Ladataan...
Puolivahingossa

Sörkin muurahaispesää kirjoittamalla lastensuojelusta, omasta näkökulmastani ja kokemuksestani suurennuslasin alla. Avauduin aikoinani muun muassa täällä meidän sosiaalisen pediatrian poliklinikkakäynneistä ja täällä mainitsin perhetyöntekijöiden änkeävän meidän kotiin. Tänään - nyt koko härdellin mentyä jo ohi ja asiakkuuksien lopettamisten jälkeen tajusin, ettei tämä vielä tähän jäänyt. 

Kaikkien silmille on osunu joko Hesaria lukiessa tai Facebookin uutisvirtaa selatessa kauhutarinoita äkillisistä huostaanotoista ja videokuvattuja tilanteita, joissa lapset viedään ihan ilman perusteltua syytäkin. Seuraavana on lööpeissä pikkulasten raa'at ja täysin absurdit kidutusmurhat ja mutsi, joka pyöräytti viis lasta, jotka se sitten kompostoi häkkikellariinsa vuosiksi. Ja kaikki on tapahtunut meidän Suomessa. 
Kaksplussan keskustelupalstalla lastensuojeluilmotuksesta huudellaan yhtä tiheään tahtiin, kuin kunnialoukkauksestakin, mutta silti kukaan ei tee mitään jos näkee pienen lapsen selvästi päihtyneen vanhemman seurassa. Missä kohtaa mentiin näin päin mäntyä?

Lyhyesti kerrottuna meidän poliklinikkakäynnit meni joka kerta samalla kaavalla. Istuin tuolilla niin iloisesti kun vaan pystyin, kerroin mitä kaikkea tyyppi on oppinut, mitä tehdään päivisin, kuinka helppoa kaikki on ja purin huultani kuunnellessani vääriä diagnooseja lapsen kehityksestä sun muusta. Multa kysyttiin kysymyksiä, tuijotettiin niin suoraan silmiin, että joskus tuntu että poraudun vielä tuolista läpi ja vastaukset kirjattiin paperiin, joita sitten jouduin vielä oikomaan ettei vaan tule jatkotoimenpiteitä kun kirjaaja oli ymmärtänyt jonkun asian väärin. Annettiin seuraava aika parin kuukauden päähän, mainittiin vielä varmuuden vuoksi ilmoituksen tekemisestä, jos ei saavuta ajoissa paikalle ja toivoteltiin hyvät jatkot.

''Lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja pyrittävä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain sekä ohjattava lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin.'' 

On helpompaa lykätä kouraan uutta aikaa, uutta tapaamista, uutta arviointikäyntiä, kuin ihan oikeasti antaa tukea. Multa ei missään vaiheessa kysytty keinoja, joilla mun vanhemmuuttani oltais parhaiten voitu tukea tai käytetty edes mitään vähän kannustavampaa avautumiskeinoa sen perinteisen mitäteillekuuluu -kysymyksen lisäksi. Se on vähän sama juttu, kuin huippumyyjä menee kysymään suomalaiselta asiakkaalta että voiks mä avuks olla - koska tottakai suomalainen luonne sanoo ei kiitos. Se sama suomalainen sanoo myös, että meille kuuluu hyvää kun sitä kysytään. 

Olin sosiaalisen pediatrian poliklinikan asiakkuuden ajan epävarmempi mutsiudestani, kuin ikinä ennen mistään ja tunsin mahdotonta riittämättömyyden tunnetta, vaikka parhaani mukaan yritin unohtaa koko homman ja ne väärät diagnoosit ja liian tiukat katseet. Se hajotti, vaikka mitään varsinaista ongelmaa ei enää ollutkaan ja voin vaan kuvitella kuinka rikki olisin loppujen lopuksi ollut, jos käyntejä jostain syystä olis lisätty tai asiakkuutta jatkettu monilla vuosilla.
Mulle tuputettiin apua, mikä ei loppujen lopuksi ollut lähelläkään apua - vaikka en apua missään vaiheessa tarvinnut, tai edes halunnutkaan.

Viimeiset pari käyntikertaa tunsin jo valtavaa ahdistusta - ''Eih taas sinne'' ja vihoviimeisellä käynnillä en jaksanut enää edes hymyillä. Jouduin sähläämään työvuorot uusiks käynnin takia ja tästä vähän tuohtuneena istahdin tuoliin ja tykitin kaiken ilman sitä meillä menee kaikki tosi hyvin -soopaa. Me erottiin, mä olen välillä tosi väsynyt ja se tukiverkosto minkä olemassa olosta oon vuoden verran vakuutellu, niin paskat sitäkään oikeasti ole. 
''Ai no mut teillähän menee tosi hyvin (ilmeisesti koska olen työelämässä), tämä asiakkuus voidaan nyt lopettaa.''
Kuuntelikohan mua kukaan - mä mietin jälkeenpäin, mutta toisaalta olo oli ja on rento, koska nyt me voidaan vihdoinkin vaan olla. 

Meidän koko rumba lähti käyntiin äitiyseuvolasta, missä mä istuin (tietämättäni) kolmannella kuulla raskaana. Neuvolan joku vastavalmistunut terveydenhoitaja kaivo esiin lippu lappuja, mitä hetken aikaa iloisesti täyteltiin (jee kivaa!) ja alkoholikyselyä täyttäessä kysyin, vastaanko nyt raskauden aikaisesta juomisesta (nolla) vai ajasta ennen raskautta? Terveydenhoitaja ei osannu sanoa muuta kun ''No vaikka sen aikaisemman käytön perusteella.''
Hmm, okei no mä en kyllä oo pitkään aikaan juonu, niin pitäiskö sit vastata vielä sitäkin edeltävältä ajalta?
''No vaikka joo'' ja testin jälkeen kaikki kohdat näyttikin vihreän sijasta tulipunaista ja meille napsahti lastensuojeluilmotus (ei enää niin kivaa).
Olin niin pöyristynyt koko tilanteesta, etten tainnu saada sanaa suustani.
Toki, vika on minussakin. Satuin olemaan se yks sadasta, joka teki testin no laitetaan sinne päin ja pyöristellään lukemia ylöspäin -tyylillä kaunistelun sijasta ja pidin koko testiä vähän niinkun leikkimielisenä testinä ilman mitään seuraamuksia. Ja koska miks mitään jälkiseuraamuksia tulis, kun terveydenhoitajalle olin historiani ja alkoholinkulutukset kuitenkin selvittänyt jo kattavasti.
Väitän kuuitenkin myös, että tämä terveydenhoitaja olisi voinut arvioida tilannetta asiakaslähtöisemmin, kuunnella paremmin ja toimia ehkäisevän lastensuojelun nimissä - ennen varsinaisen suojeluilmoituksen vireille laittamista.

 ''Ehkäisevää lastensuojelua on tuki ja erityinen tuki, jota annetaan esimerkiksi opetuksessa, nuorisotyössä, päivähoidossa, äitiys- ja lastenneuvolassa sekä muussa sosiaali- ja terveydenhuollossa.''

Tänään on kulunut tasan kuukausi viimeisestä poliklinikkakäynnistä ja käytiin aamulla normaalilla lastenneuvolakäynnillä. Painoa oli pudonnu puolisen kiloa klinikkakäynnin jäljiltä, mistä paikalla oleva lääkäri alkoi tivaamaan. Öö, kyllä se syö - monesti päivässä, terveellistä ruokaa ja ruokinnoista huolehtii kolme aikuista. Mitään poikkeavaa ei ole tapahtunu, mitä nyt viimeset lomapäivät ollaan oltu paljon menossa ja syöty aina siinä sivussa.
Vängättiin, syyllistettiin (tuntuu siltä, koska tyypin ruokinta ja ruoan laatu on mulle tärkeintä maailmassa ja nyt sitä kyseenalaistettiin) ja hymistiin miten näin voi käydä.
Otettiin päänympärys ja kas kummaa, sekin on tippunu kahdella sentillä. Vasta tässä vaiheessa minun syyllistäminen lopetettiin ja alettiin miettiä josko se vika ehkä sittenkin olisi niissä poliklinikan mittatuloksissa - ei mutsissa.  ''Eihän se voi, kun kuitenkin yliopistollinen sairaala'' - totesi lääkäri, mutta ihmisiä kai nekin on, mietti mutsi jo vähän näreissään.
Painokontrolliin aika, d-vitamiini lässynlässyn ja me lähdettiin tyypin kanssa jäätelölle. Oikeastaan kahdelle jätskille, koska pelkään kuollakseni uutta lastensuojeluilmotusta, jos tyypin paino ei parissa viikossa nousekaan. 

Ja tätä lastensuojelu on pahimmillaan. Syyllistämistä, paskoja teen koko ajan väärin -fiiliksiä ja pelkoa. Vaikka lastensuojelun näissä tapauksissa pitäisi olla ihan toisin päin, tukemista, kannustamista ja varmistamista - ei uhkailua. Koko lastensuojelu on käännetty ylösalaisin, siitä on tehty pelottava koko kansan syöpä, joka kuormittaa yhteiskuntaa ja mutsin mieltä. Näin niinkun lievemmissä tapauksissa - mihin me mun mielestä lukeudutaan.
Joko toimitaan liian kovin ottein liian varhain, tai sitten ei toimita ollenkaan ja iltalehti lisää myyntiään saamalla lisää skandaaleita.
Olisko jo vihdoin aika päivittää lastensuojelun nimiin tekevien työntekijöiden amattilliset pätevyydet, jo ihan asiakaspalvelusta lähtien, tehdä enemmän töitä perheen kanssa - ei perheen hajottamista edistäen ja lopettaa se työntekijältä toiselle pompottaminen lastensuojelun piirissä olevien kesken? Ihanteellinen tilanne olis, jos lastensuojelun valvovan silmän alla oleva perhe tuntisi olevansa enemmän turvassa, kuin ilman lastensuojelua - eikä toisinpäin, mitä se nyt on.

 

Tänään jäi mietityttämään voisko ne lastenneuvolan käynnitkin lopettaa, sekin kun on käsittääkseni vapaaehtoinen - vaikka sieltäkin on tullut uhkailua poisjäännin seuraamuksista? Pitkään aikaan en ole hyötynyt käynneistä ja tyyppiä voin mittailla kotonakin, kunhan rokotukset kävisin hoitamassa siellä suunnalla.  

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Tässä tulee tekosyy osa 362 blogin hiljaisuuteen.

Mannerheimin lastensuojeluliiton Facebook-sivulla osu silmään linkki Hesarin uutiseen, jonka otsikkona on ''Vanhemmat tekevät lapsistaan nettijulkkiksia - voiko siitä olla lapsille haittaa?'' (linkki uutiseen) jossa puidaan kuinka paljon ja mitä tietoja lapsestaan jakaa, nimenomaan julkisesti.

Mä olen paininu samojen asioiden kanssa jo siitä asti, kun blogin perustaminen tupsahti mieleen, mutta nyt lapsen päätoimisena huoltajana ja tyypin kehityksen myötä mietityttää entistä enemmän. 
Vedin alkuun tiukat rajat mitkä asiat jätän blogin ulkopuolelle ja kuten alusta asti mukana olleet lukijat saattaakin muistaa, en laittanu jakoon edes omia naamakuviani sillon ihan alussa.
Oikeat nimet, paikkakunnat ja tulevat menot oli ihan ehdoton nou-nou, eikä beibi ollu edes syntynyt vielä.
Me taisteltiin miehen kanssa pariin otteeseen kuinka suppeasti mä saan kirjotella ja mistä aiheista - minkä mä kyllä jossain määrin ymmärränkin (ja ymmärsinkin) - ''vai pitääkö sinne helkkarin blogiin kirjotella yhtään mitään''. No piti, ja onneks kirjotin. Ilman blogin tuomaa vertaistukea ja mutsikolleegoiden diagnooseja tai tsemppejä olisin varmasti ravannu alkuun päivystyksessä joka ilta tarkistelemassa mikä tuo itku on ja onko tämän värinen räkä normaalia.

Sitten se itse päätähti syntyi ja pohdittiin sitä kaikista kysymyksistä suurinta - naamakuvia tyypistä vai ei?
Kukaan ei edelleenkään tienny missä me asutaan, mihin me ollaan milloinkin menossa ja kun oli se palava halu näyttää kuinka syötävän suloinenkin se on. Muistan vieläkin Phocahispidan (meniköhän ulkomuistista oikein) ''Pics or it didn't happen'' -viestin kommenteissa, kun maattiin synnärillä. Ja tähän väliin mainitsen, etten syytä kuvieni levittelystä rakasta Phocahispidaa, se on vaan jännä huomata mitä pikku juttuja muistaa - ottaen huomioon että ne ekat neljä kuukautta meni ihan vauvan tuoksuisessa sumussa.
Heräs kysymys, että miks ei? Ei tämän maailman vaarat ja pahuus ulotu pelkästään kuvaan blogissa, mutta asetanko mä lapseni turvallisuuden tai omani vaaraan jos näytän  netissä kuinka kaunis lapsi se on? Onko vauvablogi kuolettavan tylsä ilman kuvia siitä the jutusta? Ja eikö kaikki pikkuvauvat nyt kuitenkin näytä jota kuinkin samalta?
Jälkimmäinen oli se painavin syy, minkä takia laitoin ensimmäisen kuvan, ja sitten sen toisen ja kolmannenkin.

Turvallisuusasioita kauan pohdittuani aloin jo olemaan vähän vihoissanikin, miksi mun tarvii kotisohvallani olla peloissani vaan siitä syystä, että tästä maailmasta löytyy sairaita ja kieroutuneita ihmisiä. Ja miksi mun täytyisi antaa periksi niille ihmisille, kun voisin ihan hyvin nousta pystyyn ja sanoa että tämä on ok, tuo ei ole, mutta nämä nyt ei liity tähän itse asiaan. Niin ja tästä ei nyt ole tarkoitus saada semmoista kuvaa, että yrittäisin provosoida ketään satuttamaan mun lasta - vaan kieltäytymisestä elämään jatkuvasti siinä pelossa.

Vedin uudet rajat, koskien kuvia ja sillä tiellä ollaan pysytty.
En missään tilanteessa, en tähän päivään mennessä tai tulevaisuudessa julkaise noloja tai rumia kuvia tyypistä, tai kuvia missä sillä ei ole vaatteita päällä. Tämä koskee niin blogia, kuin Facebookkia ja Instagramiakin. Ne kuvat jää ilman jakamisia jo ihan tuttavienkin kesken. 
Mun vauva-aiheiset julkaisut sosiaalisessa mediassa toimii sillä oletuksella, että niissä nauretaan mutsia - ei vauvaa, eikä toisin päin.
Mun arpista mahaa saa kauhistella ja kauneinta lasta ihastella. Piste. 

Syy minkä takia lapsi esiintyy blogissa, ei liity millään tavalla blogin suosioon tai boostaamiseen - vaan puhtaasti siihen, että tästä lyhyestä (ja joskus niin pitkästä) ajasta jäis käteen edes jotain. Tämän päivän teknologian ansiosta meidän kotoa ei löydy kuva-albumeita tai isoa pinoa polaroid kuvia, jotka voin lahjottaa tyypille ennen kun se kurvaa muuttoauton kanssa pihasta pois tai joita voin kuuskymppisilläni esitellä kahvipöydässä.
Kaikki ne fiilikset elämän käännekohdista - hyvät ja huonot löytyy täältä. En muista edes nytkään kaikkea sitä mitä haluaisin muistaa, ellen hetken aikaa selaile blogiarkistoa.
Ja kaikki ne parhaimmat muistot on tallennettu kuvien muodossa tänne, eikä tarvi pelätä että ulkoisen kovalevyn tuhoutuessa menee mukana vauva-ajan kaikki kuvatkin. 

Tästä blogista voi olla lapselle haittaa. Lasta voidaan kiusata koulussa, koska sen äiti ei osaa tehdä karjalanpaistia. Sitä ei välttämättä oteta kesätöihin, koska sen vanhemmat ei ole enää yhdessä. Sitä saattaa nolostuttaa, kun se lukee paljonko sen mutsi onkaan sitä rakastanut ekasta päivästä lähtien.
Väitän kuitenkin, että niin kauan kun kirjottaa hyvällä maulla tekstiä järjen kanssa ja suodattaa ne epäonnistuneet kuvat, ei muksun imago kärsi.  

Voi olla, että mä radikaalisti rikon lapseni yksityisyyttä jatkamalla (noin niinkun sillon tällön) blogiani, vaikka sen kasvot alkaa oleen tunnistettavissa kuvissa. On hankala kysyä puolitoista vuotiaalta saako äiti laittaa tekstiä, kun vastaukseks saa sanan ''tyhjä'' ja samalla tyhjän lautasen käteen. 
Mä voisin odottaa siihen, että muksu osaa oikeasti sanoa mielipiteensä, mutta koska se on? Entä jos lupaan ja vannon, että piilotan blogini heti kun muksu niin toivoo? 

Siinä missä toiset vanhemmat antaa kuus vuotiaalle älypuhelimen käteen, joka puolestaan kikkailee ties kenen kanssa ja laittaa epämääräisiä kuvia kuvakkeeseen - eikä ymmärrä yksityisyydestä sanaakaan, niin minä kirjotan meidän kuulumisista enimmäkseen omalla naamallani. Tarkotus ei ole puolustella, että kun toikin tekee noin niin minä teen näin, just saying.

Nää on hankalia asioita. Todella. 
Jos joku jossain joskus tulis sanomaan, että vitsi sun tyyppi näytti hölmöltä siinä yhdessä kuvassa, niin poistaisin kuvan pirun nopeesti. Mutta tuskin kauheasti mennään metsään, kun ei negatiivista palautetta juurikaan tule. Toisaalta onhan tämä blogikin melkoisen äänetön verrattuna niihin ihan oikeasti suosittuihin.
En tee lapsestani kohdetta, vaan tekijän tässä perheessä - ja se ehkä on se avain. Mun lapseni ei ole päivän asu -esittelijä, vaan se leikkii hiekkalaatikolla äidin kanssa.
Vanhemmuudesta ja sen käsittelystä on tullu enemmän tämän blogin sisältö (ja sitten toki kaikki se sekamelska siinä ympärillä), kuin siitä vauvasta.
Ehkä ihan hyvä niin. 

Oliskohan kuitenkin niin, että jos mutsilla on sata varmasti turvallinen fiilis laittaa kuvia ja tekstiä, se ei välttämättä ihan niin paheksuttavaa ole? Vai mitä sanoo muut?

Googletin muuten tyypin nimen. Ei tullu vastaan yhtään mitään, ei linkkejä, eikä kuvia. 
Eli onnea vaan tulevalle työnantajalle ja koulukiusaajalle jahtiin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Jääkiekko on aika kova sana taas tähän aikaan vuodesta. Vastustaja lipuu Suomen puolelle, tunteet kuumenee ja mies päästää parit kirosanat. Tulee tappelu, mikä on miehen mielestä hyvä. Tuomari oli ihan puusilmä. Pakko ottaa tilanne omiin, tai no pelaajien käsiin. Täytyy hurrata, ettei suomipoika nyt anna nyrkeille periksi. Pelistä muuttuu väkivaltaviihdettä, jossa on hyvä taklata ilman jäähyä. Veri jäällä on plussaa, kunhan ei valu oman joukkueen suusta.
Yks juttu unohtu. Sen karjuvan miehen vieressä istuu poika, joka seurailee isänsä reaktioita.

On aika surullista, että se tärkein maalaji on niin pirun tunteita kuumottavaa katseltavaa. Mutta sen kuumotuksen takiahan sitä seurataan. 
Ne samat pikkupojat, joille sanotaan et hei, ei se voitto mitän meinaa, vaan tärkeintä on pelinhenki - istuu seuraamassa isojen poikien pelejä, karjumassa tuomareille ja hurraamassa niiden parit liikaa ottaneiden lätkäfanien kanssa. 

Ja tähän loppuu mun kukkahattutätinä toimiminen. Mun vastuulla ei ole tuomita minne kukakin kersansa vie, eikä isän tehtävänä toimia promillemittarina muille faneille.

Mutta, sen sijaan voitaisko vaikka opettaa, että kyllä se voittaminen vaan jotain meinaa. Ymmärrän että täytyy lohduttaa tappion tehnyttä lasta, mutta missä vaiheessa tavoitteiden asettamisesta tuli kirosana? Tyhmempikin ymmärtää, ettei Suomen lätkätappio ketään haittaa, kunhan vältyttiin pahoilta taklauksilta pidä paikkaansa. Pelin eteen on tehty töitä, hävittiin tai voitettiin. Loppu on tuurista kiinni.

Otetaan toinen skenaario

Alakoululainen tyttö hyppii hyppynarulla välitunnilla. Saman luokan jannu tulee ja heittää jorpikkoon hyppynarun. Repii vielä likan tukastakin kaupan päälle.
No paha mielihän siitä tulee.
Mut ei se mitään, kato ku rakkaudesta se hevonenkin potkii. 

Mitä ihmettä? Sanoo mun sisäinen feministiääni. Eikö tää opeta ihan kaikkea sitä, mitä vastaan pitäis toimia?
Mä olen onnellinen, ettei mun porukat syöttäny mulle mitään väkivalta on ihan ookoo -soopaa. Saattaisin olla aivan eri elämäntilanteessa muuten nyt. Pahimmassa tapauksessa ottaisin turpaani päivittäin, mutta kuittaisin sen sillä, että se välittää.

Järki käteen nyt. Kiusaaminen ei ole okei, eikä ole kyllä perheväkivaltakaan. 
''Kiusaa takasin'' sano iskä.

Share

Pages