Ladataan...
Puolivahingossa

Ehdinkin jo pariin kommenttiin ja facebookin puolella selittelemään tätä hurjan pitkää hiljasuutta, mut taitaa se kuitenkin tarvita ihan oman postauksensa. 
Meinaan se pitkältä tuntuva kotimutsius loppu ku seinään ja pari viikkoa on painettu 9 tunnin työvuoroa. Blogiaika on ollu pahasti kortilla, kun missään välissä ei kerkeä eikä jaksa ja vieressä osottelee mieltänsä tommonen 10-kuukautinen, joka otti mutsin töihin lähtemisen kans aika raskaasti. 

Vaikka se ens vuoden syksyllä opiskeleen lähteminen oli lyöty jo ajatustasolla lukkoon, löysin itteni istumasta työhaastattelussa ja siitä parin päivän päästä meikkaamasta (!!!) aamulla kaheksalta ennen ensimmäistä duunipäivää. Niin se elämä vaan heittelee -sanotaan, mut tällä kertaa aika pirun radikaalisti. 
Sen lisäks, että hermoilin miten hommat lähtee sujumaan tällä äitipäällä, jouduin luonnollisesti jännittään tyypinkin puolesta.
 
Olisin vieläkin mieluusti kotona, mutta vanhempainrahalta kotihoidontuelle tippuminen pakotti ajatteleen uudestaan. Satasenkin ero tuntuu hurjalta, ja tähänkin asti jokainen sentti on menny laskuihin. Pari kuukautta oltais pärjätty vaikka päälleen seisten, mutta siihen se sitten olis jääny.
Vielä vähän aikaa sitten mun oli helppo tuomita pitkiä työpäiviä tekeviä perheellisiä, mutta yhteiskuntaa näissä asioissa kuuluis oikeesti osotella. Oon kuitenkin ihan tyytyväinen että sain näinkin pitkään olla kotona - siihenkään kun kaikilla ei mahdollisuuksia ole. 

Kun työpaikka varmistu, oli seuraava etappi päivähoidon järjestäminen. Pläräsin nettiä minkä kerkesin ja kirosin etten ollu ottanu asioista selvää hyvissä ajoin, vaikka kotona vielä oltiinkin. Jotkut asiat olin kuitenkin jo funtsinu valmiiks, mm. että hoidon täytyy ehdottomasti olla kunnallinen. Kunnallisessa ja yksityisessä hoidossa on molemmissa omat plussat ja miinuksensa - joista ehkä painavin on mulle, että kunnallista toimintaa varmasti valvotaan. 

Laitoin kiireelliset hakemukset menemään ja lähdin töihin. Kiireellistä hoitopaikkaa hakiessa on se paska homma, että paikka saattaa tulla mistä vaan, mut onneks meillä kuitenkin kävi tuuri ja saatiin just tästä naapurista. Tsägä kävi myös sen suhteen, että miehellä sattu olemaan koko heinäkuun mittanen kesäloma, enkä joutunu siirtään töiden alottamista heti alkuun. 
Miehen loman puolesta pystyy Nea nyt muutenkin totutteleen uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin ihan rauhassa ilman kiireitä. 

Käytiin ostamassa kenkiä, kumppareita, kerhoreppua ja kurapukua (saakeli, että voi vedenpitävät kledjut maksaa!) ja tyyppi alotti tutustumisen. Ekana päivänä mies vei päiväkodille tunniksi leikkimään ja toisena päivänä sama juttu. Kolmantena jätettiin jo tunniks yksin ja mutsi nieleskeli kyyneliään parkkiksella.
Siitä vähitellen ollaan pidennetty aikoja. 
Kumma juttu tässä on se, ettei tyyppi oo kertaakaan itkeny, vaikka kovin herkältä vierastajalta vaikuttaakin ja väki on kunnallisella puolella vaihtunut jo parissa viikossakin ihan kiitettävästi.

Sitten taas töiden jälkeinen aika on melko kaoottista. Mua on vastassa housun lahkeissa roikkuva vauva, jonka on ihan pakko halia 2-3 tuntia ennen nukkumaan menoa. Tää on mulle ihan fine. Pakko mun on silti myöntää, ettei se aina niin seesteistä oo mitä mielikuvat antaa olettaa - niinkun ei oo varmaan mikään, mikä liittyy mutsiuteen. Sen 2-3 tuntia haluaisin useasti rentoutua suihkussa tai vaikka syöden jäätelöä, mutta mun on pakko olla lattialla revittävänä samalla kun tapellaan miehen kanssa siitä, etten oo pitkään aikaan enää tiskannu.
Täällä ei tuoksu uunissa paistuva mureke, kun mä tulen kotiin - täällä haisee vitutus ja mä saan ne kaikki niskaani. 

Nämä yhteenlaskettuna mun on hankala rutistaa viimeset energiani kirjottamiseen.
Kaksi kappaletta vapaita on kuitenkin viikossa ja ajattelin tsemppailla niinä päivinä bloginkin parissa. Ja sen helvetin tiskaamisen.    

Share

Ladataan...
Puolivahingossa

Neljän kuukauden päästä lakkaan saamasta vanhempainrahaa. Se on se ajankohta, kun pitäisi alkaa pukemaan ipanaa aamuisin seitsemältä ja viedä vieraalle ihmiselle hoivaan. 

Mutta kun mää en haluis. 

Mä tahtoisin kasvattaa lapseni ihan itse. Opettaa sille oikeita arvoja ja makoilla söpösti sängyllä päikkäreitten jälkeen. Ihan vähän kauemmin, ku yheksän kuukautta. Jooko?

Kotiäitiys jakaa mielipiteitä rajusti. Toisen mielestä äitiys ei ole työ, eikä siitä kuulu saada rahaa. Toisen mielestä lapsen kasvattaminen on kunnioitettavaa ja jopa suotavaa, kun taas joidenkin mielestä kotiäideistä tulee yhteiskunnan elättejä - pohjasakkaa, siinä missä elämäntapatyöttömätkin.

On ristiriitaista haukkua huonostikäyttäytyvien kersojen mutseja ruokakaupassa ja samalla huudella kuinka kaikkien pitäisi tehdä oikeita töitä.
Tai edes niitä pätkätöitä, mistä kovasti puhutaan, mutta mitkä tuntuu olevan jossain ison kiven alla. 

Suunnittelin pitkän aikaa olevani kotona ainakin siihen asti, että tyyppi alkaisi puhumaan. Oppisi kertomaan jos jotain pahaa olisi sattunut ja sanomaan, että hei nyt mulla on ikävä mutsia. 

Harmi vaan, että meidän varat ei riitä siihen ja joudun ensimmäistä kertaa asettamaan rahan lapseni (ja varmasti itsenikin) edelle.

Mun mielestä on huutava vääryys, että työttömän Kelaetuudet on paljonkin suuremmat, kuin se älyttömän pieni kotihoidontuki.
Ehkä hölmöintä kuitenkin on, että sitäkin ne meidän suuret herrat yrittää leikkauttaa.

Tuntuu, ettei kotiäitiyteen anneta edes mahdollisuutta.

Voihan se olla, että neljässä kuukaudessa ehdin kyllästymään kotona oleiluun täysin ja tyyppi kasvaa silmissä oikeaksi isoksi vauvaksi. 
Ettei harmittaisikaan niin paljon viedä sitä toisten hoidettavaksi. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puolivahingossa

Mietin kauan kirjotanko näistä fiiliksistä. Päätin että kirjotan, koska sivupalkissa lupaan kirjottaa kaikesta rehellisesti, mitään kaunistelematta. Siispä tässä, tämän päivän ajatuksia, jotka ei niitä kaikista kivoimpia ajatuksia ole, mutta joissain määrin kuuluu tähän mun äitiyteen.

Seinät kaatuu päälle, ahdistaa, masentaa ja tekee mieli itkeä. 

En muista millon viimeks olisin viettäny edes tunnin näiden seinien ulkopuolella ilman vauvaa. Kävin ennen monesti viikossa. 
Arvostelen mielessäni facebookin etusivulla baarireissujaan jatkuvasti mainostavat äidit. Vaikka järjissään ne vaan yrittää pysyä. Mikä mä olen arvostelemaan, olenhan mä itekin baarissa käyny.

Tuntuu, että kaikki oikeet kaverit on kadonnu. Ne harvat kaverit, mitkä pystyn tänä päivänä luetteleen kavereiks, asuu liian kaukana tai niiden kanssa on jotain kränää. 
En mä jaksa soittaa kenellekkään, pettyisin vaan, kun ei kenelläkään oo aikaa. Sanotaan, että koita pärjätä ja soitellaan joskus. Mietitään omia murheita.

Lapsettomat kaverit ei ymmärrä miltä tuntuu, kun ei saa aikaseks avata ulko-ovea, vaikka se on muka niin lähellä. No onhan se, näen sen tästäkin. Siitä lähteminen vaan on ihan eri juttu. 
Lapselliset kaverit ei ymmärrä näitä joskus iskeviä fiiliksiä, koska on maailman helpoimman lapsen äiti. Vaan koliikkivauvan äiti saa sanoa olevansa vähän väsynyt. Vauva nukku 12 tunnin yöunet viime yönä. Mä heräsin kahdelta päivällä, en mä sais tuntea näin.

Joku toteaa, että olis pitäny varautua tähän raskausaikana. Joku kertoo diagnoosinsa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ei tähän voi millään varautua. Jokainen sisäistää olevansa kiinni lapsessa, kotona suurimman osan ajasta, mutta todellisuus iskee silti vasten kasvoja tietyin väliajoin. 

Mies käskee lähtemään edes jonnekin. Pieni kävely tekis hyvää, tiedänhän mä sen. Oon vaan ihan liian väsyny kaikkeen just nyt. Oli se sitten juoksukenkien sitominen tai auton starttaaminen. 

Tupakat on loppu, rahat on loppu. Kitkuttelen viimestä viittä euroo tilillä laittamatta sitä tupakkaan, jos vaikka korvike sattuis loppumaan ennen Kelan rahojen tuloa.

Hyvin lähti tämäkin vuosi käyntiin. 

Huomenna tai jo tunninkin päästä olo on parempi. Käyn kuumassa suihkussa, keitän teetä ja hymyilen vauvalle. Saatan vetästä tämänkin tekstin vitsin muotoon ja totean, että onhan mulla kavereita - meinaan kaikki te, jotka luette näitä älyttömän masentavia synninpäästöjä.
Varmaan pussaan miestä ja kiroan, kun nyt näin tyhmän ja alastoman tekstin menin julkasemaan. 

Toivotaan että en.

Share
Ladataan...

Pages