Ladataan...
Puolivahingossa

Ollaan oltu suhteellisen rennosti tyypin kanssa vapaalla pari päivää. Ihan oikee kesäloma tää ei oo ollu, mut tuntuu siltä, koska huomisen työpäivän jälkeen olis vielä toiset pari vapaata. Normaalisti vapaapäivät koostuu niin myöhään päivälle asti nukkumisesta, et loppupäivän panikoin minkä ruoan annan seuraavaks, mikä ateria skipataan päivästä kokonaan pois ja mihin aikaan tyyppi olis järkevintä laittaa päikkäreille. Ja ne päivät löhötään vaan himassa tekemättä suurinpiirtein mitään.

Mutta koska ''kesäloma'', ollaan oltu menossa ja meiningissä mukana - ja tehty juttuja mitä ei vielä olla kertaakaan tehty.

Eilen päätettiin säästää bensakuluissa ja käveltiin koko pitkä päivä paahtavassa helteessä. Mutsi ei ruskettunu vieläkään, eli maidon värisenä mennään kolmatta kesää putkeen. Kaloreita tuli poltettua sen verran ahkerasti, että raaskin ostaa uutta jätskiä - niin, ja vetää sen koko paketin yksin tyypin nukkuessa ja Kumman Kaa:n pyöriessä taustalla.

 

 

Tänään oltiin ekaa kertaa bussimatkalla yhdessä, vietettiin ensimmäistä toripäivää ja leikittiin hiekkalaatikolla. Pysähdyttiin jokilaivan kannelle syömään herneitä ja mutsi nautiskeli yhden lonkeron.

Ja siihen se hauskuus sitten jäikin. Eli tässä nyt vähän taas blogiteksti versus se todellisuus;

Vaunuilu suju mukavasti, kunnes mutsi kaipas pientä kahvin mittasta breikkiä kahvilassa.
Bussimatkalta odotin paljon, kunnes huomasin pysäkille kaartavan pidemmän linjan auton (hyvästi keskioville ja vaunut tavaratiloihin). Muksu pomppi koko matkan penkillä ja veti kilarit, kun yritin hyssytellä että istuppas nyt hetki paikallas jooko? JOOKO?
Herneiden avaaminen ja vaunujen työntäminen mukulakivillä saman aikaisesti osottautu mahdottomuudeks. Muksu sai kilarit.
Mutsi meinas ahdistua hengiltä juodessaan alkoholia tyypin seurassa. Ja vielä ihmisten ilmoilla. (Oli kylläkin niin syntisen hyvää, et annoin jo itelleni anteeks.)
Hiekkalaatikkoepisodi oli täynnä hikeä, kyyneliä ja pitkää pinnaa. 

Mä oletin, että kaikkimullehetinyt, minäite ja muut uhmat tulee siinä kolmen vuoden paikkeilla ja menee ohi yhtä salamana, kun ne on tullukin. 
Tuli huijattu olo, kun tajusin että hetkinen - saattaiskohan tolla tyypillä olla uhma nyt jo. Laskeskelin päässäni äkkiseltään kuinka usein meillä taistellaan arjen pikkujutuista ja kuinka usein itketään ihan ilman syytä. Hmm, miten olis vaikka joka päivä? Kuutena päivänä viikossa nyt ainakin. 

Tyyppi ei odota, ei tee kompromisseja eikä tosiaankaan taida itsekään tietää mistä milloinkin on vihoissaan tai mitä haluaa. 

Täytyy kyllä myöntää, että ymmärrän tyypin tuskat täysin. On varmasti hankalaa, kun on oppinu ymmärtämään ainakin jonkun verran mistä muut puhuu, minne ollaan menossa ja mitä tehdään seuraavaksi - mut kehitys laahaa sen verran perässä, ettei osata vielä sanoa omaa mielipidettä asioihin, mitä ollaan vailla ja mihin sattu, kun kompuroitiin asfaltilla.

Meillä nyt vaan odotellaan, että kommunikaatio lähtis pelittään sen verran, ettei kaikkeen enää vastattais kitinällä tai itkupotkuraivoamisella. 
Ja nautitaan heti huomenna neljästä eteenpäin taas vapaista. 

Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty. 
Paitsi tää meidän tyttö. 
Se on tehty kiukkukohtauksista, ylivilkkaudesta, tukan repimisestä ja kissan kiusaamisesta. 

Tänään mietityttää kersan kotikäyttäytyminen tai enemmänkin pakkomielletouhuamiset.

Ostin tv-tason. Korkeakiiltovalkoinen vähän jännitti, siinä kun näkyy kaikki lommot ja naarmut heti - mutta otin sen kuitenkin. Senhän voi aina pelastaa kiiltovahalla, jos niikseen tulee.
Tyyppi avas laatikot aina, kun silmä vältti ja kiipes ohuempaakin ohuen vaneriläpyskän (= laatikon) päälle/sisälle seisomaan, niin että jokainen laatikko retkahti paikoiltaan rumasti roikkumaan. Mutsi otti tasosta vetimet pois ja päätti korjata laatikot sitten joskus.
Muksu ei luovuttanut. Se avas ja paisko kiinni lasisia keskiovia minkä kerkes.
Faija heitti lasit yhteen jesarilla.
Nyt meillä on tv-taso, missä ei voi säilyttää mitään.
Kaikki paitsi telkkari on kersan mielestä liikaa.  

Tv-tasorumban lisäks meillä on ihan vaan muutama pikku juttu, mitkä on pakko tehdä monesti päivässä;
Ruokaryhmän tuoleille kiipeäminen, kaiken mahdollisen alas repiminen keittiön tasolta ja tuolilta putoaminen. Kymmenen toistoa.
Vessan oven kiinni laittaminen kissan kiusaksi. Niin monta toistoa, että ovi pysyy kiinni.
Rahin päältä hyppääminen melkein sohvalle, tekonauru kivusta ja uudelleen hyppääminen.
Veteläksi meneminen ja huutaminen aina kun poistutaan ruokapöydästä.
Ilmastointiteipin liimapinnan satunnaistarkistus keittiön kaapeista.
Em. Jatkuu - Jos liimapinta on pettänyt, kaapin sisällön levittäminen lattialle.
Kenkien kokeileminen ja niiden laahaaminen valkoisella matolla.
Peilien hakkaaminen ja repiminen.
Edellinen myös kissalle.
Ja mutsille.

Tässä kohtaa me päästään siihen, mikä mua ihmetyttää.
Toi muksu on kotona hereillä normaali arkipäivänä vaan neljä tuntia, jos ei kiire-kiire-tosi kiire -aamuja lasketa. Sen neljän tunnin aikana syödään kahdesti ja yritetään keksiä mahdollisimman paljon kivaa touhuamista, että saatais se tekemään jotain suotavampaa, kuin paikkojen tuhoaminen. Ja silti se tuhoaa kaiken. Ei tarvi edes kääntää selkää, kun siellä se jo menee.

 Tässä se kiukkutyyppi piti väkisin uusia kenkiään sisällä. Ja veti kilarit, kun mutsi otti ne ennen ruokapöytään siirtymistä pois.

Tästä kotikäyttäytymisestä tekee jännän sekin, että tyyppi viettää hoitopäivänään kuus tuntia hoidossa, mutta käyttäytyy siellä kuin mikäkin päivänsäde. Siellä tunnetaan käsitteet kuten satunnainen kiukkupäivä, totteleminen ja kiva leikkihetki.

Hoitopaikassa pidetään koriste-esineitä ikkunalaudalla, lasista pöytää olohuoneessa, pöytäliinaa keittiössä ja vessan ovia auki.
 Kotona ei vois pitää edes sitä ikkunalautaa. 

Ja meillä tunnetaan nykyään käsitteet kerrankin hyvä päivä, mikä sulla nyt taas on ja ymmärtääköhän toi suomea ollenkaan?  

Tässä se tyyppi hyppää tapansa mukaan rahin päältä melkein sohvalle.

Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Jonkun verran jo kerroin töissä käymisestä ja ipanan hoitoon tutustumisesta, mutta jos niistä vielä pari sanaa enemmän ja varsinkin siitä, miten ne näin jälkikäteen katsottuna lähti oikeesti sujumaan. 

Ensinnäkin, töihin pääseminen oli mulle parasta ikinä, jos ihan hetkeks unohdetaan huonot mutsi fiilikset. Pääsin haastamaan itseäni vieraalla alalla, keskustelemaan ihmisten kanssa ja sain keskittyä pääasiassa vaan omaan napaani töiden ohella. Mun ei tarvinnu tuijottaa kelloa kolmen tunnin välein ruokkimisen takia tai haistella kenenkään housuja. Sain kertoa huonoja vitsejäni työkavereille ja juoda kahvia ilman, että joku heittää ne joka kerta syliini.
Kaiken lisäks, sopparit tehtiin ajatellen myös mun mutsiutta ja vapaapäivistäkin saan varailla pääasiassa niitä, mitkä sopii meille ja meidän menoihin.

. . .

Samaan aikaan Nea tutustu päiväkoteihin - tai oikeastaan Neaa riepoteltiin päiväkodista toiseen. Alotettiin tutustuminen heinäkuussa tässä aika lähellä, pari tuntia kerrallaan. Päiväkoti, sen tilat ja henkilökunta oli kaikinpuolin ihan mahtava, mitä nyt hoitajat vaihtu meidän parin viikon tutustumisjaksonkin aikana jo monesti.
Mutta. Se oli kesän päivystävä päiväkoti, eikä me sinne voitu jäädä. 
Olin jo heti alkuun laittanu hakemuksen meidän viereiseen päiväkotiin ja meidät hyväksyttiin sinne, mutta siinä vaiheessa kun oltiin lähdössä tutustumaan, ilmotettiin ettei siellä mitään paikkaa enää vapaana ole. Ja nyt meidät siirretään ihan väärään paikkaan, mikä on sijainniltaankin ihan toisessa suunnassa, kun mun työpaikka tai miehen koulu.
Näreissäni yritin kuitenkin olla avoimin mielin ja käytiin sielläkin pariin otteeseen.
Paikka kuitenkin oli sen verran kauhistuttava henkilökuntaa myöten, ettei tehny mieli jättää ipanaa sinne yksin hetkeksikään. Tavarat vietiin kyllä ihan sisälle asti, mikä sitten olikin ainoa tutustuminen paikan sisätiloihin. 

Tuli päiviä, kun piti viedä Neaa tutustumaan, mutta mä en halunnu. Ja ne parit kerrat kun käytiin, me kiikuttiin keinuilla 15 minuuttia ihan kun jossain yleisessä leikkipuistossa ja lähdettiin kotiin.

Tässä vaiheessa kuvioihin tuli mukaan yksityiset hoitajat ja päiväkodit. Oikeastaan vaan niiden etsiminen, kun kaikilla perhepäivähoitajilla oli paikat täynnä - eikä ne yksityiset tuntemattomat hoidontarjoajat niin turvallisilta tuntunu, että oisin lähteny jonottamaan monta kuukautta. 
Samaan aikaan tän kyseisen päiväkodin (missä nyt tutustutaan) johtaja soitti meikäläiselle suutuspäissään, kun oli kuullu mun etsineen toista paikkaa. Kerroin sitten ihan suoraan mikä siinä tutustumispaikassa meikäläistä oikein vituttaa - ja seuraavanan päivänä hain ipanan kuravaatteet takas kotiin.
Jatkettiin etsimistä, mies oli kesälomilla vielä onneks ja minä räpelsin töissä.

Pari viikkoa ennen miehen koulun alkamista se sitten löyty. Yksityinen perhepäivähoitaja, joka on mun mutsin kaveri ja ihan täydellinen. Puhuttiin ummet ja lammet, kahviteltiin toistemme luona ja lyötiin hoitopaikka lukkoon.
Siellä ipana nyt sitten on ollu. Multa ei pimitetä mitään tietoa ja saan töihinkin viestiä jos jotain merkittävää on tapahtunu. Ja tää fiilis on ihan erilainen kun Nean päiväkotiin tutustumisen aikana. 
Tältä kuuluu tuntua, kun vie lapsensa hoitoon. 

. . .

Miten meidän arki sitten rullaa? 
Keittelen aamulla kahvia ja puuroa, yritän edes minuutin uhrata omalle naamalleni ja vien Nean hoitoon. Mies tulee koulusta työpaikalle vaihtamaan autoa, hakee ipanan, menee kotiin ja mä tuun seiskan jälkeen. Yritän jaksaa olla oikeesti läsnä ne viimeset yhteiset pari tuntia ja sitten vaan röhnötetään miehen kanssa loppu ilta. Tehdään ruokaa jos jaksetaan tai käydään vuorotellen kavereilla. 
Vapaapäivät ja viikonloput onkin sitten asia erikseen, kun oikeesti ehtii tekemäänkin jotain ja voidaan syödä koko perhe saman pöydän ääressä.Ja tässä vaiheessa ne huonot mutsifiilikset puskee jo väkisinkin takaraivosta esille. 

Olin töiden jälkeen alkuun niin loppu, että mun koko loppupäivä meni sohvalla maaten. Mieluusti olisin menny jo heti ovesta tultua suoraan sänkyyn, mutta olin liian väsyny käveleen niin kauas. 
Olin just vuoden verran hoitanu Neaa ja kotia täyspäiväsesti, mutta nyt en jaksanu mikrottaa edes puuroa illalla. Saatika voidella leipää itelleni.
Annoin töissä itestäni ihan kaiken ja sykin niin kovalla teholla, ettei siitä mitään energiaa käteen jääny. Nyt myöhemmin siihen on alkanu ehkä kiinnittää enemmän huomiota ja koittaa jojoilla kodin ja työn välillä.

Nyt pari kuukautta myöhemmin, handlaan hommat edes noin niinkun suurinpiirtein, enkä pala loppuun yhden työpäivän aikana pelkästä turhautumisesta. Joskus on päiviä (= hammasöitä) kun töihin meneminen tuntuu vapaa-ajalta ja päiviä, kun asiakkaina on ollu pelkkiä idiootteja, mikä peilaa sitten kans kotiin. Mut eiköhän siitäkin pääse eroon ajan kanssa.

Pääasia nyt kuitenkin on, että ollaan kaikki kolme ihan tyytyväisiä.

Peeäs. Sivupalkissa meikäläisen ihan henkilökohtanen instagram! Oon niin tampio instagramin kanssa, että helpoimmalla pääsin, kun en alkanu räpeltää sinne uutta tiliä blogia varten.  

Ladataan...

Pages