennä kylmään suihkuun. Taidan olla vieläkin kännissä. Morkkikset.

. .

Ollaan oltu pari kuukautta kimpassa. Täähän sujuu iisisti. 
Mun kaikki edelliset suhteet on ollu yhtä vuoristorataa. Mennään korkeelle ja tiputaan korkeelta. 
Tuskin tää kauaa kuitenkaan kestää. On niin paljon kaikkee eksädraamaakin.

. .
Ai meistä tulee perhe? Kyllä me saadaan se toimimaan. Pakko meidän on saada se toimimaan. 
Toi näyttää kyllä vähän säikähtäneeltä. Mut kasvattihan äitikin mut yksin. Voi mies lähteä tosta noin vaan kymmenenkin vuoden jälkeen. Siihen täytyy vaan varautua.

. .

Vitsit, meillä on nyt vauva. Toi tuli meistä kahdesta. Onkohan onnellisuus nyt tätä? Vähän me ollaan kyllä erilaisia, ehkä liiankin. Toi tekee asiat noin ja minä näin. Hei mihinköhän se onnellisuus katosi? 

. . .

Olin kuvitellut (lue: nähnyt) erojen - varsinkin lapsiperheissä olevan meuhkaamista, itkemistä ja syyttelyä parin kuukauden ajan, kunnes kummatkin on väsyneitä ja luovuttaa. Ja että eron jälkeen kostetaan ja käännellään veistä toisen haavassa mahdollisimman pitkään ja kipeästi. Sovitut asiat jätetään tekemättä ihan vaan kiusallaan ja käytetään lapsia aseina minkä ehditään. Kuinka toisen kanssa ei tule yhtään toimeen enää moneen vuoteen, vaikka salaa ehkä toivoisikin sen toisen anelevan takaisin. Raivoa, itkua ja pelkkää melankoliaa.  

Meillä ei ollu mitään näistä. 

Mä tiesin alusta asti, ettei me olla luodut toisillemme, eikä me pystytä maailman tappiin asti kuunteleen mikä toista kiinnostaa tai mitä se toinen elämältä loppujen lopuksi oikeasti haluaa. Mulle ei missään vaiheessa tullut Rihannan Only girl -olo tai semmonen rakastaa ja tahtoo naimisiin tunne, etten pysty ikinä olemaan ilman tota toista. Mulla oli usein montakin päivää viikossa niin yksinäistä, että olisin voinu itkeä tirautella minkä ehdin (harmi, etten itke) - vaikka se toinen oli siinä ihan vieressä tai korkeintaan kaverinsa luona. Ja voin vaan kuvitella kuinka yksinäistä miehellä oli, kun en yhtään jaksanu kuunnella mitä sillä oli sanottavanaan maailman menosta.
Siihen kun lisäsi pitkät työpäivät, toisen valitukset tiskaamattomista tiskeistä (normaalit arkiset parisuhderiidat) ja vielä sen, että toinen meni kaverinsa luo illalla vaikka oli sen toisen vuoro mennä - soppa oli valmis. Meillä ihan oikeasti oli jo sanomattomat vuoropäivät, millon oli kenenkin vuoro päästä huushollista pois tuulettumaan vauvattomaan talouteen. Vuoropäivät ja niin edelleen - tosi romanttista.

Pienet asiat kasaantu isoiks, kärpäsestä tuli härkänen ja sitä rataa, ihan vaan sen takia ettei me vietetty aikaa enää yhdessä. Ei ainakaan henkisellä tasolla. Tämän takia aina hoetaan vauvaperheille, että ottakaa yhteistä aikaa. Edellyttäen toki, että tulette toimeen keskenänne. Kröhöm.
Musta tuntu lähinnä, että ollaan vaan kämppiksiä saman katon alla, kunnes se ei ollu edes sitäkään. Sanottiin sanoja, jotka satutti ja tehtiin asioita, jotka satutti.
Mä olin ihan finaalissa, kuljin katse tyhjänä ja vitutuskäyräkin lakkasi väpättämästä, sekin kun oli päässyt ihan huippuunsa jo jonkun aikaa sitten. Ahdistuin, että tässäkö tää nyt oli. Tällainenkö mä olen?

 Meiltä puuttu kunnon alkuhuuma (no kokeillaan nyt sitten), aidosti toisen rakastaminen ja mitä kaikkea muutakin vielä. Me yritettiin kovasti ja kyllähän täällä rakkautta riitti, mutta ne lovelovet kohdistu todellisuudessa Neaan ja ajatukseen perheestä. Me rakastettiin meidän perhettä, mutta ei toisiamme.
  Ja lapsen takia mä en pystyis, enkä edes haluais pysyä yhdessä. Mä päätin, että me kaikki ansaitaan jotain parempaa.

Miedän ero oli jotenkin helppo. Olisin ihmeissäni, jos se oli tullu jommalle kummalle yllätyksenä. Ei huutoparkumista, taistelua keittiöpuukoista tai kiusallista kristillistä tasajakoa huuhteluaineesta. 
Eron jälkeen mä oon voinu hengittää. On vapaa olo olla vapaa.

Pystyn miettimään kuka mä oikeasti olen ja miten haluan edetä elämässä seuraavaks. Mulla ei ole kiire mihinkään, enkä juurikaan halua suunnitella liikoja etukäteen. Päivä kerrallaan ja semmosta. 

Me tullaan miehen kanssa paremmin toimeen, kun oikeestaan ikinä ennen, eikä ipanakaan tästä ole kärsinyt.
Meillä on järjestelyt jotka toimii ja tyyppi saa sekä faija-, että mutsiaikaa mielin määrin - suhteessa suurin piirtein saman verran. 
Kyllähän toi vähän ihmettelee miten vanhemmat täällä tulee ja menee vähän miten sattuu, mutta stähän se oli jo sillon, kun me vielä oltiin perhe. Ja perusarki meillä on jo tullu aika rutiininomaseks.

Me ei tapella, eikä kuittailla toisillemme - yritetään vaan taas kerran saada tää toimimaan. Ja tällä kertaa saattaa toimia ihan oikeesti.

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty. 
Paitsi tää meidän tyttö. 
Se on tehty kiukkukohtauksista, ylivilkkaudesta, tukan repimisestä ja kissan kiusaamisesta. 

Tänään mietityttää kersan kotikäyttäytyminen tai enemmänkin pakkomielletouhuamiset.

Ostin tv-tason. Korkeakiiltovalkoinen vähän jännitti, siinä kun näkyy kaikki lommot ja naarmut heti - mutta otin sen kuitenkin. Senhän voi aina pelastaa kiiltovahalla, jos niikseen tulee.
Tyyppi avas laatikot aina, kun silmä vältti ja kiipes ohuempaakin ohuen vaneriläpyskän (= laatikon) päälle/sisälle seisomaan, niin että jokainen laatikko retkahti paikoiltaan rumasti roikkumaan. Mutsi otti tasosta vetimet pois ja päätti korjata laatikot sitten joskus.
Muksu ei luovuttanut. Se avas ja paisko kiinni lasisia keskiovia minkä kerkes.
Faija heitti lasit yhteen jesarilla.
Nyt meillä on tv-taso, missä ei voi säilyttää mitään.
Kaikki paitsi telkkari on kersan mielestä liikaa.  

Tv-tasorumban lisäks meillä on ihan vaan muutama pikku juttu, mitkä on pakko tehdä monesti päivässä;
Ruokaryhmän tuoleille kiipeäminen, kaiken mahdollisen alas repiminen keittiön tasolta ja tuolilta putoaminen. Kymmenen toistoa.
Vessan oven kiinni laittaminen kissan kiusaksi. Niin monta toistoa, että ovi pysyy kiinni.
Rahin päältä hyppääminen melkein sohvalle, tekonauru kivusta ja uudelleen hyppääminen.
Veteläksi meneminen ja huutaminen aina kun poistutaan ruokapöydästä.
Ilmastointiteipin liimapinnan satunnaistarkistus keittiön kaapeista.
Em. Jatkuu - Jos liimapinta on pettänyt, kaapin sisällön levittäminen lattialle.
Kenkien kokeileminen ja niiden laahaaminen valkoisella matolla.
Peilien hakkaaminen ja repiminen.
Edellinen myös kissalle.
Ja mutsille.

Tässä kohtaa me päästään siihen, mikä mua ihmetyttää.
Toi muksu on kotona hereillä normaali arkipäivänä vaan neljä tuntia, jos ei kiire-kiire-tosi kiire -aamuja lasketa. Sen neljän tunnin aikana syödään kahdesti ja yritetään keksiä mahdollisimman paljon kivaa touhuamista, että saatais se tekemään jotain suotavampaa, kuin paikkojen tuhoaminen. Ja silti se tuhoaa kaiken. Ei tarvi edes kääntää selkää, kun siellä se jo menee.

 Tässä se kiukkutyyppi piti väkisin uusia kenkiään sisällä. Ja veti kilarit, kun mutsi otti ne ennen ruokapöytään siirtymistä pois.

Tästä kotikäyttäytymisestä tekee jännän sekin, että tyyppi viettää hoitopäivänään kuus tuntia hoidossa, mutta käyttäytyy siellä kuin mikäkin päivänsäde. Siellä tunnetaan käsitteet kuten satunnainen kiukkupäivä, totteleminen ja kiva leikkihetki.

Hoitopaikassa pidetään koriste-esineitä ikkunalaudalla, lasista pöytää olohuoneessa, pöytäliinaa keittiössä ja vessan ovia auki.
 Kotona ei vois pitää edes sitä ikkunalautaa. 

Ja meillä tunnetaan nykyään käsitteet kerrankin hyvä päivä, mikä sulla nyt taas on ja ymmärtääköhän toi suomea ollenkaan?  

Tässä se tyyppi hyppää tapansa mukaan rahin päältä melkein sohvalle.

Share
Ladataan...

Pages