Ladataan...
Puolivahingossa

Jonkun verran jo kerroin töissä käymisestä ja ipanan hoitoon tutustumisesta, mutta jos niistä vielä pari sanaa enemmän ja varsinkin siitä, miten ne näin jälkikäteen katsottuna lähti oikeesti sujumaan. 

Ensinnäkin, töihin pääseminen oli mulle parasta ikinä, jos ihan hetkeks unohdetaan huonot mutsi fiilikset. Pääsin haastamaan itseäni vieraalla alalla, keskustelemaan ihmisten kanssa ja sain keskittyä pääasiassa vaan omaan napaani töiden ohella. Mun ei tarvinnu tuijottaa kelloa kolmen tunnin välein ruokkimisen takia tai haistella kenenkään housuja. Sain kertoa huonoja vitsejäni työkavereille ja juoda kahvia ilman, että joku heittää ne joka kerta syliini.
Kaiken lisäks, sopparit tehtiin ajatellen myös mun mutsiutta ja vapaapäivistäkin saan varailla pääasiassa niitä, mitkä sopii meille ja meidän menoihin.

. . .

Samaan aikaan Nea tutustu päiväkoteihin - tai oikeastaan Neaa riepoteltiin päiväkodista toiseen. Alotettiin tutustuminen heinäkuussa tässä aika lähellä, pari tuntia kerrallaan. Päiväkoti, sen tilat ja henkilökunta oli kaikinpuolin ihan mahtava, mitä nyt hoitajat vaihtu meidän parin viikon tutustumisjaksonkin aikana jo monesti.
Mutta. Se oli kesän päivystävä päiväkoti, eikä me sinne voitu jäädä. 
Olin jo heti alkuun laittanu hakemuksen meidän viereiseen päiväkotiin ja meidät hyväksyttiin sinne, mutta siinä vaiheessa kun oltiin lähdössä tutustumaan, ilmotettiin ettei siellä mitään paikkaa enää vapaana ole. Ja nyt meidät siirretään ihan väärään paikkaan, mikä on sijainniltaankin ihan toisessa suunnassa, kun mun työpaikka tai miehen koulu.
Näreissäni yritin kuitenkin olla avoimin mielin ja käytiin sielläkin pariin otteeseen.
Paikka kuitenkin oli sen verran kauhistuttava henkilökuntaa myöten, ettei tehny mieli jättää ipanaa sinne yksin hetkeksikään. Tavarat vietiin kyllä ihan sisälle asti, mikä sitten olikin ainoa tutustuminen paikan sisätiloihin. 

Tuli päiviä, kun piti viedä Neaa tutustumaan, mutta mä en halunnu. Ja ne parit kerrat kun käytiin, me kiikuttiin keinuilla 15 minuuttia ihan kun jossain yleisessä leikkipuistossa ja lähdettiin kotiin.

Tässä vaiheessa kuvioihin tuli mukaan yksityiset hoitajat ja päiväkodit. Oikeastaan vaan niiden etsiminen, kun kaikilla perhepäivähoitajilla oli paikat täynnä - eikä ne yksityiset tuntemattomat hoidontarjoajat niin turvallisilta tuntunu, että oisin lähteny jonottamaan monta kuukautta. 
Samaan aikaan tän kyseisen päiväkodin (missä nyt tutustutaan) johtaja soitti meikäläiselle suutuspäissään, kun oli kuullu mun etsineen toista paikkaa. Kerroin sitten ihan suoraan mikä siinä tutustumispaikassa meikäläistä oikein vituttaa - ja seuraavanan päivänä hain ipanan kuravaatteet takas kotiin.
Jatkettiin etsimistä, mies oli kesälomilla vielä onneks ja minä räpelsin töissä.

Pari viikkoa ennen miehen koulun alkamista se sitten löyty. Yksityinen perhepäivähoitaja, joka on mun mutsin kaveri ja ihan täydellinen. Puhuttiin ummet ja lammet, kahviteltiin toistemme luona ja lyötiin hoitopaikka lukkoon.
Siellä ipana nyt sitten on ollu. Multa ei pimitetä mitään tietoa ja saan töihinkin viestiä jos jotain merkittävää on tapahtunu. Ja tää fiilis on ihan erilainen kun Nean päiväkotiin tutustumisen aikana. 
Tältä kuuluu tuntua, kun vie lapsensa hoitoon. 

. . .

Miten meidän arki sitten rullaa? 
Keittelen aamulla kahvia ja puuroa, yritän edes minuutin uhrata omalle naamalleni ja vien Nean hoitoon. Mies tulee koulusta työpaikalle vaihtamaan autoa, hakee ipanan, menee kotiin ja mä tuun seiskan jälkeen. Yritän jaksaa olla oikeesti läsnä ne viimeset yhteiset pari tuntia ja sitten vaan röhnötetään miehen kanssa loppu ilta. Tehdään ruokaa jos jaksetaan tai käydään vuorotellen kavereilla. 
Vapaapäivät ja viikonloput onkin sitten asia erikseen, kun oikeesti ehtii tekemäänkin jotain ja voidaan syödä koko perhe saman pöydän ääressä.Ja tässä vaiheessa ne huonot mutsifiilikset puskee jo väkisinkin takaraivosta esille. 

Olin töiden jälkeen alkuun niin loppu, että mun koko loppupäivä meni sohvalla maaten. Mieluusti olisin menny jo heti ovesta tultua suoraan sänkyyn, mutta olin liian väsyny käveleen niin kauas. 
Olin just vuoden verran hoitanu Neaa ja kotia täyspäiväsesti, mutta nyt en jaksanu mikrottaa edes puuroa illalla. Saatika voidella leipää itelleni.
Annoin töissä itestäni ihan kaiken ja sykin niin kovalla teholla, ettei siitä mitään energiaa käteen jääny. Nyt myöhemmin siihen on alkanu ehkä kiinnittää enemmän huomiota ja koittaa jojoilla kodin ja työn välillä.

Nyt pari kuukautta myöhemmin, handlaan hommat edes noin niinkun suurinpiirtein, enkä pala loppuun yhden työpäivän aikana pelkästä turhautumisesta. Joskus on päiviä (= hammasöitä) kun töihin meneminen tuntuu vapaa-ajalta ja päiviä, kun asiakkaina on ollu pelkkiä idiootteja, mikä peilaa sitten kans kotiin. Mut eiköhän siitäkin pääse eroon ajan kanssa.

Pääasia nyt kuitenkin on, että ollaan kaikki kolme ihan tyytyväisiä.

Peeäs. Sivupalkissa meikäläisen ihan henkilökohtanen instagram! Oon niin tampio instagramin kanssa, että helpoimmalla pääsin, kun en alkanu räpeltää sinne uutta tiliä blogia varten.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Lykkään nyt ihan suosiolla noi muistelmahaasteet vieläkin myöhemmäksi ja raotan varovasti kuulumisia - niiden perään kun on jo huudeltukkin.

Ensinnäkin, blogin kanssa mun toivo oli jo lähes kokonaan menetetty. Meinasin toivottaa soronoot ja varmasti olisinkin niin tehny, jos vaan (taas kerran) olisin saanu aikaseks. Meni ihan reisille se lupaus, että kirjottelisin edes yhtenä vapaapäivänä viikossa ja oikein kirsikkana kakun päällä jätin päivittämättä sinne facebookkiinkin. 
Tyytyväisenä viettelin vapaapäiviäni uhraamatta ajatustakaan blogille.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin itteni taas pitkästä aikaa tilanteesta, että kun jotkut asiat alko risoon pahasti tai naurattaan ihan sairaasti, niin mun teki mieli vaan jakaa ne täällä. Ihan niinkun sillon ennen vanhaan.
Ja kun äitiys on siitä jännä homma, että siinä kehittyy suuntaan tai toiseen ihan jatkuvasti ja samaten käy mielipiteiden kanssa. Mä en oo enää se sama keltanokkamutsi, mitä mä olin vuosi sitten - enkä tosiaankaan ajattele enää samoin, kun sillon aikoinani paasatessani soseista. Sitä alko väkisinkin miettiin, että tämänkö kuvan mä nyt haluan itsestäni jättää tänne julkisesti vai pitäiskö mun ihan pikkuriikkisen verran korjauttaa ja näyttää mikä mä tänä päivänä olen ja mitä mä oikein nykyään funtsin.
Ihan yhtä paivana syy oli, että tää blogi on ollu täällä kauan. Mun mittapuulla nyt ainakin. Tänne mä oon kirjakielellä kirjottanu kuinka tyyppi on ultrassa näyttäny ihan tolta isiltään. Ihan oikeesti ultrassa - ja tuntuu et siitä olis jo kymmenen vuotta aikaa.
Tää koko blogi on aika iso osa mua.  

 Mutta. En aio vieläkään luvata mitään liian suuria. Sen verran uskallan kuitenkin luvata, että läppäri jää näkyville muistuttaan tästäkin elämästä, enkä jemmaa sitä enää kirjahyllyn pimeimpään laatikkoon tolta ipanalta. Toivon, että edes osa jäljellä olevista lukijoista jäis odotteleen uusia postauksia, mutten vedä herneitä nenääni, jos näin ei tapahdu. Eiköhän vanhat tutut meikäläisen löydä taas sitten joskus, kun pystyn päivitteleen taas vähän aktiivisemmin. 

Tässä nyt tämän päivän meininkiä.
Mutsi on siivonnu tänään ainakin kahdesti. Keräsi oikein lelut eilen ostettuihin lelulaatikkoihin, mutta MiniEinstein sai ne laatikotkin tosta vaan auki. Sitten se peuhasi sohvatyynyt ihan hujan hajan ja repi mutsia tukasta niin, että menikin jo untenmaille. Sen pituinen se.

Tämän ex-aktiivisenbloggaajan tavaramerkkeihin ei kuulu enää aina auki oleva tietokone, eikä aina ladattuna oleva kamera - mistä syystä kännykällä otetut kuvat on vähän niin ja näin ja tietokoneella kesti avautua puolisen tuntia kaikkine päivityksineen. Että semmosta.

Mutsi itse näyttää flunssaisena jota kuinkin tältä
 

Jep, kuumeessa kuudetta päivää ja jaksaa hymyilyttää silti. Johtuu siitä, että ipana on just menny nukkuun ja nyt voi juoda teetä ilman että ne teet on kohta sylissä.

Tyyppi on nykyään ipana. Tyyppi on mun takaraivossa semmonen, millä ei vielä kovin vahvaa omaa tahtoa ole ja sitähän meiltä löytyy vaikka muille jakaa - joten ylennettiin se ipanaksi. Oikein pahoina päivinä se on ehkä jo vähän kersakin, mutta ipana käy blogissa ihan hyvin.
Se oppi pari päivää sitten matkimaan koiran haukkumisääntä ja avaamaan keittiön kaappeja. Täällä nyt mietitään mihin ihmeeseen jemmataan sata kippoa. Mies keksi laittaa jesarilla kaapit kiinni, mutta kun ei sekään oikein toimi. Otettiin jesarit pois ja oon sairastellessani jääräpäisesti menny minuutin välein kieltämään ja pitämään kaappia varmuuden vuoksi kiinni. Nää on näitä tahto vs. tahto -taisteluita. 

 Oon tullu siihen tulokseen, että meillä alko uhmaikä yks vuotiaana. Ipana tulee ihan tahallisesti repimään tukkaa ja tekee muutenkin kaikkea mikä on tosi-tosi kiellettyä. Tai sitten se on vaan itsetuhoinen lapsi, kun se tietää että tukistan takaisin - tai kun se on salamana vessassa sheiverit kädessä, jos vessan ovi on sekunnin raollaan.

Yleisesti ottaen meillä menee kuitenkin ihan hienosti. Yritän epätoivoisesti vieläkin jonglöörata työn ja kodin välissä, kun ei oikein voi antaa vaan jommassa kummassa paikassa itsestään sataa prosenttia. Ja sitten kun antaa molemmissa, palaa äkkiä loppuun.
Ipanalle löydettiin pitkän etsimisen jälkeen paras mahdollinen hoitopaikka, eikä senkään vieraksuminen kestäny loppujen lopuks kauaa. Toisaalta, eipä se itkeminen niin kauaa ehtiny mutsin sydäntä riipimään, kun aina oli jo kiire seuraavaan paikkaan. 

Vapaapäivinä siivotaan (usein kahdesti), juostaan hoitamassa asioita, mitä ei pysty hoitamaan 10-19 välillä ja syödään kaikkea muuta paitsi pilttiä ja muksua.
Ja siinäpä se. Jatkuvaa kiirettä, mutta sitähän se on melkeinpä kaikissa lapsiperheissä. Eiköhän mekin tästä selvitä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Ehdinkin jo pariin kommenttiin ja facebookin puolella selittelemään tätä hurjan pitkää hiljasuutta, mut taitaa se kuitenkin tarvita ihan oman postauksensa. 
Meinaan se pitkältä tuntuva kotimutsius loppu ku seinään ja pari viikkoa on painettu 9 tunnin työvuoroa. Blogiaika on ollu pahasti kortilla, kun missään välissä ei kerkeä eikä jaksa ja vieressä osottelee mieltänsä tommonen 10-kuukautinen, joka otti mutsin töihin lähtemisen kans aika raskaasti. 

Vaikka se ens vuoden syksyllä opiskeleen lähteminen oli lyöty jo ajatustasolla lukkoon, löysin itteni istumasta työhaastattelussa ja siitä parin päivän päästä meikkaamasta (!!!) aamulla kaheksalta ennen ensimmäistä duunipäivää. Niin se elämä vaan heittelee -sanotaan, mut tällä kertaa aika pirun radikaalisti. 
Sen lisäks, että hermoilin miten hommat lähtee sujumaan tällä äitipäällä, jouduin luonnollisesti jännittään tyypinkin puolesta.
 
Olisin vieläkin mieluusti kotona, mutta vanhempainrahalta kotihoidontuelle tippuminen pakotti ajatteleen uudestaan. Satasenkin ero tuntuu hurjalta, ja tähänkin asti jokainen sentti on menny laskuihin. Pari kuukautta oltais pärjätty vaikka päälleen seisten, mutta siihen se sitten olis jääny.
Vielä vähän aikaa sitten mun oli helppo tuomita pitkiä työpäiviä tekeviä perheellisiä, mutta yhteiskuntaa näissä asioissa kuuluis oikeesti osotella. Oon kuitenkin ihan tyytyväinen että sain näinkin pitkään olla kotona - siihenkään kun kaikilla ei mahdollisuuksia ole. 

Kun työpaikka varmistu, oli seuraava etappi päivähoidon järjestäminen. Pläräsin nettiä minkä kerkesin ja kirosin etten ollu ottanu asioista selvää hyvissä ajoin, vaikka kotona vielä oltiinkin. Jotkut asiat olin kuitenkin jo funtsinu valmiiks, mm. että hoidon täytyy ehdottomasti olla kunnallinen. Kunnallisessa ja yksityisessä hoidossa on molemmissa omat plussat ja miinuksensa - joista ehkä painavin on mulle, että kunnallista toimintaa varmasti valvotaan. 

Laitoin kiireelliset hakemukset menemään ja lähdin töihin. Kiireellistä hoitopaikkaa hakiessa on se paska homma, että paikka saattaa tulla mistä vaan, mut onneks meillä kuitenkin kävi tuuri ja saatiin just tästä naapurista. Tsägä kävi myös sen suhteen, että miehellä sattu olemaan koko heinäkuun mittanen kesäloma, enkä joutunu siirtään töiden alottamista heti alkuun. 
Miehen loman puolesta pystyy Nea nyt muutenkin totutteleen uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin ihan rauhassa ilman kiireitä. 

Käytiin ostamassa kenkiä, kumppareita, kerhoreppua ja kurapukua (saakeli, että voi vedenpitävät kledjut maksaa!) ja tyyppi alotti tutustumisen. Ekana päivänä mies vei päiväkodille tunniksi leikkimään ja toisena päivänä sama juttu. Kolmantena jätettiin jo tunniks yksin ja mutsi nieleskeli kyyneliään parkkiksella.
Siitä vähitellen ollaan pidennetty aikoja. 
Kumma juttu tässä on se, ettei tyyppi oo kertaakaan itkeny, vaikka kovin herkältä vierastajalta vaikuttaakin ja väki on kunnallisella puolella vaihtunut jo parissa viikossakin ihan kiitettävästi.

Sitten taas töiden jälkeinen aika on melko kaoottista. Mua on vastassa housun lahkeissa roikkuva vauva, jonka on ihan pakko halia 2-3 tuntia ennen nukkumaan menoa. Tää on mulle ihan fine. Pakko mun on silti myöntää, ettei se aina niin seesteistä oo mitä mielikuvat antaa olettaa - niinkun ei oo varmaan mikään, mikä liittyy mutsiuteen. Sen 2-3 tuntia haluaisin useasti rentoutua suihkussa tai vaikka syöden jäätelöä, mutta mun on pakko olla lattialla revittävänä samalla kun tapellaan miehen kanssa siitä, etten oo pitkään aikaan enää tiskannu.
Täällä ei tuoksu uunissa paistuva mureke, kun mä tulen kotiin - täällä haisee vitutus ja mä saan ne kaikki niskaani. 

Nämä yhteenlaskettuna mun on hankala rutistaa viimeset energiani kirjottamiseen.
Kaksi kappaletta vapaita on kuitenkin viikossa ja ajattelin tsemppailla niinä päivinä bloginkin parissa. Ja sen helvetin tiskaamisen.    

Share

Pages