Ladataan...
Puolivahingossa

Ehdinkin jo pariin kommenttiin ja facebookin puolella selittelemään tätä hurjan pitkää hiljasuutta, mut taitaa se kuitenkin tarvita ihan oman postauksensa. 
Meinaan se pitkältä tuntuva kotimutsius loppu ku seinään ja pari viikkoa on painettu 9 tunnin työvuoroa. Blogiaika on ollu pahasti kortilla, kun missään välissä ei kerkeä eikä jaksa ja vieressä osottelee mieltänsä tommonen 10-kuukautinen, joka otti mutsin töihin lähtemisen kans aika raskaasti. 

Vaikka se ens vuoden syksyllä opiskeleen lähteminen oli lyöty jo ajatustasolla lukkoon, löysin itteni istumasta työhaastattelussa ja siitä parin päivän päästä meikkaamasta (!!!) aamulla kaheksalta ennen ensimmäistä duunipäivää. Niin se elämä vaan heittelee -sanotaan, mut tällä kertaa aika pirun radikaalisti. 
Sen lisäks, että hermoilin miten hommat lähtee sujumaan tällä äitipäällä, jouduin luonnollisesti jännittään tyypinkin puolesta.
 
Olisin vieläkin mieluusti kotona, mutta vanhempainrahalta kotihoidontuelle tippuminen pakotti ajatteleen uudestaan. Satasenkin ero tuntuu hurjalta, ja tähänkin asti jokainen sentti on menny laskuihin. Pari kuukautta oltais pärjätty vaikka päälleen seisten, mutta siihen se sitten olis jääny.
Vielä vähän aikaa sitten mun oli helppo tuomita pitkiä työpäiviä tekeviä perheellisiä, mutta yhteiskuntaa näissä asioissa kuuluis oikeesti osotella. Oon kuitenkin ihan tyytyväinen että sain näinkin pitkään olla kotona - siihenkään kun kaikilla ei mahdollisuuksia ole. 

Kun työpaikka varmistu, oli seuraava etappi päivähoidon järjestäminen. Pläräsin nettiä minkä kerkesin ja kirosin etten ollu ottanu asioista selvää hyvissä ajoin, vaikka kotona vielä oltiinkin. Jotkut asiat olin kuitenkin jo funtsinu valmiiks, mm. että hoidon täytyy ehdottomasti olla kunnallinen. Kunnallisessa ja yksityisessä hoidossa on molemmissa omat plussat ja miinuksensa - joista ehkä painavin on mulle, että kunnallista toimintaa varmasti valvotaan. 

Laitoin kiireelliset hakemukset menemään ja lähdin töihin. Kiireellistä hoitopaikkaa hakiessa on se paska homma, että paikka saattaa tulla mistä vaan, mut onneks meillä kuitenkin kävi tuuri ja saatiin just tästä naapurista. Tsägä kävi myös sen suhteen, että miehellä sattu olemaan koko heinäkuun mittanen kesäloma, enkä joutunu siirtään töiden alottamista heti alkuun. 
Miehen loman puolesta pystyy Nea nyt muutenkin totutteleen uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin ihan rauhassa ilman kiireitä. 

Käytiin ostamassa kenkiä, kumppareita, kerhoreppua ja kurapukua (saakeli, että voi vedenpitävät kledjut maksaa!) ja tyyppi alotti tutustumisen. Ekana päivänä mies vei päiväkodille tunniksi leikkimään ja toisena päivänä sama juttu. Kolmantena jätettiin jo tunniks yksin ja mutsi nieleskeli kyyneliään parkkiksella.
Siitä vähitellen ollaan pidennetty aikoja. 
Kumma juttu tässä on se, ettei tyyppi oo kertaakaan itkeny, vaikka kovin herkältä vierastajalta vaikuttaakin ja väki on kunnallisella puolella vaihtunut jo parissa viikossakin ihan kiitettävästi.

Sitten taas töiden jälkeinen aika on melko kaoottista. Mua on vastassa housun lahkeissa roikkuva vauva, jonka on ihan pakko halia 2-3 tuntia ennen nukkumaan menoa. Tää on mulle ihan fine. Pakko mun on silti myöntää, ettei se aina niin seesteistä oo mitä mielikuvat antaa olettaa - niinkun ei oo varmaan mikään, mikä liittyy mutsiuteen. Sen 2-3 tuntia haluaisin useasti rentoutua suihkussa tai vaikka syöden jäätelöä, mutta mun on pakko olla lattialla revittävänä samalla kun tapellaan miehen kanssa siitä, etten oo pitkään aikaan enää tiskannu.
Täällä ei tuoksu uunissa paistuva mureke, kun mä tulen kotiin - täällä haisee vitutus ja mä saan ne kaikki niskaani. 

Nämä yhteenlaskettuna mun on hankala rutistaa viimeset energiani kirjottamiseen.
Kaksi kappaletta vapaita on kuitenkin viikossa ja ajattelin tsemppailla niinä päivinä bloginkin parissa. Ja sen helvetin tiskaamisen.    

Share