Ladataan...
Puolivahingossa

Mitä enemmän tyyppi kasvaa ja oppii, mä mietin kodin turvallisuutta. 
On sekunteja, kun en seuraa leikkejä tai menemisiä ja just niinä sekunteina sattuu aina jotain. Toi meidän pähee syöttötuoli on keikahtanu kolme kertaa kaveri mukana ja oon aina tiskannu ihan vieressä. Se on ihan käsittämätöntä. Ja hassua on se, että tyyppi on heti pystyssä menemässä syöttötuolin kimppuun uudelleen. 

Vaikka tää minikaksio ei mikään varsinainen surmaloukku olekaan, piti täälläkin tehdä järjestelyitä. En voi pitää sukkapuikkoja missä sattuu, jesaria ja sähköteippiä löytyy sieltä täältä ja kaiken näköstä on jemmattu tai peitetty. 

Pahimmat intressit tyypin osalta liittyy sähköön. Kaikki johdot, pistorasiat ja sähköllä toimivat laitteet kiinnostaa vähän liikaakin. 
Yritettiin alkuun pärjätä kieltämällä, mutta siitähän toi uhmakas taapero vasta innostu. 

''Plop, plop'' ja tulppia alko ilmestyyn kun sieniä sateella. Kehityksen puolesta ei vielä olla siinä pisteessä, että pistorasioihin tungettaisiin mitään sähköä johdattavia esineitä, mutta kuolapusut rasioiden ja tyypin välillä tuskin tekee mitään hyvää.

Kaikki laturit ja piuhat on poissa silmistä. Sohvan selkänojan takana.
Henkarilla metsästän puhelimen laturia aina kun on tarve. 
Johtohelvetti majaili ennen sohvan alla, mikä oli paljon hankalampaa. Sai hikoilla litratolkulla, ettei yksikään minipiuha pilkota mistään. Ja saman verran, jos sattu tarvitsemaan just sitä minipiuhaa - minkä jälkeen se sitten oli tyypin esillä kuitenkin. 

Periaatteessa ihan hyvä, että näistä vekottimista kiinnostuttiin nyt eikä parin vuoden päästä, kun niihin ymmärretään jo tunkeakin jotain.

  Kirjahyllystä tyyppi vähitellen omii itselleen aina yhden tason lisää. Minkä takia mutsin kamat on aika piukassa muilla tasoilla.
Miehen kirjahyllyssä/tv -tasossa ei voi pitää oikein mitään. Telkkarin alla on neljä avointa lokeroa ja ainoa siellä säilytettävä esine on pöytäliina. Mikä on aina lattialla, niinkun tossa kuvassakin.
Sitten taas telkkarin yläpuolella on kaikki elektroniikka jemmassa. Ja muuta ei sitten oikein mahdu.

Ja kuten huomaa, olkarissa ei pöytää huoneen keskellä enää olekaan. Sekin jemmattiin.
 

Siinä vaiheessa kun tyyppi opetteli seisomaan tukea vasten, suurimmat itkut tuli pöydän takia. Laskeutuminen tuotti ongelmia ja pää kolahti aina. 
Huomattiin kyllä muutenkin, että pöydän on parempi olla sivussa. Jos se on keskellä huonetta, siinä ei voi pitää yhtään mitään. 
Ja onpahan leikkitilaakin nyt.

Se mikä mua eniten näissä turvajärjestelyissä mietityttää - on, että mihin mun kuuluu vetää raja ''saa koskea / ei saa koskea'' välillä. Ja menenkö nyt vaan sieltä, missä aita on matalin, jos jemmailen ja siirtelen juttuja minkä kerkeän. Mutta toisaalta en haluais olla koko aikaa kieltämässäkään.

Ääh.

Tyyppi on sen olonen, että se ymmärtää suurimmassa osassa yhteyksissä kieltämisen, mutta joskus jatkaa tekemisiään silti. Verhojen repimistä, lämpimän uuninlasin koskemista ja syöttötuolissa roikkumista jatkejaan kielloista huolimatta. 

Verhojen repiminen on ehdoton ei. Mutsi ei jaksa ripustaa niitä uudelleen. On päiviä, kun kiellän naama punasena minuutin välein ja sitten taas päiviä, kun ne ei kiinnosta tyyppiä yhtään.  

Uuninlasiin koskeminen kielletään, mutta ei revitä tyyppiä pois. Lasi on lämmin, ei polttavan kuuma - mutta toivon, että tyyppi jossain vaiheessa ymmärtäis mahdollisen kivun tai edes sen lämmön liittyvän kieltämiseen ja just siihen tilanteeseen.

Syöttötuolissa roikkuminen on jossain määrin ehdoton ei. Kiellän jonkun aikaa, ennen kun haen tyypin tekemään jotain muuta. Odottelen sitä hetkeä, että se tajuaa kaatumisen jälkeen vihdoin lopettaa uudelleen kiipeämisen.

Vessaan meneminen on ehdoton ei. Ovea on kissan takia pakko pitää raollaan ja siellähän vasta kiinnostavia juttuja onkin hiekkalaatikosta lähtien. Tyyppi kuitenkin tässä yhteydessä jättää yleensä menemättä, jos kieltää. Jos ei, ovi menee pariks minuutiks kiinni.

Makkariin meneminen on jee. Vaikka vähän jännittääkin päästää mukula sinne, koska en välttämättä pysty seurailemaan tekemisiä.

Kissan lähestyminen ilman äitiä on vähän kiikun kaakun. Jos katti nukkuu, yritän kieltää - muuten en välttämättä aina.  
 
Ja sitten taas yhden jutun kanssa mä olen luovuttanut kokonaan.

Meinaan Ikean peilin. Mitä enemmän kielsin koskemasta peiliin, sitä enemmän peilissä oltiin kiinni.
Varmistelin jatkuvasti, että se pysyy tukevasti seinässä ja teippasin terävät kulmat alhaalta. 
Eli joo, mene vaan. Ja sitten se kiinnostus loppukin jo. Peiliä vasten ei kuitenkaan saa seisoskella. 

Olis ihan mahtavaa, jos ei ikinä tarvis kieltää mistään, mutta kyllä se taitaa olla jossain määrin pakollista ja jopa suotavaa. Tulisin saamaan aika monet keskarit ja haistattelut murrosikäiseltä tyypiltä, joka on kuuluisan vapaan kasvatuksen tulos. 
Voisin myös pehmustaa koko kämpän kuplamuovilla ja pehmoleluilla, mutta sekään tuskin toimis. Parempi, että oppii kaatumaan oikein - kun että kaatumista sais pelätä koko ajan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Koiran kanssa meni just niinkun pelkäsinkin. Tyyppi liikkuu jo sitä vauhtia, ettei koira koe oloonsa enää turvalliseksi. Ja koska Nea ihan pakostakin saa paljon enemmän huomiota ja pusuja päivässä, ne mielenosotukset koiran osalta on taas arkipäivää. Perhana. 

Viimeisen puolen vuoden aikana Esteri on lipsunu vähitellen siihen vanhaan neuroottiiseen ja stressaavaan koiraan, joka se oli kun meidän yhteistyö alkoi. Ja tiedän jo nyt, ettei Nean kasvun myötä tule kun korkeintaan lisää takapakkia.

Kolmen vuoden kuntoutuksen jälkeen uskon, että mulla on vihdoin oikeus sanoa, että hei nyt riittää. Että en enää tiedä mitä teen, kun kaikki on jo kokeiltu. 
Ja ettei tää yhdessä eläminen tee kenellekkään hyvää. Kaikki stressaa ja koirahan siitä eniten oireilee.
Vaikka päätös on näinkin vaikea ja koen epäonnistuneeni pahasti, mun täytyy tässä tilanteessa koittaa ajatella järjellä ja miettiä ennen kaikkea jokaisen turvallisuutta.

Tilanteessa, jossa koira kokee olonsa uhatuksi, se joko perääntyy tai käy päälle - ja Esteri ei enää peräänny ilman käskyä. Se näyttää hampaita ja murisee jo viiden metrin päästä. Se ei oo enää sama koira, kun mitä se oli parhaimmillaan. Se viettää päivät nurkassa täristen tai makuuhuoneen oven takana korissaan, jos epäilen ettei mun keskittyminen riitä seuraamaan sen ja Nean välisiä katseita. 
Ja kun Nea on vasta siinä iässä, ettei se ymmärrä satuttavansa tai muutenkaan tekevänsä väärin. Se ei ymmärrä koiran kehonkieltä. 
Vielä ei edes olla siinä vaiheessa, että Neaa kiinnostaisi ihan vimmatusti mikä toi karvanen olio on. Sitä tutkitaan varovasti sillon tällön, kun se satutaan huomaamaan.
Yritän pallotella välissä kieltämässä ja kehumassa vähän kumpaakin, liikutella Nean kättä koiran turkilla ja antaa haistella, vaikka oikeesti vähän pelottaa.

Koko eilinen päivä meni aivan reisille. Toruin koiraa joka välissä, huusin ja siivosin. Kirosin ja soitin tilittääkseni mutsilleni mitä koira taas oli keksiny tehdä. Mua hävetti huutaa miehen edessä, jolle oon vajaat kaks vuotta puolustellu koiraani ja sen käytöstä. 
Illemmalla sama show tyypin kummitädin edessä. Kirosin ja siivosin.
Kauanhan tätä on jo jatkunu, mutta tähän mennessä mun mitta ei oo vielä ollu niin täys, kun mitä se eilen oli.

On ihan perseestä, että mä epäonnistuin näin täydellisesti. Että Esterin piti viettää eläkepäivänsä mun kanssa, eikä se nyt voi. Ja etten saanu siitä pysyvästi sitä, mitä se oli jo jossain välissä. 

Esteri muuttaa torstaina mutsille. Näin on parempi kaikille. Miks mä silti itken?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Koska tyyppi on nukkunut alusta asti niitä 11-12 tunnin yöunia, on multa kyselty, että mitä ihmeen taikoja me ollaan taiottu.
Ensimmäisinä viikkona kuulin kuinka rytmit muuttuu koko ajan (eli älä vaan totu niihin luksusuniin, hah), mutta oon kuitenkin sitä mieltä edelleen, että jos jo löytyneen rytmin haluaa tosissaan pitää, sen myös pystyy pitämään.

Suurin osa meidän nukkumistavoista ja -rytmeistä tulee ihan luonnostaan. Se kuuluisa kello 20:00 nukutusaika ei oo koskaan sopinu meille. Eikä edes yhdeksältä, vaan kymmeneltä. Ei puolta tuntia aikaisemmin tai myöhemmin. 
Enkä ota tästä stressiä. Saadaanhan mekin herätä sitten vasta kymmeneltä aamulla.

Toiset luottaa rutiineihin ja osalla niitä on jopa monia. Meillä niitä ei moneen kuukauteen ollut oikeastaan ollenkaan. Kylvetettiin sillon tällön, peiteltiin miten sattuu ja ennen nukuttamista riehuttiin tai oltiin rauhallisesti, miten nyt satuttiinkin olemaan. Kellonaika oli vaan se tasan kymmeneltä.
Saatiin lahjaksi tuutulaulua soittava vetolelu, mutta mehän unohdettiin sitäkin käyttää, vaikka kovin odottelin siitä tulevan meidän pikku iltarutiini. 
Valoja me kuitenkin ollaan alusta asti himmennetty ja laskettu volyymejä illan tullessa. Ja tänä päivänä kylvetetään melkein joka ilta, kun iho on alkanut reagoimaan paremmin ja siihen kylpemisen makuun oli pakko opetella uudestaan. 

Suurimman syyn pitkiin uniin uskon johtuvan iltatankkaamisesta. Kuuden ja kymmenen välillä menee kolmekin 150 millin satsia. Ja sänkyyn otetaan vielä yksi 180 millin annos. 
Ihmeteltiin alkuun iltakitinöitä, kun se on just syönytkin. Oikeestihan se vaan tarvitsi enemmän. Ja enemmän. 
Syömisrytmit on kuitenkin hiljalleen alkanu normalisoituun soseiden myötä myös iltaisin.

Onhan niitä ongelmiakin ollut.

Liikkumisen myötä pinnasängystä alko kuuluun ihmeellistä ähkimistä, mikä jatku puolenyön aikoihin asti. Laitettiin vauvan kylkien viereen rullalle käärityt huovat, mikä autto.
Siihen asti, että käsien motoriikka rupes toimiin vähän paremmin.
Tutti otettiin puoliunessa omaan käteen ja sitten tuli itku.
Siihen mies keksi ratkaisun. Jemmattiin kädet niiden huopien alle. Kapalointi ajaa varmasti saman asian, mutta tyypille olis varmasti tullu liian lämmin. Se kun ei tykkää nukkua peiton alla. 

On myös ollu öitä, kun heräillään. Pystyn kuitenkin muistamaan vaan yhden yön, jolloin on herätty kahta kertaa useammin. Ja sekin tais johtua flunssasta.
Noin neljä kertaa viikossa tyyppi herää 8:00 syömään, mutta nukahtaa puolessa välissä ruokailua. Ja sitten kolmena yönä viikossa nukutaan se ihan kokonainen yö.

Niin joo, niiden nukuttamisten kestoista vielä. 

On ollu pari kertaa, kun nukuttamiseen menee alle 10 min. Ja pari kertaa kun siihen on menny yli kaks tuntia.
Normaalisti nukuttaminen kestää puolesta tunnista tuntiin. Peittoa potkitaan ja pullon kanssa taistellaan vartin verran illasta, minkä jälkeen silmät lumpsuu kiinni ja aletaan rauhottumaan.
Pullon tai tutin tippumisesta vartin päästä ollaan syvässä unessa.  

Makoiltiin muuten tänään aamulla hetken aikaa koko perhe samassa sängyssä ja pakko sanoa, ettei perhepeti liikkuvan kersan kanssa sopis meille. Mua puristettiin nännistä, miestä retuutettiin parrasta ja tyyppi piereskeli ja nauro samaan aikaan. Yritä siinä sitten nukkua.
Mulle on tarpeeks läheisyyttä saman huoneen jakaminen, kun kuulee toisen tuhinan.
Ja ne pierut.

Share
Ladataan...

Pages