Ladataan...
Puutalobaby

Koska sisarusten ikäero on tuo (9 tuntia vaille) tasan kaksi vuotta ja aloin kirjoittaa tätä blogia juuri Silvan syntymän aikaan, olen huomannut nyt usein klikkaavani itseni tasan kahden vuoden takaisiin kirjoituksiin - katsomaan, että mitä kuului meidän elämään viimeksi juuri tässä vaiheessa.

19.4.2012 meillä näytti tältä. Oh ja voi tuota Silva-murusta nenämahaletkuineen <3

19.4.2014 eli juuri nyt meillä puolestaan näyttää tältä:

Hoitopöydän lähettyville on nyt mahdutettu kahden lapsen vaatteet ja tarvikkeet.

Turvakaukalonsäilytyskolossa on nyt kissan ruokailutila - kaaoksen määrä kuitenkin vakio.

Tasan kaksi vuotta sitten tässä kohdassa parkissa olivat Bugikset, joita ei vielä oltu otettu ulkokäyttöön.

Nyt käyttövuoroaan odottelevat tuplarattaat eteisessä.

Yläkerran pyykkistudio-lookista on päästy eroon - mutta sen sijaan tuossa nyt töröttää tuo (edelleen) ylimääräinen pinnasänky.

Täältä löytyy myös yksi isi-ihminen kotijumppaamasta.

Päähenkilö (numero kaksi) itse. Täysin tietämättömänä aiheuttamastaan kaaoksesta.

Osittain samat kuvat vuodelta 2012 siis täällä <3
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/real-life-no-photoshop
 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Pitkäaikainen harmitukseni meidän perheestä otettujen hyvien (lue: ei mun itse peilin kautta räpsittyjen) valokuvien puutteesta alkoi kääntyä raskauden loppuvaiheessa krooniseksi.

Tilanne oli jokseenkin hassu: meillähän on lähipiirissä monta ihan huippua valokuvaajaa. Mutta koska he tekevät hommaa työkseen (ja ovat kiireisiä), on tuntunut kohtuuttomalta ihan ystävänpalveluksena pyytää heitä kameran kanssa kylään. Ja sitten toisaalta johonkin tuntemattomaan valokuvaamoon meneminenkin on tuntunut jotenkin keinotekoiselta - juuri siksi, koska ystävissäkin meillä on niitä valokuvaajia.

Ja sitä paitsi olen nimenomaan halunnut aitoja arkisia (mutta hyviä) kuvia meiltä kotoa. Vaikka tuossa ihan lähellä on kehuttu ja perhekuviin keskittynyt valokuvausstudio, itselle koko ajatus sävy sävyyn pynttäytymisestä ja studioympäristöön tunniksi tai kahdeksi poseeraamaan menemisestä on tuntunut jotenkin aivan liian jäykältä.

Nooh, asiahan on tietysti ollut ongelma lähinnä vain minun oman pääni sisällä. Miksi sitten en ole pyytänyt jotain meidän ystävistä ihan "palkkion-edestä-meille-kotiin-kuvauskeikalle"...? No niinpä! Kun nimittäin ehdotin puutalo-kuvauskeikkaa ystävälleni Vanessalle, hän kaivoi esiin kalenterinsa ja sopi meille kuvauspäivän heti seuraavalle viikolle. Näin helppoa se olikin!

Välillä myös virvottiin.

Koska kuvatarve (tai no siis toive) alkoi tosiaan olla mallia krooninen, oli tarkoituksenamme pyytää Vanessalta monenlaista kuvaa: vastasyntyneen kuvausta Seelasta, kaksivuotiskuvaa Silvasta sekä perhekuvaa meidän koko porukasta. Vanessalla itsellään on muuten ollut sellainen idea, että hän voisi kuvata meidän porukan kerran vuodessa; aina samassa paikassa ja vähän samaan tapaan. Siitä saisi vuosien kuluessa mahtavan kuvasarjan, jossa näkyisi lasten kasvaminen ja ajan kuluminen. Mahtavaa!

Tällaiseen toiveiden tynnyriin saa kuitenkin käytettyä tunnin (päivän) jos toisenkin, joten päätettiin järjestää tässä kevään kuluessa useampiakin kuvaussessioita - ja kuvata nyt ensialkuun etupäässä vastasyntynyttä Seelaa - vauvakuvausguru Niki Stribian kun ainakin on jossain lehtihaastattelussa sanonut, että vastasyntyneen kuvaus kannattaisi tehdä kahden ensimmäisen viikon aikana...

Seela muuten täyttää tasan kaksi viikkoa tänään <3

Päätähti backstagella...
(ps. bongaa kuvasta tirppa)

Heh ja tällaisena tunneihmisenä minulla oli kuviin myös lisätoiveita. Halusin nimittäin taustaksi ainakin joihinkin kuviin oman isoäitini virkkaaman pitsipäiväpeitteen - saman, jonka päällä minusta itsestänikin on vastasyntyneenä otettu Se Ensimmäinen valokuva. Lisäksi vauvanvilteiksi halusin itseneulomiani peittoja.

Tunnearvoa, tunnearvoa. Hölmö minä.

...ja kameran edessä.

Kuuden tunnin (vau!) aikana Vanessa kuitenkin kuvasi meillä kaikkea. Eli suunniteltujen vauva- ja sisaruskuvien lisäksi ihan meidän normaalia arkihäsellystä: tirpan ruokailuja ja leikkejä, suunpesuja ja imetyksiä... Yhteensä monta sataa (VAU!) kuvaa.

Ja pakko myöntää, että seuraavana päivänä kuvia selatessani eniten riemunkiljahduksia minussa herättivät yllättäen juuri nuo arkikuvat - onpa ihanaa, että ei menty mihinkään studioon! Eikä myöskään siivottu tai kammattu tukkaa, kun ei tajuttu kuviin myös itse päätyvämme. He he.

Ensimmäiset valitsemani kuvat saan luultavasti itselleni jo joskus viikon päästä - voi kun vielä malttaisi odottaa! Ehkä jotain kertoo Vanessalle samana iltana lähettämäni viesti:
"Mä RAKASTAN noita kuvia, enkestäenkestä, RAKASTAN! Mä ihan just nyt halkean onnesta!"

Nämä postauksen kuvat siis minun ottamiani making of -kuvia. Ja päätähdestäkin räpsäisin siitä Vanessan olan takaa tällaisen:

Voi nukkuisipa tuo yölläkin noin rauhallisesti...

 

Ps. Ystäväni Vanessa Rikin kuvaportfolio muuten täällä - ja löytyy sieltä People/Portrait -kohdasta muuten pari kuvaa meidän Silvastakin noin puolivuotiaana <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Tiedätte varmaan klassisen eron verbien "kuulla" ja "kuunnella" kanssa...? 

Tapahtunutta puutalossa tiistai-iltana: Seela nukkuu, minä alan kirjoittaa bloggausta sisaruksista. Joel huikkaa menevänsä Silvan kanssa yläkertaan pinnasänkyä kokoamaan.
"Kiva!", minä vastaan ja jatkan kirjoittamista.

Yläkerrasta kuuluu äherrystä ja Silvan leikkejä, välillä porakoneen (?) surinaa. Joel käy 2-3 kertaa alakerrassa hakemassa lisää työkaluja. Minä vilkaisen hommia ja jatkan kirjoittamista.

Valmista tuli, julkaisen tekstin! Samaan aikaan Joel ja Silva tulevat alakertaan.
"Mä meen nyt tuonne ulos sahaamaan, voiks sä jatkaa leikkejä Silvan kanssa?", Joel kysyy.
"Totta kai!"

Menemme Silvan kanssa olohuoneeseen lukemaan kirjoja, Seela nukkuu edelleen.
"Mihin isi meni?", Silva kysyy.
"Isi meni ulos sahaamaan", minä vastaan.
"Mitä isi sahaa?", Silva ihmettelee.
"Isi sahaa pinnasänkyä. Se tarkoittaa, että puu katkaistaan sahalla", minä selostan.

Vieläpä näytän Silvalle sahan kuvan kirjasta.
"Tämä on saha. Siellä se isi sahaa ulkona."

Kuluu yli puoli tuntia. Joel tulee sisälle, Silva säntää ovelle vastaan.
"Huh huh, olipa siinä yllättävän paljon sahaamista", Joel huokaa.

Sulatan juuri kuulemaani useiden sekuntien ajan, kunnes:
"Hetkinen: SAHAAMASSA?!? Siis MITÄ sä oikein oot sahannut?!? Pinnasänkyhän kasataan RUUVIMEISSELILLÄ eikä SAHALLA, voi herranjestasmitäsäootTEHNYT!?"

"Mähän oon koko ajan puhunut sahaamisesta."
"Joo, joo niin ootkin, mutta en mä oo kuunnellut. Siis MITÄ sä oot siellä sahannut...?!?!?"

*******

Okei loppu hyvin kaikki hyvin: Joel oli vaan macgyveroinut meille uuden nukkumajärjestelyn. Sahalla. Kas näin:

Tuntuu ihan näppärältä - itse asiassa hyvä vaan, että mä en ollut siellä mielipiteitäni (kysymättä) jakelemassa.

Ongelmahan meidän nukkumisjärjestelyssä on ollut se, että parisänky alkaa olla jo aika ahdas neljälle nukkujalle - etenkin kun sitä ei saa kummaltakaan puolelta kiinni seinään. Eli Silva tai Seela ei voi nukkua reunimmaisena ilman kaidetta, eikä lasten ole turvallista nukkua perhepedissä vierekkäin. Ratkaisuna ollaan ajateltu pinnasänkyä perhepedin "sivuvaununa". Mutta kakkosongelma tuossa on ollut se, että meidän sängyssä on tuollaiset puiset paksut reunat.

Mutta homma siis nyt toistaiseksi ratkaistu kierrätysryhmästä ostetulla vanhalla (20 euroa maksaneella!) pinnasängyllä. Niin ja sahalla.

Jatkossa meillä siis nukutaan näin:

Joel punaisella, Silva muumityynyn kohdalla, minä (ja Tikru) sinisellä ja Seela pinnasängyssä...n vieressä mun kainalossa. Näillä mennään.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Ihan tämän bloggauksen alkuun täytyy disclaimerin tapaisesti mainita, että ensimmäinen viikko kotona kahden kanssa ei ole ollut mitenkään helppo. Silva reagoi äidin kolmen yön poissaoloon jälkikäteisesti ja itki kaksi ensimmäistä yötä, imetyksessä on ollut imuoteongelmia ja nyt viimeiseksi nämä Seela-vauvan vatsavaivat.

Mutta mikään näistä ei (no ehkä tuota viimeistä lukuunottamatta) vielä tätä puutaloa kaada. Öiden suhteen tehtiin Silvalle massiivinen "uudelleenmarkkinointi": juteltiin, kuinka iiiiiihanaa on mennä yhdessä nukkumaan ja nukkua äidin ja isin kainalossa. Höpsöteltiin sängyssä ilman nukahtamispaineita ja varmistettiin, että ollaan varmasti molemmat vieressä, kun tirppa aamulla herää - toimii, parin itkuyön jälkeen tirpan nukkumisangsti helpotti!

Imuoteongelmia varten puolestaan ehdittiin jo ostaa rintakumitkin (olivatpa muuten kalliita), mutta koska Silva leikki käyttöohjeen hukkaan enkä onnistunut nyhertämään niitä hemmetin kumeja paikoilleen mitenkään toimintakelpoisesti, koko homma jäi - ja itse asiassa siinä samalla vähän niin kuin vahingossa imuotekin on tainnut lähteä korjautumaan. Ainakaan en enää itke kivusta, mitä positiivisena juttuna tässä pidettäköön.

*******

Mutta hei - tämän bloggauksen aiheena on kuitenkin sisarusten yhteinen ensimmäinen viikko!

Eikä tätä voi kirjoittaa piirtämättä Silvan nimen ympärille rutkasti sydämiä, kas näin:

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 isosisko Silva <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

En voi ymmärtää, miten hyvin tämä ensimmäinen viikko on sisarusten kanssa mennyt.

Tälle asialle ei voi varmastikaan suoraan osoittaa syitä ja seurauksia - mutta uskon, että piiiiitkäaikainen Seela-vauvasta puhuminen on ollut hyödyksi. Ja toisena tietysti tirpan oma persoona. Mutta Silva on käyttäytynyt koko viikon ajan aivan kuin Seela-vauvan taloon tuleminen olisi maailman luonnollisin juttu. Minkäänlaisia (ihan oikeasti: ei minkäänlaisia) mustasukkaisuuden merkkejä ei ole ollut ilmassa. Päinvastoin. Kun Seela-vauva meni ensimmäisiä kertoja alakerran päiväsänkyyn, Silva halusi viedä hänelle oman unitiikerinsä. Kun Seela-vauva ynisee päiväsäntyssä, tirppa käy oma-aloitteisesti sänkyä varovaisesti heiluttelemassa (se on siis sellainen kehtotyyppinen sänky).

Jos Seela-vauva alkaa itkeä, Silva tulee äkkiä kertomaan: "Äiti, äiti! Seela ikkee! Seela haluu äidin sykkiin!"

Eräänä yönä Silva puhui unissaan: "Vauva ikkee, vauvalla iso nälkä, äkkiä äidin tissille!"

Silva haluaa silittää Seela-vauvaa ja erityisesti pitää sitä kädestä kiinni.

Öisin me nukutaan koko porukka samassa sängyssä (kyllä: kaikki me neljä plus kissa) eivätkä sisarukset ollenkaan häiriinny toistensa yöäänistä.

Leluista ja vaatteista Silva tekee tarkkaa eroa, että "Seelan helistin" - vaikka itse leikkisikin sillä. Ja esimerkiksi äsken tirppa toi eteisestä sateenvarjon (jolla ei kyllä oikeasti saisi leikkiä) ja ilmoitti: "Sivvan oma sateenvajjo". Sitten varjo jäi lattialle, tirppa lähti takaisin eteiseen, ja palasi sitten toisen sateenvarjon kanssa. "Seelan vajjo".

...ja niin edelleen ja niin edelleen...

*******

Okei en ole niin naiiivi, että kuvittelisin, että tämä tilanne on ikuinen - totta kai täytyy olla myös henkisesti valmis siihen, että negatiivisempia tuntemuksiakin tulee. Ne kuuluvat elämään. Mutta itse pidän ihan hurjan-hurjan tärkeänä, että pystyisin omalla toiminnallani ehkäisemään niitä mahdollisimman hyvin. Ehkä tämän äitiyden isoimpana (positiivisena) haasteena tällä hetkellä.

Jutut ovat olleet ihan pieniä. Esimerkiksi kukkalähetyksiä saadessamme (kiitos!) aina kerrotaan, että "Oi katso, Silva sai taas kukkia! Silva sai onnittelukukkia, kun on nyt isosisko!"

Pieniä, pieniä juttuja.
(ja isoja kimppuja)

Share
Ladataan...

Pages