Ladataan...
Puolivahingossa

Sörkin muurahaispesää kirjoittamalla lastensuojelusta, omasta näkökulmastani ja kokemuksestani suurennuslasin alla. Avauduin aikoinani muun muassa täällä meidän sosiaalisen pediatrian poliklinikkakäynneistä ja täällä mainitsin perhetyöntekijöiden änkeävän meidän kotiin. Tänään - nyt koko härdellin mentyä jo ohi ja asiakkuuksien lopettamisten jälkeen tajusin, ettei tämä vielä tähän jäänyt. 

Kaikkien silmille on osunu joko Hesaria lukiessa tai Facebookin uutisvirtaa selatessa kauhutarinoita äkillisistä huostaanotoista ja videokuvattuja tilanteita, joissa lapset viedään ihan ilman perusteltua syytäkin. Seuraavana on lööpeissä pikkulasten raa'at ja täysin absurdit kidutusmurhat ja mutsi, joka pyöräytti viis lasta, jotka se sitten kompostoi häkkikellariinsa vuosiksi. Ja kaikki on tapahtunut meidän Suomessa. 
Kaksplussan keskustelupalstalla lastensuojeluilmotuksesta huudellaan yhtä tiheään tahtiin, kuin kunnialoukkauksestakin, mutta silti kukaan ei tee mitään jos näkee pienen lapsen selvästi päihtyneen vanhemman seurassa. Missä kohtaa mentiin näin päin mäntyä?

Lyhyesti kerrottuna meidän poliklinikkakäynnit meni joka kerta samalla kaavalla. Istuin tuolilla niin iloisesti kun vaan pystyin, kerroin mitä kaikkea tyyppi on oppinut, mitä tehdään päivisin, kuinka helppoa kaikki on ja purin huultani kuunnellessani vääriä diagnooseja lapsen kehityksestä sun muusta. Multa kysyttiin kysymyksiä, tuijotettiin niin suoraan silmiin, että joskus tuntu että poraudun vielä tuolista läpi ja vastaukset kirjattiin paperiin, joita sitten jouduin vielä oikomaan ettei vaan tule jatkotoimenpiteitä kun kirjaaja oli ymmärtänyt jonkun asian väärin. Annettiin seuraava aika parin kuukauden päähän, mainittiin vielä varmuuden vuoksi ilmoituksen tekemisestä, jos ei saavuta ajoissa paikalle ja toivoteltiin hyvät jatkot.

''Lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain sekä ohjattava lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin.'' 

On helpompaa lykätä kouraan uutta aikaa, uutta tapaamista, uutta arviointikäyntiä, kuin ihan oikeasti antaa tukea. Multa ei missään vaiheessa kysytty keinoja, joilla mun vanhemmuuttani oltais parhaiten voitu tukea tai käytetty edes mitään vähän kannustavampaa avautumiskeinoa sen perinteisen mitäteillekuuluu -kysymyksen lisäksi. Se on vähän sama juttu, kuin huippumyyjä menee kysymään suomalaiselta asiakkaalta että voiks mä avuks olla - koska tottakai suomalainen luonne sanoo ei kiitos. Se sama suomalainen sanoo myös, että meille kuuluu hyvää kun sitä kysytään. 

Olin sosiaalisen pediatrian poliklinikan asiakkuuden ajan epävarmempi mutsiudestani, kuin ikinä ennen mistään ja tunsin mahdotonta riittämättömyyden tunnetta, vaikka parhaani mukaan yritin unohtaa koko homman ja ne väärät diagnoosit ja liian tiukat katseet. Se hajotti, vaikka mitään varsinaista ongelmaa ei enää ollutkaan ja voin vaan kuvitella kuinka rikki olisin loppujen lopuksi ollut, jos käyntejä jostain syystä olis lisätty tai asiakkuutta jatkettu monilla vuosilla.
Mulle tuputettiin apua, mikä ei loppujen lopuksi ollut lähelläkään apua - vaikka en apua missään vaiheessa tarvinnut, tai edes halunnutkaan.

Viimeiset pari käyntikertaa tunsin jo valtavaa ahdistusta - ''Eih taas sinne'' ja vihoviimeisellä käynnillä en jaksanut enää edes hymyillä. Jouduin sähläämään työvuorot uusiks käynnin takia ja tästä vähän tuohtuneena istahdin tuoliin ja tykitin kaiken ilman sitä meillä menee kaikki tosi hyvin -soopaa. Me erottiin, mä olen välillä tosi väsynyt ja se tukiverkosto minkä olemassa olosta oon vuoden verran vakuutellu, niin paskat sitäkään oikeasti ole. 
''Ai no mut teillähän menee tosi hyvin (ilmeisesti koska olen työelämässä), tämä asiakkuus voidaan nyt lopettaa.''
Kuuntelikohan mua kukaan - mä mietin jälkeenpäin, mutta toisaalta olo oli ja on rento, koska nyt me voidaan vihdoinkin vaan olla. 

Meidän koko rumba lähti käyntiin äitiyseuvolasta, missä mä istuin (tietämättäni) kolmannella kuulla raskaana. Neuvolan joku vastavalmistunut terveydenhoitaja kaivo esiin lippu lappuja, mitä hetken aikaa iloisesti täyteltiin (jee kivaa!) ja alkoholikyselyä täyttäessä kysyin, vastaanko nyt raskauden aikaisesta juomisesta (nolla) vai ajasta ennen raskautta? Terveydenhoitaja ei osannu sanoa muuta kun ''No vaikka sen aikaisemman käytön perusteella.''
Hmm, okei no mä en kyllä oo pitkään aikaan juonu, niin pitäiskö sit vastata vielä sitäkin edeltävältä ajalta?
''No vaikka joo'' ja testin jälkeen kaikki kohdat näyttikin vihreän sijasta tulipunaista ja meille napsahti lastensuojeluilmotus (ei enää niin kivaa).
Olin niin pöyristynyt koko tilanteesta, etten tainnu saada sanaa suustani.
Toki, vika on minussakin. Satuin olemaan se yks sadasta, joka teki testin no laitetaan sinne päin ja pyöristellään lukemia ylöspäin -tyylillä kaunistelun sijasta ja pidin koko testiä vähän niinkun leikkimielisenä testinä ilman mitään seuraamuksia. Ja koska miks mitään jälkiseuraamuksia tulis, kun terveydenhoitajalle olin historiani ja alkoholinkulutukset kuitenkin selvittänyt jo kattavasti.
Väitän kuuitenkin myös, että tämä terveydenhoitaja olisi voinut arvioida tilannetta asiakaslähtöisemmin, kuunnella paremmin ja toimia ehkäisevän lastensuojelun nimissä - ennen varsinaisen suojeluilmoituksen vireille laittamista.

 ''Ehkäisevää lastensuojelua on tuki ja erityinen tuki, jota annetaan esimerkiksi opetuksessa, nuorisotyössä, päivähoidossa, äitiys- ja lastenneuvolassa sekä muussa sosiaali- ja terveydenhuollossa.''

Tänään on kulunut tasan kuukausi viimeisestä poliklinikkakäynnistä ja käytiin aamulla normaalilla lastenneuvolakäynnillä. Painoa oli pudonnu puolisen kiloa klinikkakäynnin jäljiltä, mistä paikalla oleva lääkäri alkoi tivaamaan. Öö, kyllä se syö - monesti päivässä, terveellistä ruokaa ja ruokinnoista huolehtii kolme aikuista. Mitään poikkeavaa ei ole tapahtunu, mitä nyt viimeset lomapäivät ollaan oltu paljon menossa ja syöty aina siinä sivussa.
Vängättiin, syyllistettiin (tuntuu siltä, koska tyypin ruokinta ja ruoan laatu on mulle tärkeintä maailmassa ja nyt sitä kyseenalaistettiin) ja hymistiin miten näin voi käydä.
Otettiin päänympärys ja kas kummaa, sekin on tippunu kahdella sentillä. Vasta tässä vaiheessa minun syyllistäminen lopetettiin ja alettiin miettiä josko se vika ehkä sittenkin olisi niissä poliklinikan mittatuloksissa - ei mutsissa.  ''Eihän se voi, kun kuitenkin yliopistollinen sairaala'' - totesi lääkäri, mutta ihmisiä kai nekin on, mietti mutsi jo vähän näreissään.
Painokontrolliin aika, d-vitamiini lässynlässyn ja me lähdettiin tyypin kanssa jäätelölle. Oikeastaan kahdelle jätskille, koska pelkään kuollakseni uutta lastensuojeluilmotusta, jos tyypin paino ei parissa viikossa nousekaan. 

Ja tätä lastensuojelu on pahimmillaan. Syyllistämistä, paskoja teen koko ajan väärin -fiiliksiä ja pelkoa. Vaikka lastensuojelun näissä tapauksissa pitäisi olla ihan toisin päin, tukemista, kannustamista ja varmistamista - ei uhkailua. Koko lastensuojelu on käännetty ylösalaisin, siitä on tehty pelottava koko kansan syöpä, joka kuormittaa yhteiskuntaa ja mutsin mieltä. Näin niinkun lievemmissä tapauksissa - mihin me mun mielestä lukeudutaan.
Joko toimitaan liian kovin ottein liian varhain, tai sitten ei toimita ollenkaan ja iltalehti lisää myyntiään saamalla lisää skandaaleita.
Olisko jo vihdoin aika päivittää lastensuojelun nimiin tekevien työntekijöiden amattilliset pätevyydet, jo ihan asiakaspalvelusta lähtien, tehdä enemmän töitä perheen kanssa - ei perheen hajottamista edistäen ja lopettaa se työntekijältä toiselle pompottaminen lastensuojelun piirissä olevien kesken? Ihanteellinen tilanne olis, jos lastensuojelun valvovan silmän alla oleva perhe tuntisi olevansa enemmän turvassa, kuin ilman lastensuojelua - eikä toisinpäin, mitä se nyt on.

 

Tänään jäi mietityttämään voisko ne lastenneuvolan käynnitkin lopettaa, sekin kun on käsittääkseni vapaaehtoinen - vaikka sieltäkin on tullut uhkailua poisjäännin seuraamuksista? Pitkään aikaan en ole hyötynyt käynneistä ja tyyppiä voin mittailla kotonakin, kunhan rokotukset kävisin hoitamassa siellä suunnalla.  

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Asiat tyypin isän kanssa rullaa yhtä hyvin kun tähänkin asti. Oli kausi, kun en olis jaksanut kattoa sen naamaa sekuntiakaan - eikä varmasti jää siihen yhteen kauteen, mutta noin niinkun yleisesti menee hyvin. Me ei vieläkään taistella, autetaan toisiamme jos ja kun tarve niin vaatii ja vaihdellaan vähän kuulumisiakin päivittäin. Se asia mikä on muuttunu ja tuntuu oudolta, on se, että kun mun tekis mieli paukuttaa ovia kamalan työpäivän jälkeen ja itkeä vollottaa ja se yrittää kysyä mikä on - mä sulkeudun täysin ja pyydän sitä lähtemään. Ei ollenkaan mun tapaista, mutta ehkä tähän mä olen vetänyt sen rajan nykyisen ja eksän välillä.
Pystyn selittämään ummet ja lammet kuinka meillä oli mukavaa, mutta kaikki huonot hetket ja päivät on vaan mun elämää nyt ja kuuluu vaan mulle.
Se saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, että tottakai se menee niin - mutta kun ei oo miettiny tätäkään etukäteen se tuntuu hassulta. Siinä missä mä pystyn kiroamaan raha-asioitani ja eilisillan pitkälle yöhön asti venähtänyttä nukutusoperaatiota työkavereilleni, blokkaan ne ihmiseltä joka oli mun vierellä joka aamu pitkän aikaa ja jolle totuin kertomaan ihan kaiken.

En kuitenkaan pui meidän eroa enää. Se keissi on kloussattu ja ollaan jatkettu elämää. Musta edelleen tuntuu, että ollaan kaikki onnellisia. 

. . .

Vaikka mä en oo suorittanut vielä yksinhuoltajuuden peruskurssejakaan, vaan oon vasta ekoilla metreillä tällä pitkällä oppitiellä, päätin jo vähän jakaa kullanarvoisia vinkkejäni, jotka on testattu ja koettu hyviksi. Moni varmaan odottaa otsikon ansiosta kunnon vuodatusta kuinka rankkaa tämä surullisen yksinhuoltajan elämä uhmaikäisen taaperolapsen kanssa on - ja onhan se aika ajoin (en edes jaksa valehdella) - mut se ei nyt tällä kertaa ole se pointti tässä. Tuun varmasti joku epätoivoinen päivä kirjottamaan kattavammin niistä asioista ja jutuista jotka menee päin honkia, mutta en vielä tänään.

Eli tässä tulee Yh-mutsin niksejä vähän joka saralla. Kannattaa esimerkiksi tulostaa ja teipata jääkaapin oveen. 

Tekniset taidot

- Opettele vaihtamaan lamppu ja sulake. Paitsi jos naapurissa asuu komea Remontti-Reiska. Jos jälkimmäinen osuu kohdalle, kannattaa opetella silti ja pyytää tutuilta palaneita lamppuja, jotka voi sitten laittaa toimivien tilalle ja huhuilla Reiskaa paikalle.
 
- Sama juttu auton öljyjen, renkaiden ja muiden vaihtotöiden kanssa - erona vaan, että kannattaa laittaa lapsen isä tekemään ne (olettaen että se on hyvä siinä). Lasta voi ja kannattaa käyttää tekosyynä, koska ''Mitäs jos multa lähtee rengas motarilla, kun Eino on kyydissä vaan siks etten saanu pultteja tarpeeks kireelle??'' - ja tämähän on tosi.

- Kasaa huonekalu ihan itse. Oikeesti. Sitä itsekehun määrää on mahdotonta kuvailla, millä tuudittaudut uneen. Lisäpojoja tuo jos käyttää kasaamiseen porakonetta, koska sen jälkeen ei tarvitse miestä enää mihinkään.
 
-  Hajulukko, hyi älä koske vieläkään. Ei sitä kukaan näe.

Ulkonäkö ja sen ylläpitäminen

- Jos on tehny mieli laihduttaa, bodata tai lenkkeillä viimeset neljä vuotta, niin nyt on sopiva aika. Viiden kilon laihdutus kuulostaa ulkopuolisen korvaan kymmeneltä kilolta, jos laihduttaja on yksinhuoltaja. Liian isoista hauiksista vaan voi herätä epäily näeksä sun muksua enää ollenkaan?

- Pukeudu joskus liian hyvin mutsiksi. Maksimekko taloyhtiön hiekkalaatikolla voi tosin mennä jo vähän överiksi, jos naapurit on tottunu näkemään ne reikäset äitiystrikoot. Maksimekko on huono valinta myös silloin kun muksulla on angstipäivä, koska se päällä ei niin vaan juostakaan karkailevan kersan perässä. 

- Kynsien lakkaaminen on terapeuttista. Ja sitäkin saa tänä päivänä kutsua harrastukseksi.

- Osta kymmenet uudet alusvaatteet, äläkä siirrä niiden käyttämistä sitten-kun-mulla-on-mies -myöhemmäksi. Niiden aika on just nyt.

- Jokainen tarvitsee hyvän, onnistuneen hiusremontin heti kun avioero astuu voimaan ja lusikat on jaettu. Sen tiesi Sinkkuelämästä tuttu Carrie ja se pitäis opettaa jo ala-asteellakin. Yksinhuoltajalle sopii mahdollisimman helppohoitonen väri. Rahat, aika tai kädet ei riitä värjäämiseen edes kotikonstein.

- Sääret kannattaa vahata tai sheivata parin kuukauden välein, vaikkei miestä olekaan ja vaikka tekisikin sen vähän sinne päin hutiloiden. Kerran puolessa vuodessa ajelu aiheuttaa harmaita hiuksia, kun ei enää muista miten höylää pidellään.

Henkinen puoli

- Käy vähintään kerran kuukaudessa jokainen puhelinnumero läpi ja yritä lahjoa joku lapsenvahdiksi ja joku kahviseuraksi, mielellään samaan aikaan.

-  On ihan ok ostaa itselleen jotain joka palkasta, eikä sen tarvitse aina olla välttämätönkään ostos. Kalliit ostokset tosin on vähän turhia, koska niillä ei voi kerskailla, jos muksulta puuttuu vieläkin sen kunnollinen kurapuku.

- Opettele viimeistään tässä vaiheessa leipomaan. Iltasin makeanhimon iskiessä et pääse piipahtamaan huoltsikalla, mut pannukakku auttaa akuuttiin hätään. Kannattaa laittaa uuni lämpeämään valmiiksi jo siinä vaiheessa, kun kersa menee yöunille.

- Vihaa ihan rauhassa kaikkea mikä liittyy romantiikkaan. Naura Facebookin parisuhdestatuksille ja vaihda kanavaa aina kun tulee Julia Robertsin leffa. Saa olla kateellinenkin, mutta katkeroitumista kannattaa vältellä.

- Älä missään nimessä kokeile nettideittailuja. Saat helpon ja epätoivoisen yh-leiman otsaasi, vaikka et niin käyttäytyisikään. Tai sitten voi salata mutsiuden, mutta omalla vastuulla.

- Vie sukat pyykkikoneeseen ja kahvikupit tiskialtaaseen. Et voi syyttää niiden lojumisesta (enää) ketään muuta.

- Opettele syömään paketillinen jäätelöä. Oli se sitten pieni purkki tai litran paketti, syö se ihan kokonaan. Toimii paremmin, ku räkäkännit - oli murhe sitten mikä tahansa. Niin, ja toimii myös parhaana palkintona vaikka jo ihan vaan raskaan kauppareissunkin päätteeksi.

- Tee kaikki se, minkä oot pitkään aikonu ja halunnu tehdä (mutta joku muu on saattanut kieltää). Ex-miehen vihaaman basilikan laittaminen joka ruokaan tai aivottomien tv-sarjojen - kuten Viidakon tähtösten ja Jersey shoren seuraaminen toimii. 

 

Tähän kuittaa mutsi, joka osti pupun, josta haaveili ainakin vuoden päivät, mutta aina joku oli kieltämässä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Tästä on nyt vähän hankala kirjottaa mitään kovin järkevää tekstiä, koska en oo analysoinu vielä ihan kaikkea tähän littyvää tai edes miltä nyt tuntuu. Me ei olla miehen - tai siis ex-miehen kanssakaan oikein puhuttu näitä vielä halki ja mua hävettää, että se joutuu lukemaan täältä mun ajatukseni. Mietin myös aika paljon mitä kaikkea pystyn ja uskallan julkisesti kirjottaa tästä, vaikka eihän tämä mikään salaisuus varsinaisesti ole.
Yritetään nyt silti ja ehkä tää teksti on loppujen lopuks se, mikä selventää mun mieltäni.
Meidän molempien mieliä. Tai jotain.
Äh.

. . .

Herään sängystä, meinaan lyödä pään kattoon ja muistan, että mulla on tänään töitä. 
Montakohan mä oikein join? Mitä kello on? Työt alkaa seittemältä. 
Voi perse, mä heräsin ton pitkätukan vierestä. Meidän piti olla korkeintaan kavereita.

No tuskin siitä mtään kuuluu, jos hipsin vähin äänin kotiin. Pakko mennä kylmään suihkuun. Taidan olla vieläkin kännissä. Morkkikset.

. .

Ollaan oltu pari kuukautta kimpassa. Täähän sujuu iisisti. 
Mun kaikki edelliset suhteet on ollu yhtä vuoristorataa. Mennään korkeelle ja tiputaan korkeelta. 
Tuskin tää kauaa kuitenkaan kestää. On niin paljon kaikkee eksädraamaakin.

. .
Ai meistä tulee perhe? Kyllä me saadaan se toimimaan. Pakko meidän on saada se toimimaan. 
Toi näyttää kyllä vähän säikähtäneeltä. Mut kasvattihan äitikin mut yksin. Voi mies lähteä tosta noin vaan kymmenenkin vuoden jälkeen. Siihen täytyy vaan varautua.

. .

Vitsit, meillä on nyt vauva. Toi tuli meistä kahdesta. Onkohan onnellisuus nyt tätä? Vähän me ollaan kyllä erilaisia, ehkä liiankin. Toi tekee asiat noin ja minä näin. Hei mihinköhän se onnellisuus katosi? 

. . .

Olin kuvitellut (lue: nähnyt) erojen - varsinkin lapsiperheissä olevan meuhkaamista, itkemistä ja syyttelyä parin kuukauden ajan, kunnes kummatkin on väsyneitä ja luovuttaa. Ja että eron jälkeen kostetaan ja käännellään veistä toisen haavassa mahdollisimman pitkään ja kipeästi. Sovitut asiat jätetään tekemättä ihan vaan kiusallaan ja käytetään lapsia aseina minkä ehditään. Kuinka toisen kanssa ei tule yhtään toimeen enää moneen vuoteen, vaikka salaa ehkä toivoisikin sen toisen anelevan takaisin. Raivoa, itkua ja pelkkää melankoliaa.  

Meillä ei ollu mitään näistä. 

Mä tiesin alusta asti, ettei me olla luodut toisillemme, eikä me pystytä maailman tappiin asti kuunteleen mikä toista kiinnostaa tai mitä se toinen elämältä loppujen lopuksi oikeasti haluaa. Mulle ei missään vaiheessa tullut Rihannan Only girl -olo tai semmonen rakastaa ja tahtoo naimisiin tunne, etten pysty ikinä olemaan ilman tota toista. Mulla oli usein montakin päivää viikossa niin yksinäistä, että olisin voinu itkeä tirautella minkä ehdin (harmi, etten itke) - vaikka se toinen oli siinä ihan vieressä tai korkeintaan kaverinsa luona. Ja voin vaan kuvitella kuinka yksinäistä miehellä oli, kun en yhtään jaksanu kuunnella mitä sillä oli sanottavanaan maailman menosta.
Siihen kun lisäsi pitkät työpäivät, toisen valitukset tiskaamattomista tiskeistä (normaalit arkiset parisuhderiidat) ja vielä sen, että toinen meni kaverinsa luo illalla vaikka oli sen toisen vuoro mennä - soppa oli valmis. Meillä ihan oikeasti oli jo sanomattomat vuoropäivät, millon oli kenenkin vuoro päästä huushollista pois tuulettumaan vauvattomaan talouteen. Vuoropäivät ja niin edelleen - tosi romanttista.

Pienet asiat kasaantu isoiks, kärpäsestä tuli härkänen ja sitä rataa, ihan vaan sen takia ettei me vietetty aikaa enää yhdessä. Ei ainakaan henkisellä tasolla. Tämän takia aina hoetaan vauvaperheille, että ottakaa yhteistä aikaa. Edellyttäen toki, että tulette toimeen keskenänne. Kröhöm.
Musta tuntu lähinnä, että ollaan vaan kämppiksiä saman katon alla, kunnes se ei ollu edes sitäkään. Sanottiin sanoja, jotka satutti ja tehtiin asioita, jotka satutti.
Mä olin ihan finaalissa, kuljin katse tyhjänä ja vitutuskäyräkin lakkasi väpättämästä, sekin kun oli päässyt ihan huippuunsa jo jonkun aikaa sitten. Ahdistuin, että tässäkö tää nyt oli. Tällainenkö mä olen?

 Meiltä puuttu kunnon alkuhuuma (no kokeillaan nyt sitten), aidosti toisen rakastaminen ja mitä kaikkea muutakin vielä. Me yritettiin kovasti ja kyllähän täällä rakkautta riitti, mutta ne lovelovet kohdistu todellisuudessa Neaan ja ajatukseen perheestä. Me rakastettiin meidän perhettä, mutta ei toisiamme.
  Ja lapsen takia mä en pystyis, enkä edes haluais pysyä yhdessä. Mä päätin, että me kaikki ansaitaan jotain parempaa.

Miedän ero oli jotenkin helppo. Olisin ihmeissäni, jos se oli tullu jommalle kummalle yllätyksenä. Ei huutoparkumista, taistelua keittiöpuukoista tai kiusallista kristillistä tasajakoa huuhteluaineesta. 
Eron jälkeen mä oon voinu hengittää. On vapaa olo olla vapaa.

Pystyn miettimään kuka mä oikeasti olen ja miten haluan edetä elämässä seuraavaks. Mulla ei ole kiire mihinkään, enkä juurikaan halua suunnitella liikoja etukäteen. Päivä kerrallaan ja semmosta. 

Me tullaan miehen kanssa paremmin toimeen, kun oikeestaan ikinä ennen, eikä ipanakaan tästä ole kärsinyt.
Meillä on järjestelyt jotka toimii ja tyyppi saa sekä faija-, että mutsiaikaa mielin määrin - suhteessa suurin piirtein saman verran. 
Kyllähän toi vähän ihmettelee miten vanhemmat täällä tulee ja menee vähän miten sattuu, mutta stähän se oli jo sillon, kun me vielä oltiin perhe. Ja perusarki meillä on jo tullu aika rutiininomaseks.

Me ei tapella, eikä kuittailla toisillemme - yritetään vaan taas kerran saada tää toimimaan. Ja tällä kertaa saattaa toimia ihan oikeesti.

Share

Pages