Ladataan...
Puolivahingossa

Tästä on nyt vähän hankala kirjottaa mitään kovin järkevää tekstiä, koska en oo analysoinu vielä ihan kaikkea tähän littyvää tai edes miltä nyt tuntuu. Me ei olla miehen - tai siis ex-miehen kanssakaan oikein puhuttu näitä vielä halki ja mua hävettää, että se joutuu lukemaan täältä mun ajatukseni. Mietin myös aika paljon mitä kaikkea pystyn ja uskallan julkisesti kirjottaa tästä, vaikka eihän tämä mikään salaisuus varsinaisesti ole.
Yritetään nyt silti ja ehkä tää teksti on loppujen lopuks se, mikä selventää mun mieltäni.
Meidän molempien mieliä. Tai jotain.
Äh.

. . .

Herään sängystä, meinaan lyödä pään kattoon ja muistan, että mulla on tänään töitä. 
Montakohan mä oikein join? Mitä kello on? Työt alkaa seittemältä. 
Voi perse, mä heräsin ton pitkätukan vierestä. Meidän piti olla korkeintaan kavereita.

No tuskin siitä mtään kuuluu, jos hipsin vähin äänin kotiin. Pakko mennä kylmään suihkuun. Taidan olla vieläkin kännissä. Morkkikset.

. .

Ollaan oltu pari kuukautta kimpassa. Täähän sujuu iisisti. 
Mun kaikki edelliset suhteet on ollu yhtä vuoristorataa. Mennään korkeelle ja tiputaan korkeelta. 
Tuskin tää kauaa kuitenkaan kestää. On niin paljon kaikkee eksädraamaakin.

. .
Ai meistä tulee perhe? Kyllä me saadaan se toimimaan. Pakko meidän on saada se toimimaan. 
Toi näyttää kyllä vähän säikähtäneeltä. Mut kasvattihan äitikin mut yksin. Voi mies lähteä tosta noin vaan kymmenenkin vuoden jälkeen. Siihen täytyy vaan varautua.

. .

Vitsit, meillä on nyt vauva. Toi tuli meistä kahdesta. Onkohan onnellisuus nyt tätä? Vähän me ollaan kyllä erilaisia, ehkä liiankin. Toi tekee asiat noin ja minä näin. Hei mihinköhän se onnellisuus katosi? 

. . .

Olin kuvitellut (lue: nähnyt) erojen - varsinkin lapsiperheissä olevan meuhkaamista, itkemistä ja syyttelyä parin kuukauden ajan, kunnes kummatkin on väsyneitä ja luovuttaa. Ja että eron jälkeen kostetaan ja käännellään veistä toisen haavassa mahdollisimman pitkään ja kipeästi. Sovitut asiat jätetään tekemättä ihan vaan kiusallaan ja käytetään lapsia aseina minkä ehditään. Kuinka toisen kanssa ei tule yhtään toimeen enää moneen vuoteen, vaikka salaa ehkä toivoisikin sen toisen anelevan takaisin. Raivoa, itkua ja pelkkää melankoliaa.  

Meillä ei ollu mitään näistä. 

Mä tiesin alusta asti, ettei me olla luodut toisillemme, eikä me pystytä maailman tappiin asti kuunteleen mikä toista kiinnostaa tai mitä se toinen elämältä loppujen lopuksi oikeasti haluaa. Mulle ei missään vaiheessa tullut Rihannan Only girl -olo tai semmonen rakastaa ja tahtoo naimisiin tunne, etten pysty ikinä olemaan ilman tota toista. Mulla oli usein montakin päivää viikossa niin yksinäistä, että olisin voinu itkeä tirautella minkä ehdin (harmi, etten itke) - vaikka se toinen oli siinä ihan vieressä tai korkeintaan kaverinsa luona. Ja voin vaan kuvitella kuinka yksinäistä miehellä oli, kun en yhtään jaksanu kuunnella mitä sillä oli sanottavanaan maailman menosta.
Siihen kun lisäsi pitkät työpäivät, toisen valitukset tiskaamattomista tiskeistä (normaalit arkiset parisuhderiidat) ja vielä sen, että toinen meni kaverinsa luo illalla vaikka oli sen toisen vuoro mennä - soppa oli valmis. Meillä ihan oikeasti oli jo sanomattomat vuoropäivät, millon oli kenenkin vuoro päästä huushollista pois tuulettumaan vauvattomaan talouteen. Vuoropäivät ja niin edelleen - tosi romanttista.

Pienet asiat kasaantu isoiks, kärpäsestä tuli härkänen ja sitä rataa, ihan vaan sen takia ettei me vietetty aikaa enää yhdessä. Ei ainakaan henkisellä tasolla. Tämän takia aina hoetaan vauvaperheille, että ottakaa yhteistä aikaa. Edellyttäen toki, että tulette toimeen keskenänne. Kröhöm.
Musta tuntu lähinnä, että ollaan vaan kämppiksiä saman katon alla, kunnes se ei ollu edes sitäkään. Sanottiin sanoja, jotka satutti ja tehtiin asioita, jotka satutti.
Mä olin ihan finaalissa, kuljin katse tyhjänä ja vitutuskäyräkin lakkasi väpättämästä, sekin kun oli päässyt ihan huippuunsa jo jonkun aikaa sitten. Ahdistuin, että tässäkö tää nyt oli. Tällainenkö mä olen?

 Meiltä puuttu kunnon alkuhuuma (no kokeillaan nyt sitten), aidosti toisen rakastaminen ja mitä kaikkea muutakin vielä. Me yritettiin kovasti ja kyllähän täällä rakkautta riitti, mutta ne lovelovet kohdistu todellisuudessa Neaan ja ajatukseen perheestä. Me rakastettiin meidän perhettä, mutta ei toisiamme.
  Ja lapsen takia mä en pystyis, enkä edes haluais pysyä yhdessä. Mä päätin, että me kaikki ansaitaan jotain parempaa.

Miedän ero oli jotenkin helppo. Olisin ihmeissäni, jos se oli tullu jommalle kummalle yllätyksenä. Ei huutoparkumista, taistelua keittiöpuukoista tai kiusallista kristillistä tasajakoa huuhteluaineesta. 
Eron jälkeen mä oon voinu hengittää. On vapaa olo olla vapaa.

Pystyn miettimään kuka mä oikeasti olen ja miten haluan edetä elämässä seuraavaks. Mulla ei ole kiire mihinkään, enkä juurikaan halua suunnitella liikoja etukäteen. Päivä kerrallaan ja semmosta. 

Me tullaan miehen kanssa paremmin toimeen, kun oikeestaan ikinä ennen, eikä ipanakaan tästä ole kärsinyt.
Meillä on järjestelyt jotka toimii ja tyyppi saa sekä faija-, että mutsiaikaa mielin määrin - suhteessa suurin piirtein saman verran. 
Kyllähän toi vähän ihmettelee miten vanhemmat täällä tulee ja menee vähän miten sattuu, mutta stähän se oli jo sillon, kun me vielä oltiin perhe. Ja perusarki meillä on jo tullu aika rutiininomaseks.

Me ei tapella, eikä kuittailla toisillemme - yritetään vaan taas kerran saada tää toimimaan. Ja tällä kertaa saattaa toimia ihan oikeesti.

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Huh, kuinkakohan kauan sitten mä oon tostakin välilehdestä klikannu?
Kehtaako tonne mitään mennä kirjotteleen?

 

Täällä nyt kuitenkin ollaan. Taas. 
Paljon on tapahtunu ja muuttunu, niin ettei edes tiedä mistä alottaa. Jos vaikka ihan puhtaalta pöydältä.

Moi oon Iitu, mulla on puolitoista vuotias lapsi. (No ei nyt sentäs näin puhtaalta..) 
Kissa pyörii edelleen jaloissa, mies ei. 
Auto ja työpaikka on pysyny samana - minä en. 
Kiloja ja maailmanvihaa on lähteny pois, tilalle on tullu onnellisuutta ja vapautta.
Blogia on ollu kova ikävä - kova ikävä blogiin kommentoivia ja bloggaavia kolleegoita. 

Huh. Tulikohan siinä jo kaikki. 
Aion raottaa kaikkea tätä ja jatkaa sen saman hömpän kirjottelua, mihin jäätiin. Jos nyt kuitenkin tällä kertaa vaan kuvia - ne kun kertoo aina enemmän.

Blogin yks monista hyvistä puolista on, että tulee käytettyä kameraa. Siis sitä ihan oikeeta tavaraa, millä saa kasvonpiirteetkin näkyviin. Näistä nyt vähän likinäköisempikin huomaa, että on napsittu applella, eikä nikonilla. 

Näistä on hyvä jatkaa. 

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Koko ensimmäinen vauvavuosi ja varsinkin itsensä ajatteleminen äitinä oli alkuun shokki. Siitä kaikesta oli lukenu niin paljon, mutta todellisuus oli ihan toisenlainen. Jatkuvaa vuoristorataa - vuorotellen pelkoa ja pakahduttavaa rakkausmössöä. Ja sitten vielä kaikkea siltä väliltä.

Raskaana sitä jotenkin naiivisti ajatteli vaan synnytykseen asti. Että kunhan siitä selviää, niin sitten on äiti. Ja automaattisesti aina hyvä äiti. 
Itseään äidiksi kutsuminen oli alkuun niin vaikeaa, että kuiskailin pienelle nyytille ensimmäiset äiti -sanat synnärillä, ettei vaan vieruskaveri kuule - se kun oli alusta alkaen niin luonteva. 
Mä makasin kauhusta kankeana pieni hajuvedeltä tuoksuva vauva kainalossani, jonka hoitaja oli siihen laittanu, kun en ite uskaltanut.
Näin jo silmissäni kuinka miehen täytyy olla jatkuvasti lähellä, kun en mä pärjää. 

Ensimmäiset kuukaudet oli yhtä sumua yhdessä isossa vauvakuplassa ja mä yritin suunnistaa ihan sokkona. Ei mitään kokemusta mistään, mutta siinä me oltiin.
Mulla oli tietty käsitys äitiydestä ja kaikesta mitä äitinä kuuluu tehdä, mistä syystä ruoskin itteäni aivan turhaan, jos joku juttu ei menny suunnitelmien mukaan. Ne syyllisyyden puuskat on jotain ihan käsittämätöntä, kun kantaa vastuuta avuttomasta ihmisestä ja ajattelee tehneensä jotain väärin.

Samalla olo oli jotenkin levollinen. Sain mutsiudesta niin paljon jotain, minkä olemassa olosta en edes tienny. Tunsin olevani ihan valtavan tärkeä ja tarpeeks monen vapanvaihdon, syötön ja otsalle annetun pusun jälkeen aloin tuntemaan oloni myös vihdoinkin äidiks. Ja ihan hyväksi semmoseks, vaikka en vieläkään tienny kaikesta kaikkea.
Musta oli aivan käsittämätöntä miten jotain voi rakastaa näin paljon. Ja miten voi yhtäkkiä purskahtaa itkuun, kun tajuaa että senkin voi menettää ihan hetkessä.

Kuukausi kuukaudelta tulin mutsina varmemmaksi. Aloin vihdoin ja viimein miettimään miten me halutaan hoitaa asiat, eikä miten ne kuuluu hoitaa. Ja periaatteessa sillä tiellä ollaan edelleen.
Äitiys on jatkuvaa työtä kellon ympäri ja itsensä kyseenalaistamista, mutta samalla palkitsevinta ikinä.   

Vaikka vuosi mutsina meni ihan kohtalaisen hyvin, enkä edes tiputtanut tyyppiä koskaan mistään alas - sitä jotenkin miettii mitä kaikkea olis voinu tehdä toisin. Jälkiviisaana mä niin toivoisin, että olisin osannut olla pelkäämättä edes vähän vähemmän ja vaan nauttia. Tai että olisin luottanut äitiyteeni ja kykyihini pikkusen enemmän. Olisin saattanu käydä vaunulenkeillä ahkerammin ja jopa alkanu tykkään niistä, jos en olis stressannu oikeaoppisesta pukemisesta niin älyttömästi.
Ja ah, olisinpa edes kerran käyny vauvan kanssa kahvitreffeillä keskustassa, vaikka kuinka jännitti mennä vaunuilla bussiin.

Uskon että tästä eteenpäin mutsius sujuu jo helpommin. Ipana ei oo enää mikään vieras, vaan me molemmat tunnetaan toisemme ja kommunikaatiokin alkaa jo pelaamaan. Saan edelleen hämmästellä monia asioita, mutta samalla tuntea ylpeyttä kuinka meikäläisen opastuksella toi pieni iso oppii koko ajan kaikkea uutta. Tuun kokemaan niitä äitiyteen kuuluvia palasia ihan päivittäin ja saan olla jonkun tuki ja turva niin, että se toinenkin osapuoli käsittää asian.

Ja olla ihan hirveen onnellinen. Joka aamu ja joka ilta.

Share
Ladataan...

Pages