Ladataan...
Puolivahingossa

On kyselty, kuinka koiran suhtautuminen vauvaan on edistynyt vai onko se edistynyt ollenkaan. 

No onhan se. 

Mielenosotuspissoja, yötä päivää jatkuvaa vinkumista ja neuroottista seuraamista ilmeni parin viikon ajan, vauvan ollessa pari kuukautta. Siihen asti koira oli ollut vain vähän kiinnostunut uudesta perheenjäsenestä ja otti tämän oikein hyvin vastaan.

Ongelmat saatiin kuriin kieltämällä, torumalla ja kehumalla. Simppeliähän se on, mutta hankalinta oli tehdä miehen kanssa yhteiset pelisäännöt, että mihin puututaan ja miten puututaan. 
Annoin Esterille enemmän huomiota. On varmaan melko yleistä, että koira meinaa jäädä melkein täysin huomiotta, kun taloon tulee vauva. Niin kävi meillä. 
Meidän kahdenkeskiset hetket keskittyy pääosin vähän pidempiin kävelyihin sekä trimmailuihin ja niitä lähdettiin lisäämään. Vasta nyt tajuan kuinka tärkeää mun seura oikeesti Esterille on ja kuinka paljon se niistä nauttii. 
Tehtiin myös selväksi, että vauvan lähelle saa tulla, kun siihen annetaan lupa. 

Näillä keinoilla jäljelle jäi vain vahtiminen. 
Koirasta tuli edelleen vähän ahdistunut, jos näki ulkona vieraan ihmisen lähestyvän meidän rakennusta. Siihen auttoi pelkästään oma rauhallisuus ja reipas pois päin kävely. 
Oli melko lähellä, että kesällä selätetty remmirähjäys olis tullu takasin, mutta eipä näin onneksi käynyt, kun ehdittiin puuttua tarpeeks ajoissa. 
Tässä muuten otettiin iso askel eteenpäin siinäkin suhteessa, että ovikellolle räyhääminen on saatu paljon parempaan jamaan. Tiukka ei, odota ja rauhallinen kävely ovelle. Eikä koira päästä pientäkään ääntä, ah! 

No kuinka koira sitten käyttäytyy tänäpäivänä?
Yöt nukutaan rauhallisesti omassa korissa pinnasängyn alla.
Vaipanvaihtoa seurataan vielä välillä, mutta ilman ääntä ja maanista tuijotusta.
Ulkona tehdään muutakin kuin pelkät tarpeet. Kotiin päin ei ole kiire, paitsi kovilla pakkasilla ja vesisateella. 
Kotiin tullessa tarkistetaan nopealla nuuhkasulla onko vauvalla kaikki hyvin, minkä jälkeen jatketaan ihan normaalia eloa.
Vieraiden tullessa kierretään sylistä syliin, koska niiltä saa rapsutuksia.
Leluja heitellään, mutta ei ihan vauvan vieressä.
Nukkumaan mennään samaan aikaan äidin kanssa, ei vauvan. 
Ja mikä parasta, ei enää mielenosotuksia. 

Nyt on vähän alkanut jännittää, miten koira suhtautuu vauvan liikkumiseen - täällä kun jo kierähdellään. Oon huomannu Esterin menevän vähän loitommalle aina sillon.
Ei kuitenkaan turhaa stressiä, ollaan niin paljon edistytty, että uskon meidän selviytyvän ihan kaikesta vastaantulevasta.

Asiaan muuten liittyen, vauvakin on alkanu kiinnostua Ellusta. Heiluvaa häntää yritetään hamuilla käsillä ja kaikki tekeminen ja/tai ääntely loppuu, kun koira kävelee vierestä. ''Vaautsi mikä toi on?''

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Juuri kun kerkesin hehkuttamaan kuinka hyvin koira suhtautui vauvaan, tuli takapakkia. 

Ei agressiivista tai muuten hälyyttävää käytöstä, mutta ärsyttävää ja turhauttavaa. Melkeinpä hermoja raastavaa. 

Koira vahtii vauvaa kuin omaansa. 

No joo, ei kuulosta kauhean pahalta. Mutta jo valmiiksi neuroottisen narttukoiran vahtimiseen on pakko puuttua heti. Nyt vaan kun tietäisi miten.

Liiallinen vahtiminen ilmenee mm. näin:

Meillä on koirahaamu. Missä ikinä vauvan kanssa ollaankin, koira on mukana. Vaippoja vaihtaessa pyörii jaloissa, nukuttaessa vahtii pinnasängyn alla ja sohvalla istuu jämähtämättä sopivalla etäisyydellä. Ah-dis-ta-vaa.

Vauvan itku on ihan ok. Koiran jatkuva vinkuminen ei ole. Se hajottaa enemmän, ku yö- ja aamuheräämiset plus valvomiset tähän mennessä yhteensä. Ihan vuorokauden ympäri jatkuvaa ulinaa, mikä ei lopu millään. Ei huoneesta eristämisellä, huomiotta jättämisellä, huomion antamisella tai pää punasena huutamisella.

Jatkuva katse kohti vauvaa tai vaihtoehtoisesti jatkuva tarkistuskäynti vauvan luona. Pienikin pihahdus tai inahdus vauvan suunnalta, niin koira on salamana paikalla. Ulkona tekee enää äkkiä vain hätänsä tästä syystä.

+ En tiedä liittyykö asiaan, mutta oletan liittyvän; Yölliset mielenosotuspissat. Luonnollisesti sisälle.
Tietää tekevänsä väärin ja narahtavansa samantien oman neuroottisuuteni takia (= tarkka kuulo ja pakkotarkistus epäilyn ilmaantuessa) sekä pääsevänsä rangaistukseksi pariksi tunniksi jäähylle kylpyhuoneeseen heti torujen jälkeen. Mutta ei. 
Ja näitä kausia on ollut ennenkin mistä milloinkin, mutta ei koskaan näin kauan. 

. . .

Keskustelupalstoilla samasta aiheesta lukiessani huomasin, että osan mielestä on ihan ylisöpöä kuinka koira pitää vauvaa omanaan ja samat käytösmallit toistuu - ehkä vaan vähän lievempinä. Mitä söpöä tässä muka on? Koira kärsii ja minä kärsin. Tosi inhottavaa.

Pakkohan tähänkin on joku keino olla. 

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Raskausaikana jännitti miten terrierirouva tulee suhtautuun uuteen perheenjäseneen. Tarkemmin ottaen siihen, että äipän jakamaton huomio muuttuukin jaetuksi. 

Koska Esteri ei ole koskaan suuremmin välittänyt lapsista tai vauvoista ja on saattanu useasti jopa näytellä tyypeille hampaita, ei luotto ollu huipussaan. Lisäksi se on äärettömän mustasukkanen, huomionkipeä ja osottaa mieltään, jos asiat ei etene sen pään mukaan. 
Kuulin ja näin moneen otteeseen kauhistelevia katseita ja ''eikö se kannattais lopettaa'' -puheita. Itseasiassa niin paljon, että aloin uskomaankin niitä jossain vaiheessa, vaikka en tätä koskaan ääneen sanonut.

Päätin kuitenkin yrittää. Kyllähän koiria saa koulutettua, vaikka ne vähän vanhempia jo oliskin.

Kesällä käytiin sukulaisissa. 2-vuotias ''koiriin tottunut'' sukulaispoika alkoi jahtaamaan Esteriä kiljuen, yrittäen lyödä koiraa leikkivasaralla. Koira nurkassa ahdistuneena näytteli taas hampaitaan. Kaikkien mielestä koiran moka. 

Paitsi mun. Vanhemmat ei tehny elettäkään lapsen käytöksen muuttamisen eteen. Ja sillä hetkellä mä tajusin, et ihan yhtä paljon sitä lastakin voi opettaa jo varhaisessa vaiheessa kommunikoimaan eläinten kanssa oikein. Niin mä aion tehdä.

Laitokselta tullessa jännitti ihan sairaasti. Koira oli ollu 4-5 päivää erossa musta eli se sais hepulit, kun päästään vauvan kanssa kotiin. Toivottavasti se tajuaa, että tää nyytti on elävä. Ja ettei turvakaukaloon voi hypätä. 
Hepulit tuli, Esteriä komennettiin ja vaikka sitä vauva kiinnosti, jätti se sen rauhaan.
Ensimmäiset 3vko nukuttiin vauvan kanssa perhepedissä ja ensimmäisinä öinä heräsin moneen kertaan siihen, että koira on tullu vauvan viereen kans nukkumaan. Se häädettiin pois.
Päivisin vahdittiin tarkkaan koiran kaikkia liikkeitä, eikä sitä ja vauvaa koskaan jätetty kahdestaan. Yritin antaa rapsutuksia mahdollisimman usein.

Muutettiin ja päästettiin koira usein nuuhkimaan vauvaa ja sohvalle vauvan viereen. Koirasta tuli tosi varovainen. Lopetti sisällä haukkumiset ja lelujen heittämiset sohvalle. Sen peti laitettiin pinnasängyn alle.

Miehen serkku tuli käymään yks päivä, kun oltiin vauvan kanssa päikkäreillä. Tuli makuuhuoneen oven suuhun kurkkaan miltä vauva näyttää, niin mitä tekee koira? Muriseen sängyn edessä hampaat irvessä. Oho, kyllä se taitaa ymmärtää, että se on nyt perheenjäsen.

Vaunulenkeillä Esteri tepastelee ylpeänä vaunujen vieressä. Ei kerkee haisteleen nurmikoita tai puskia enää, kun täytyy pitää vahtia. Lenkkeilijät saa koiralta pitkät katseet ja kävelijät kevyttä tarkkailua. Ihan hyvinhän tässä kävi. Kyllä niistä vielä kaverit tulee.

  

Share