Ladataan...
Puolivahingossa

Ollaan oltu suhteellisen rennosti tyypin kanssa vapaalla pari päivää. Ihan oikee kesäloma tää ei oo ollu, mut tuntuu siltä, koska huomisen työpäivän jälkeen olis vielä toiset pari vapaata. Normaalisti vapaapäivät koostuu niin myöhään päivälle asti nukkumisesta, et loppupäivän panikoin minkä ruoan annan seuraavaks, mikä ateria skipataan päivästä kokonaan pois ja mihin aikaan tyyppi olis järkevintä laittaa päikkäreille. Ja ne päivät löhötään vaan himassa tekemättä suurinpiirtein mitään.

Mutta koska ''kesäloma'', ollaan oltu menossa ja meiningissä mukana - ja tehty juttuja mitä ei vielä olla kertaakaan tehty.

Eilen päätettiin säästää bensakuluissa ja käveltiin koko pitkä päivä paahtavassa helteessä. Mutsi ei ruskettunu vieläkään, eli maidon värisenä mennään kolmatta kesää putkeen. Kaloreita tuli poltettua sen verran ahkerasti, että raaskin ostaa uutta jätskiä - niin, ja vetää sen koko paketin yksin tyypin nukkuessa ja Kumman Kaa:n pyöriessä taustalla.

 

 

Tänään oltiin ekaa kertaa bussimatkalla yhdessä, vietettiin ensimmäistä toripäivää ja leikittiin hiekkalaatikolla. Pysähdyttiin jokilaivan kannelle syömään herneitä ja mutsi nautiskeli yhden lonkeron.

Ja siihen se hauskuus sitten jäikin. Eli tässä nyt vähän taas blogiteksti versus se todellisuus;

Vaunuilu suju mukavasti, kunnes mutsi kaipas pientä kahvin mittasta breikkiä kahvilassa.
Bussimatkalta odotin paljon, kunnes huomasin pysäkille kaartavan pidemmän linjan auton (hyvästi keskioville ja vaunut tavaratiloihin). Muksu pomppi koko matkan penkillä ja veti kilarit, kun yritin hyssytellä että istuppas nyt hetki paikallas jooko? JOOKO?
Herneiden avaaminen ja vaunujen työntäminen mukulakivillä saman aikaisesti osottautu mahdottomuudeks. Muksu sai kilarit.
Mutsi meinas ahdistua hengiltä juodessaan alkoholia tyypin seurassa. Ja vielä ihmisten ilmoilla. (Oli kylläkin niin syntisen hyvää, et annoin jo itelleni anteeks.)
Hiekkalaatikkoepisodi oli täynnä hikeä, kyyneliä ja pitkää pinnaa. 

Mä oletin, että kaikkimullehetinyt, minäite ja muut uhmat tulee siinä kolmen vuoden paikkeilla ja menee ohi yhtä salamana, kun ne on tullukin. 
Tuli huijattu olo, kun tajusin että hetkinen - saattaiskohan tolla tyypillä olla uhma nyt jo. Laskeskelin päässäni äkkiseltään kuinka usein meillä taistellaan arjen pikkujutuista ja kuinka usein itketään ihan ilman syytä. Hmm, miten olis vaikka joka päivä? Kuutena päivänä viikossa nyt ainakin. 

Tyyppi ei odota, ei tee kompromisseja eikä tosiaankaan taida itsekään tietää mistä milloinkin on vihoissaan tai mitä haluaa. 

Täytyy kyllä myöntää, että ymmärrän tyypin tuskat täysin. On varmasti hankalaa, kun on oppinu ymmärtämään ainakin jonkun verran mistä muut puhuu, minne ollaan menossa ja mitä tehdään seuraavaksi - mut kehitys laahaa sen verran perässä, ettei osata vielä sanoa omaa mielipidettä asioihin, mitä ollaan vailla ja mihin sattu, kun kompuroitiin asfaltilla.

Meillä nyt vaan odotellaan, että kommunikaatio lähtis pelittään sen verran, ettei kaikkeen enää vastattais kitinällä tai itkupotkuraivoamisella. 
Ja nautitaan heti huomenna neljästä eteenpäin taas vapaista. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Käytiin taas siellä sosiaalipediatrian poliklinikalla. Olin aivan täpinöissäni, koska tyyppi on oppinu paljon, paljon uusia taitoja ja se vierastaminenkin alkaa ehkä vähitellen rauhottumaan. 
Viime kerran jälkeen kuuntelin kuitenkin vähän kriittisemmällä korvalla fyssarin puheita ja no, hyvä niin. 

Typerimmät aivopierut ja parhaimmat itsensä pussiin puhumiset tulee tässä;

*Tutkittiin jalkoja tyypin makoillessa lattialla* 

''Tätähän ei nyt sitten missään nimessä saa hyppyytellä tai seisottaa.''
Ai hä? Miten kukaan pystyy oleen hyppyyttelemättä seittemän kuukauden ikästä muksua? Ymmärtäisin seisottamiskiellon, jos meidän kersa ei seisoisi jo itse tukea vasten.

''Ei saa mitenkään kannustaa nousemaan tai seisomaan. Ei mitään käsillä taputteluakaan sillon.''
MITÄ? Ai alanko mä nyt ignooraamaan mun lastani? Tulee varmaan tosi hyvä itsetunto lapselle tällä menetelmällä. 

Ja syynä
''Siis joo, kato kun se saattaa alkaa varvistaan.''
Mun käsityksen mukaan ihan kuka vaan saattaa alkaa varvistaan. Saattaa mun lapselle tulla perinnöllisiä sairauksiakin, mutta eihän se nyt meidän leikkimistä tai arkielämää muutenkaan haittaa. 

Päätinpä sitten kysästä, että suositellaanko lapselle ensiaskelkenkiä vielä tänä päivänä. Kaikkialta mistä olin tähän mennessä kysellyt, suositeltiin.

Ei missään nimessä -oli fyssarin vastaus, joka just oli kertonu, että mun lapsi saattaa alkaa varvistaan. Hianoo.

***
Tutkittiin korvia ja refleksejä. 

''Mikäs sillä on otsassa?''
''No mustelmahan se.''

''Mistäs se on tullu?''
''Öö, en nyt ihan tarkkaan muista mihin kolautti, kun lyö sitä päätänsä pari kertaa päivässä. Joskus jää jälki, joskus ei. ''

*syvä hiljaisuus tähän väliin ja tiukka katse minuun*

''Niin siis ollaanhan me mietitty, että joku kypärä pitäis ehkä ostaa, mut..''
''Joo, ei missään nimessä kannata.''
Ai.

(Syvän hiljaisuuden kohdalla ks. työntekijä oletti mun kertovan ''totuuden'' esim. perheensisäisestä pahoinpitelystä tms. Mä kun luulin että ihan jokaiselle liikkuvalle lapselle tulee mustelmia joskus.)

***

Ja paras viimesenä;

''Toi pitää ihan selkeesti päätään vieläkin pelkästään oikeella puolella''

Tähän mulla ei riitä edes huumorintaju enää. Miten on mahdollista, että mä en ole 7 kuukauden aikana huomannut tätä? Onko joku lukijoista tehny samanmoisen diagnoosin kuvia katselleena? 

Ps. Kuva meni kategoriaan muu kauneus. Että semmosta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Alkaa oleen jo aika olennaista tällä palstalla, ettei asiat mene niinkun Strömsössä. Niin kävi sen urheilunkin kanssa. 

Tammikuu alko ihan kivasti salikortin lataamisella ja ankarilla treenailluilla. Hikoileminen tuntu yllättävän kivalta ja ne vauvavapaat tunnit luksukselta, kun korvat sai hammaskitinöiden sijaan tuttuja biisejä. 

Sitten hajos auto ja sen kunnostamiseen oli varaa vasta helmikuussa. 
Paska. Rahat on muutenkin niin kortilla just nyt, että +50 euron uhraaminen liikuntaan kuukausittain tuntuu aivan liian suolaselta, vaikka kuinka paljon siitä nautintoa saisinkin. Ja sen kiinteen kropan..

Niin joo, unohdin sen kiloklubinkin ihan kokonaan kahden viikon jälkeen. Masensi listailla ruokia, joita tehdessä luuli olevansa oikeilla jäljillä, mutta niitä ylös kirjotellessa tajus taas olevansa ihan väärässä. 

Yritin tsempata tehden vaunulenkkejä useammin. Tunnin reippaan kävelyn jälkeen ne pirun lonkat oli erimieltä ja no, onhan se äää onkohan tolla nyt liikaa/liian vähän vaatetta, tuleekohan sille nälkä, mitä jos sitä ja tätä -säätäminen ihan vähän hermoja raastavaa. 

No mitäs jos vaikka vähän kävisin lenkkeilemässä? Kunnon juoksukengät jalkoihin ja Esterille haalarit päälle. Luistelin etupihalla koiran kanssa varo-varo-vasti ja mietin, ettei tää koko mesta voi näin jäässä olla. 
No kyllähän se vielä maaliskuussa voi. Ei kun takas kotiin kiroillen.

Otti päähän ihan pirusti. Ei nyt pelkästään liukkaiden teiden takia, vaan koska olin henkisesti valmistautunu kidutukseen lenkkipoluilla ja koska noin yleisesti näiden kokemusten jälkeen tuntu, että koko maailmankaikkeus oli mun kanssa urheilusta ja liikkumisesta eri mieltä.

Tän on ihan pakko olla karmaa. Nyt olet läski ja pysyt läskinä. 

Mutta! Tittididii, ei niin paljon kuraa niskaan, ettei jotain hyvääkin. 
Mies meinaan vetäs ässän hihastaan eli toisin sanoen pölyttyneen pelin kaapistaan ja tässä se on!


Ihan oma personal trainer kotisohvalla. Se vaatii vetämään 9 viikon ajan neljä treeniä viikossa ja minähän vedän. 
Motivaattorina toimii niiden kauneusihanteiden lisäks omat kakskymppiset neljän kuukauden päästä. Kun ne 19-vuotis synttäritkin jäi välistä raskauden takia, niin olenhan mä nyt ansainnut isot juhlat, missä juhlin kerrankin kivan näköisenä. 

PT käskee tekemään suurimman osan liikkeistä väärin, eikä paikallaan juokseminen samalla sohvaa varoen mun maalaisjärkeni mukaan saa aikaan muuta kun vitutusta, mutta kai silläkin laihtuu. Meinaan sillä telkkarille huutamisella. 

Ottaa päähän jo valmiiks, mutta yritetään. 
Ja samalla pelätään, mikä hajoo seuraavaks. Konsoli vai oma nilkka?

Share
Ladataan...

Pages