Ladataan...
Puolivahingossa

Viime postaukset on jääny kokonaan ilman kuvia, niin jos vaikka nyt parit arkikuvat tähän väliin.

Kissaa ei kiinnosta.

Ei enää näiden paikkailuja!

Eikä näiden..

Ostin meinaan uudet pöksyt!

Hups, taisin ''vahingossa'' ottaa äitiysmalliset..

Mitä ny muista kuulumisista sen verran, että tyypillä näkyy kaks hampaanalkua alhaalla. Veikkaan, että puhkeaa parin päivän sisällä ja oon varautunu yövalvomiseen. 

+

Mutsi pääsi vihdoin ja viimein muutamalle eilen. Meikit on vieläkin naamalla ja puolikas kebabbi jääkaapissa.  
Kirjottamisesta ei tuu nyt yhtään mitään, kun päässä pyörii eilisten karaokebiisien lisäks vaan jääkylmä kokis.
Mut voi että, kun mulla oli kivaa :) Palaillaan!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Ja niin vaan alko meikäläisenkin ihan oikea kotiäitiys. Mies lähti maanantaina koulunpenkille ja täällä me ollaan nyt porskutettu ihan kahestaan.
Vaikka kotiäitiyden mestari en vielä olekaan, oon laittanu parit asiat merkille;

Kotiäitiys on aika saatanan tylsää.
Sitä jotenkin kuvitteli, että kun mies ei pyöri jaloissa, voi mennä mihin vaan ja tehdä mitä vaan, mutta väärin meni. Mies vei auton, täkäläisistä bussilinjoista en ota selvää ja vaunutkin on sen verran kamalat, ettei niiden kanssa mihinkään kehtaa mennä. Kaupassa käytiin, mikä vaan vahvisti mun epäilykseni - vaunulenkit on ihan perseestä. Nyt vaan istutaan. 

Mähän en ole mikään kodinhoitaja, vaan kotimutsi. 
Mies tulee puhtaaseen ja pullantuoksuiseen kotiin - ah, mikä ihana perheidylli. Mutta sori nyt vaan, mun homma on haistella ton tyypin vaippoja ja pitää se suhteellisen tyytyväisenä, ei liihotella pölynimurin kanssa.
Hoidan perussiivoukset, mitkä hoidin miehen kotona ollessakin, mutta en mä nyt joka päivä rupee hikoileen yheksästä neljään, että miehen on kiva tulla kotiin. Ei tässä kukaan muukaan nauti kotiin tulemisesta.

Yksinäistäkin on.
''Sit mä ainakin käyn joka päivä kattomassa kavereita.'' No milläs menet? Niin ja mitä kavereita?
Outo fiilis, ettei vuorokauden ympäri istu joku samoille vitseille naurava tyyppi vieressä, vaan joutuu yhtäkkiä lähettelemään tekstareita kaikesta tärkeästä, kuten naperon jäätävästä pierusta.
Keskustelun sijasta pidän sosiaalista kanssakäymistä yllä kukkuu -leikeillä. Jes.

Delegoin kaikki hommat itselleni.  
Sitä vahingossa erehtyy miettimään jos vaikka huomenna haettais posti, siivottais sauna ja hinkattais ruokapöytä vihdoinkin irti puurojämistä. Ja sitten tajuaa, että niin joo - mähän ne joudun tekemään. Douh.
Ei kannata suunnitella. Ainakaan ääneen.

Vauvassa ei ole torkkunappia.
Siellä se aamulla kiljuu, eikä sitä saa hiljennettyä. Voin kertoa, että oon kaukana hymyilevästä puuronkeittäjästä yheksältä aamulla.
Tämähän oli yks niistä hommista, minkä delegoin aina mahdollisuuden tullen miehelle.

Mutta onhan tää ihan kivaakin.
Kahvipannullisen jälkeen alkaa jonkun näkönen hymy muodostuun naamalle. Saan nauraa tyypin touhuja ja lohduttaa, kun kaveri kaatuu naamalleen. 
Aikaa miehen kanssa osaa odottaa ja arvostaa, kun ei olla toisissamme jatkuvasti kiinni. Ja sekin lohduttaa, että onhan tää mun oma valinta.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Jääkiekko on aika kova sana taas tähän aikaan vuodesta. Vastustaja lipuu Suomen puolelle, tunteet kuumenee ja mies päästää parit kirosanat. Tulee tappelu, mikä on miehen mielestä hyvä. Tuomari oli ihan puusilmä. Pakko ottaa tilanne omiin, tai no pelaajien käsiin. Täytyy hurrata, ettei suomipoika nyt anna nyrkeille periksi. Pelistä muuttuu väkivaltaviihdettä, jossa on hyvä taklata ilman jäähyä. Veri jäällä on plussaa, kunhan ei valu oman joukkueen suusta.
Yks juttu unohtu. Sen karjuvan miehen vieressä istuu poika, joka seurailee isänsä reaktioita.

On aika surullista, että se tärkein maalaji on niin pirun tunteita kuumottavaa katseltavaa. Mutta sen kuumotuksen takiahan sitä seurataan. 
Ne samat pikkupojat, joille sanotaan et hei, ei se voitto mitän meinaa, vaan tärkeintä on pelinhenki - istuu seuraamassa isojen poikien pelejä, karjumassa tuomareille ja hurraamassa niiden parit liikaa ottaneiden lätkäfanien kanssa. 

Ja tähän loppuu mun kukkahattutätinä toimiminen. Mun vastuulla ei ole tuomita minne kukakin kersansa vie, eikä isän tehtävänä toimia promillemittarina muille faneille.

Mutta, sen sijaan voitaisko vaikka opettaa, että kyllä se voittaminen vaan jotain meinaa. Ymmärrän että täytyy lohduttaa tappion tehnyttä lasta, mutta missä vaiheessa tavoitteiden asettamisesta tuli kirosana? Tyhmempikin ymmärtää, ettei Suomen lätkätappio ketään haittaa, kunhan vältyttiin pahoilta taklauksilta pidä paikkaansa. Pelin eteen on tehty töitä, hävittiin tai voitettiin. Loppu on tuurista kiinni.

Otetaan toinen skenaario

Alakoululainen tyttö hyppii hyppynarulla välitunnilla. Saman luokan jannu tulee ja heittää jorpikkoon hyppynarun. Repii vielä likan tukastakin kaupan päälle.
No paha mielihän siitä tulee.
Mut ei se mitään, kato ku rakkaudesta se hevonenkin potkii. 

Mitä ihmettä? Sanoo mun sisäinen feministiääni. Eikö tää opeta ihan kaikkea sitä, mitä vastaan pitäis toimia?
Mä olen onnellinen, ettei mun porukat syöttäny mulle mitään väkivalta on ihan ookoo -soopaa. Saattaisin olla aivan eri elämäntilanteessa muuten nyt. Pahimmassa tapauksessa ottaisin turpaani päivittäin, mutta kuittaisin sen sillä, että se välittää.

Järki käteen nyt. Kiusaaminen ei ole okei, eikä ole kyllä perheväkivaltakaan. 
''Kiusaa takasin'' sano iskä.

Share

Pages