Ladataan...
Puolivahingossa

Asiat tyypin isän kanssa rullaa yhtä hyvin kun tähänkin asti. Oli kausi, kun en olis jaksanut kattoa sen naamaa sekuntiakaan - eikä varmasti jää siihen yhteen kauteen, mutta noin niinkun yleisesti menee hyvin. Me ei vieläkään taistella, autetaan toisiamme jos ja kun tarve niin vaatii ja vaihdellaan vähän kuulumisiakin päivittäin. Se asia mikä on muuttunu ja tuntuu oudolta, on se, että kun mun tekis mieli paukuttaa ovia kamalan työpäivän jälkeen ja itkeä vollottaa ja se yrittää kysyä mikä on - mä sulkeudun täysin ja pyydän sitä lähtemään. Ei ollenkaan mun tapaista, mutta ehkä tähän mä olen vetänyt sen rajan nykyisen ja eksän välillä.
Pystyn selittämään ummet ja lammet kuinka meillä oli mukavaa, mutta kaikki huonot hetket ja päivät on vaan mun elämää nyt ja kuuluu vaan mulle.
Se saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, että tottakai se menee niin - mutta kun ei oo miettiny tätäkään etukäteen se tuntuu hassulta. Siinä missä mä pystyn kiroamaan raha-asioitani ja eilisillan pitkälle yöhön asti venähtänyttä nukutusoperaatiota työkavereilleni, blokkaan ne ihmiseltä joka oli mun vierellä joka aamu pitkän aikaa ja jolle totuin kertomaan ihan kaiken.

En kuitenkaan pui meidän eroa enää. Se keissi on kloussattu ja ollaan jatkettu elämää. Musta edelleen tuntuu, että ollaan kaikki onnellisia. 

. . .

Vaikka mä en oo suorittanut vielä yksinhuoltajuuden peruskurssejakaan, vaan oon vasta ekoilla metreillä tällä pitkällä oppitiellä, päätin jo vähän jakaa kullanarvoisia vinkkejäni, jotka on testattu ja koettu hyviksi. Moni varmaan odottaa otsikon ansiosta kunnon vuodatusta kuinka rankkaa tämä surullisen yksinhuoltajan elämä uhmaikäisen taaperolapsen kanssa on - ja onhan se aika ajoin (en edes jaksa valehdella) - mut se ei nyt tällä kertaa ole se pointti tässä. Tuun varmasti joku epätoivoinen päivä kirjottamaan kattavammin niistä asioista ja jutuista jotka menee päin honkia, mutta en vielä tänään.

Eli tässä tulee Yh-mutsin niksejä vähän joka saralla. Kannattaa esimerkiksi tulostaa ja teipata jääkaapin oveen. 

Tekniset taidot

- Opettele vaihtamaan lamppu ja sulake. Paitsi jos naapurissa asuu komea Remontti-Reiska. Jos jälkimmäinen osuu kohdalle, kannattaa opetella silti ja pyytää tutuilta palaneita lamppuja, jotka voi sitten laittaa toimivien tilalle ja huhuilla Reiskaa paikalle.
 
- Sama juttu auton öljyjen, renkaiden ja muiden vaihtotöiden kanssa - erona vaan, että kannattaa laittaa lapsen isä tekemään ne (olettaen että se on hyvä siinä). Lasta voi ja kannattaa käyttää tekosyynä, koska ''Mitäs jos multa lähtee rengas motarilla, kun Eino on kyydissä vaan siks etten saanu pultteja tarpeeks kireelle??'' - ja tämähän on tosi.

- Kasaa huonekalu ihan itse. Oikeesti. Sitä itsekehun määrää on mahdotonta kuvailla, millä tuudittaudut uneen. Lisäpojoja tuo jos käyttää kasaamiseen porakonetta, koska sen jälkeen ei tarvitse miestä enää mihinkään.
 
-  Hajulukko, hyi älä koske vieläkään. Ei sitä kukaan näe.

Ulkonäkö ja sen ylläpitäminen

- Jos on tehny mieli laihduttaa, bodata tai lenkkeillä viimeset neljä vuotta, niin nyt on sopiva aika. Viiden kilon laihdutus kuulostaa ulkopuolisen korvaan kymmeneltä kilolta, jos laihduttaja on yksinhuoltaja. Liian isoista hauiksista vaan voi herätä epäily näeksä sun muksua enää ollenkaan?

- Pukeudu joskus liian hyvin mutsiksi. Maksimekko taloyhtiön hiekkalaatikolla voi tosin mennä jo vähän överiksi, jos naapurit on tottunu näkemään ne reikäset äitiystrikoot. Maksimekko on huono valinta myös silloin kun muksulla on angstipäivä, koska se päällä ei niin vaan juostakaan karkailevan kersan perässä. 

- Kynsien lakkaaminen on terapeuttista. Ja sitäkin saa tänä päivänä kutsua harrastukseksi.

- Osta kymmenet uudet alusvaatteet, äläkä siirrä niiden käyttämistä sitten-kun-mulla-on-mies -myöhemmäksi. Niiden aika on just nyt.

- Jokainen tarvitsee hyvän, onnistuneen hiusremontin heti kun avioero astuu voimaan ja lusikat on jaettu. Sen tiesi Sinkkuelämästä tuttu Carrie ja se pitäis opettaa jo ala-asteellakin. Yksinhuoltajalle sopii mahdollisimman helppohoitonen väri. Rahat, aika tai kädet ei riitä värjäämiseen edes kotikonstein.

- Sääret kannattaa vahata tai sheivata parin kuukauden välein, vaikkei miestä olekaan ja vaikka tekisikin sen vähän sinne päin hutiloiden. Kerran puolessa vuodessa ajelu aiheuttaa harmaita hiuksia, kun ei enää muista miten höylää pidellään.

Henkinen puoli

- Käy vähintään kerran kuukaudessa jokainen puhelinnumero läpi ja yritä lahjoa joku lapsenvahdiksi ja joku kahviseuraksi, mielellään samaan aikaan.

-  On ihan ok ostaa itselleen jotain joka palkasta, eikä sen tarvitse aina olla välttämätönkään ostos. Kalliit ostokset tosin on vähän turhia, koska niillä ei voi kerskailla, jos muksulta puuttuu vieläkin sen kunnollinen kurapuku.

- Opettele viimeistään tässä vaiheessa leipomaan. Iltasin makeanhimon iskiessä et pääse piipahtamaan huoltsikalla, mut pannukakku auttaa akuuttiin hätään. Kannattaa laittaa uuni lämpeämään valmiiksi jo siinä vaiheessa, kun kersa menee yöunille.

- Vihaa ihan rauhassa kaikkea mikä liittyy romantiikkaan. Naura Facebookin parisuhdestatuksille ja vaihda kanavaa aina kun tulee Julia Robertsin leffa. Saa olla kateellinenkin, mutta katkeroitumista kannattaa vältellä.

- Älä missään nimessä kokeile nettideittailuja. Saat helpon ja epätoivoisen yh-leiman otsaasi, vaikka et niin käyttäytyisikään. Tai sitten voi salata mutsiuden, mutta omalla vastuulla.

- Vie sukat pyykkikoneeseen ja kahvikupit tiskialtaaseen. Et voi syyttää niiden lojumisesta (enää) ketään muuta.

- Opettele syömään paketillinen jäätelöä. Oli se sitten pieni purkki tai litran paketti, syö se ihan kokonaan. Toimii paremmin, ku räkäkännit - oli murhe sitten mikä tahansa. Niin, ja toimii myös parhaana palkintona vaikka jo ihan vaan raskaan kauppareissunkin päätteeksi.

- Tee kaikki se, minkä oot pitkään aikonu ja halunnu tehdä (mutta joku muu on saattanut kieltää). Ex-miehen vihaaman basilikan laittaminen joka ruokaan tai aivottomien tv-sarjojen - kuten Viidakon tähtösten ja Jersey shoren seuraaminen toimii. 

 

Tähän kuittaa mutsi, joka osti pupun, josta haaveili ainakin vuoden päivät, mutta aina joku oli kieltämässä.

Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Tässä tulee tekosyy osa 362 blogin hiljaisuuteen.

Mannerheimin lastensuojeluliiton Facebook-sivulla osu silmään linkki Hesarin uutiseen, jonka otsikkona on ''Vanhemmat tekevät lapsistaan nettijulkkiksia - voiko siitä olla lapsille haittaa?'' (linkki uutiseen) jossa puidaan kuinka paljon ja mitä tietoja lapsestaan jakaa, nimenomaan julkisesti.

Mä olen paininu samojen asioiden kanssa jo siitä asti, kun blogin perustaminen tupsahti mieleen, mutta nyt lapsen päätoimisena huoltajana ja tyypin kehityksen myötä mietityttää entistä enemmän. 
Vedin alkuun tiukat rajat mitkä asiat jätän blogin ulkopuolelle ja kuten alusta asti mukana olleet lukijat saattaakin muistaa, en laittanu jakoon edes omia naamakuviani sillon ihan alussa.
Oikeat nimet, paikkakunnat ja tulevat menot oli ihan ehdoton nou-nou, eikä beibi ollu edes syntynyt vielä.
Me taisteltiin miehen kanssa pariin otteeseen kuinka suppeasti mä saan kirjotella ja mistä aiheista - minkä mä kyllä jossain määrin ymmärränkin (ja ymmärsinkin) - ''vai pitääkö sinne helkkarin blogiin kirjotella yhtään mitään''. No piti, ja onneks kirjotin. Ilman blogin tuomaa vertaistukea ja mutsikolleegoiden diagnooseja tai tsemppejä olisin varmasti ravannu alkuun päivystyksessä joka ilta tarkistelemassa mikä tuo itku on ja onko tämän värinen räkä normaalia.

Sitten se itse päätähti syntyi ja pohdittiin sitä kaikista kysymyksistä suurinta - naamakuvia tyypistä vai ei?
Kukaan ei edelleenkään tienny missä me asutaan, mihin me ollaan milloinkin menossa ja kun oli se palava halu näyttää kuinka syötävän suloinenkin se on. Muistan vieläkin Phocahispidan (meniköhän ulkomuistista oikein) ''Pics or it didn't happen'' -viestin kommenteissa, kun maattiin synnärillä. Ja tähän väliin mainitsen, etten syytä kuvieni levittelystä rakasta Phocahispidaa, se on vaan jännä huomata mitä pikku juttuja muistaa - ottaen huomioon että ne ekat neljä kuukautta meni ihan vauvan tuoksuisessa sumussa.
Heräs kysymys, että miks ei? Ei tämän maailman vaarat ja pahuus ulotu pelkästään kuvaan blogissa, mutta asetanko mä lapseni turvallisuuden tai omani vaaraan jos näytän  netissä kuinka kaunis lapsi se on? Onko vauvablogi kuolettavan tylsä ilman kuvia siitä the jutusta? Ja eikö kaikki pikkuvauvat nyt kuitenkin näytä jota kuinkin samalta?
Jälkimmäinen oli se painavin syy, minkä takia laitoin ensimmäisen kuvan, ja sitten sen toisen ja kolmannenkin.

Turvallisuusasioita kauan pohdittuani aloin jo olemaan vähän vihoissanikin, miksi mun tarvii kotisohvallani olla peloissani vaan siitä syystä, että tästä maailmasta löytyy sairaita ja kieroutuneita ihmisiä. Ja miksi mun täytyisi antaa periksi niille ihmisille, kun voisin ihan hyvin nousta pystyyn ja sanoa että tämä on ok, tuo ei ole, mutta nämä nyt ei liity tähän itse asiaan. Niin ja tästä ei nyt ole tarkoitus saada semmoista kuvaa, että yrittäisin provosoida ketään satuttamaan mun lasta - vaan kieltäytymisestä elämään jatkuvasti siinä pelossa.

Vedin uudet rajat, koskien kuvia ja sillä tiellä ollaan pysytty.
En missään tilanteessa, en tähän päivään mennessä tai tulevaisuudessa julkaise noloja tai rumia kuvia tyypistä, tai kuvia missä sillä ei ole vaatteita päällä. Tämä koskee niin blogia, kuin Facebookkia ja Instagramiakin. Ne kuvat jää ilman jakamisia jo ihan tuttavienkin kesken. 
Mun vauva-aiheiset julkaisut sosiaalisessa mediassa toimii sillä oletuksella, että niissä nauretaan mutsia - ei vauvaa, eikä toisin päin.
Mun arpista mahaa saa kauhistella ja kauneinta lasta ihastella. Piste. 

Syy minkä takia lapsi esiintyy blogissa, ei liity millään tavalla blogin suosioon tai boostaamiseen - vaan puhtaasti siihen, että tästä lyhyestä (ja joskus niin pitkästä) ajasta jäis käteen edes jotain. Tämän päivän teknologian ansiosta meidän kotoa ei löydy kuva-albumeita tai isoa pinoa polaroid kuvia, jotka voin lahjottaa tyypille ennen kun se kurvaa muuttoauton kanssa pihasta pois tai joita voin kuuskymppisilläni esitellä kahvipöydässä.
Kaikki ne fiilikset elämän käännekohdista - hyvät ja huonot löytyy täältä. En muista edes nytkään kaikkea sitä mitä haluaisin muistaa, ellen hetken aikaa selaile blogiarkistoa.
Ja kaikki ne parhaimmat muistot on tallennettu kuvien muodossa tänne, eikä tarvi pelätä että ulkoisen kovalevyn tuhoutuessa menee mukana vauva-ajan kaikki kuvatkin. 

Tästä blogista voi olla lapselle haittaa. Lasta voidaan kiusata koulussa, koska sen äiti ei osaa tehdä karjalanpaistia. Sitä ei välttämättä oteta kesätöihin, koska sen vanhemmat ei ole enää yhdessä. Sitä saattaa nolostuttaa, kun se lukee paljonko sen mutsi onkaan sitä rakastanut ekasta päivästä lähtien.
Väitän kuitenkin, että niin kauan kun kirjottaa hyvällä maulla tekstiä järjen kanssa ja suodattaa ne epäonnistuneet kuvat, ei muksun imago kärsi.  

Voi olla, että mä radikaalisti rikon lapseni yksityisyyttä jatkamalla (noin niinkun sillon tällön) blogiani, vaikka sen kasvot alkaa oleen tunnistettavissa kuvissa. On hankala kysyä puolitoista vuotiaalta saako äiti laittaa tekstiä, kun vastaukseks saa sanan ''tyhjä'' ja samalla tyhjän lautasen käteen. 
Mä voisin odottaa siihen, että muksu osaa oikeasti sanoa mielipiteensä, mutta koska se on? Entä jos lupaan ja vannon, että piilotan blogini heti kun muksu niin toivoo? 

Siinä missä toiset vanhemmat antaa kuus vuotiaalle älypuhelimen käteen, joka puolestaan kikkailee ties kenen kanssa ja laittaa epämääräisiä kuvia kuvakkeeseen - eikä ymmärrä yksityisyydestä sanaakaan, niin minä kirjotan meidän kuulumisista enimmäkseen omalla naamallani. Tarkotus ei ole puolustella, että kun toikin tekee noin niin minä teen näin, just saying.

Nää on hankalia asioita. Todella. 
Jos joku jossain joskus tulis sanomaan, että vitsi sun tyyppi näytti hölmöltä siinä yhdessä kuvassa, niin poistaisin kuvan pirun nopeesti. Mutta tuskin kauheasti mennään metsään, kun ei negatiivista palautetta juurikaan tule. Toisaalta onhan tämä blogikin melkoisen äänetön verrattuna niihin ihan oikeasti suosittuihin.
En tee lapsestani kohdetta, vaan tekijän tässä perheessä - ja se ehkä on se avain. Mun lapseni ei ole päivän asu -esittelijä, vaan se leikkii hiekkalaatikolla äidin kanssa.
Vanhemmuudesta ja sen käsittelystä on tullu enemmän tämän blogin sisältö (ja sitten toki kaikki se sekamelska siinä ympärillä), kuin siitä vauvasta.
Ehkä ihan hyvä niin. 

Oliskohan kuitenkin niin, että jos mutsilla on sata varmasti turvallinen fiilis laittaa kuvia ja tekstiä, se ei välttämättä ihan niin paheksuttavaa ole? Vai mitä sanoo muut?

Googletin muuten tyypin nimen. Ei tullu vastaan yhtään mitään, ei linkkejä, eikä kuvia. 
Eli onnea vaan tulevalle työnantajalle ja koulukiusaajalle jahtiin.

Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Koko ensimmäinen vauvavuosi ja varsinkin itsensä ajatteleminen äitinä oli alkuun shokki. Siitä kaikesta oli lukenu niin paljon, mutta todellisuus oli ihan toisenlainen. Jatkuvaa vuoristorataa - vuorotellen pelkoa ja pakahduttavaa rakkausmössöä. Ja sitten vielä kaikkea siltä väliltä.

Raskaana sitä jotenkin naiivisti ajatteli vaan synnytykseen asti. Että kunhan siitä selviää, niin sitten on äiti. Ja automaattisesti aina hyvä äiti. 
Itseään äidiksi kutsuminen oli alkuun niin vaikeaa, että kuiskailin pienelle nyytille ensimmäiset äiti -sanat synnärillä, ettei vaan vieruskaveri kuule - se kun oli alusta alkaen niin luonteva. 
Mä makasin kauhusta kankeana pieni hajuvedeltä tuoksuva vauva kainalossani, jonka hoitaja oli siihen laittanu, kun en ite uskaltanut.
Näin jo silmissäni kuinka miehen täytyy olla jatkuvasti lähellä, kun en mä pärjää. 

Ensimmäiset kuukaudet oli yhtä sumua yhdessä isossa vauvakuplassa ja mä yritin suunnistaa ihan sokkona. Ei mitään kokemusta mistään, mutta siinä me oltiin.
Mulla oli tietty käsitys äitiydestä ja kaikesta mitä äitinä kuuluu tehdä, mistä syystä ruoskin itteäni aivan turhaan, jos joku juttu ei menny suunnitelmien mukaan. Ne syyllisyyden puuskat on jotain ihan käsittämätöntä, kun kantaa vastuuta avuttomasta ihmisestä ja ajattelee tehneensä jotain väärin.

Samalla olo oli jotenkin levollinen. Sain mutsiudesta niin paljon jotain, minkä olemassa olosta en edes tienny. Tunsin olevani ihan valtavan tärkeä ja tarpeeks monen vapanvaihdon, syötön ja otsalle annetun pusun jälkeen aloin tuntemaan oloni myös vihdoinkin äidiks. Ja ihan hyväksi semmoseks, vaikka en vieläkään tienny kaikesta kaikkea.
Musta oli aivan käsittämätöntä miten jotain voi rakastaa näin paljon. Ja miten voi yhtäkkiä purskahtaa itkuun, kun tajuaa että senkin voi menettää ihan hetkessä.

Kuukausi kuukaudelta tulin mutsina varmemmaksi. Aloin vihdoin ja viimein miettimään miten me halutaan hoitaa asiat, eikä miten ne kuuluu hoitaa. Ja periaatteessa sillä tiellä ollaan edelleen.
Äitiys on jatkuvaa työtä kellon ympäri ja itsensä kyseenalaistamista, mutta samalla palkitsevinta ikinä.   

Vaikka vuosi mutsina meni ihan kohtalaisen hyvin, enkä edes tiputtanut tyyppiä koskaan mistään alas - sitä jotenkin miettii mitä kaikkea olis voinu tehdä toisin. Jälkiviisaana mä niin toivoisin, että olisin osannut olla pelkäämättä edes vähän vähemmän ja vaan nauttia. Tai että olisin luottanut äitiyteeni ja kykyihini pikkusen enemmän. Olisin saattanu käydä vaunulenkeillä ahkerammin ja jopa alkanu tykkään niistä, jos en olis stressannu oikeaoppisesta pukemisesta niin älyttömästi.
Ja ah, olisinpa edes kerran käyny vauvan kanssa kahvitreffeillä keskustassa, vaikka kuinka jännitti mennä vaunuilla bussiin.

Uskon että tästä eteenpäin mutsius sujuu jo helpommin. Ipana ei oo enää mikään vieras, vaan me molemmat tunnetaan toisemme ja kommunikaatiokin alkaa jo pelaamaan. Saan edelleen hämmästellä monia asioita, mutta samalla tuntea ylpeyttä kuinka meikäläisen opastuksella toi pieni iso oppii koko ajan kaikkea uutta. Tuun kokemaan niitä äitiyteen kuuluvia palasia ihan päivittäin ja saan olla jonkun tuki ja turva niin, että se toinenkin osapuoli käsittää asian.

Ja olla ihan hirveen onnellinen. Joka aamu ja joka ilta.

Ladataan...

Pages