Ladataan...
Puutalobaby

"Ihan tässä muina Bollywood-tähtösinä..."

"Het-ki-nen..."

"Kukaan ei varmaan huomaa, jos tässä vähän..."

"Baby I've got something here..."

"...ja mä vilautan sen sulle..."

"...koska oon Mrs Money Man!"

Kuvat yläpuolella: Annika Kalanti

Luonnerooli. Täytyy olla tarkkana, että ei käy niin kuin treeneissä:

 "Hupsis, tää olikin rintsikansuojus!"

Hei me päästiin jatkoon! Tervetuloa huomenna katsomaan meitä... ...öö tai siis tietty koko Tanssikatselmus Stoorin yleisönäytöstä Tikkurilan lukiolle klo 17. Jee, jee, jee - oli niin hyvä fiilis! Nämä meidän ryhmän naiset <3 <3 <3

Saatiin muuten ekstrahyvää palautetta eläytymisestä ja heittäytymisestä - siitä, ettei pelätty näyttävämme hölmöiltä. Kumma juttu:

Mutku mutku Ilona kehotti verryttelemään kasvonilmelihaksia!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Iik, huomenna tanssikatselmus Stoori Tikkurilassa!

Lauantaina Tanssistudio Sahramilla esiintyy yli 200 tanssijaa - ja heistä tuomarit valitsevat esiintyjät sunnuntain yleisönäytökseen (klo 17 Tikkurilan lukion auditorioissa). Katselmuksen tanssiryhmien yhdistävänä ideana on tarinan kertominen tanssin välityksellä.

Estradilla nähdään (ainakin lauantaina; ehkä myös sunnuntaina, jos hyvin käy) eräskin bling-bling-tanssiryhmä kertomassa tanssillisen tarinan nimeltään "Bollywood Elixir".

Tanssiryhmä Bollywood Kamlees - koreografia (ja kuva!) ihana ja taitava ohjaajamme Ilona Kolachana.

Pitäkää peukkuja!!!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

...ja nämä siskokset täällä kinastelevat viikko toisensa jälkeen siitä, kuka saa työntää pottaa keittiön pöydän ympäri:

Seela on siis myös oppinut laittamaan erilaisia vaatekappaleita päähänsä.

Aaa niin joo ja kävelemään.

Mutta pottakävelystä ei voi luopua - videohan siitä oli jo muuten aiemmin täällä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä: Pierre Robert

Tammikuussa liikuntainnon iskettyä pähkäilin "ostaako uusia treenivaatteita vai eì?" -motiiivikonfliktini parissa (täällä). Yleisenä vastausmielipiteenä taisi olla, että osta nyt hyvä ihminen ainakin urheilurintsikat, jos et muuta osta. Nooh, sitten keskustelun innostamana teinkin pari päivää myöhemmin tilausta nettikauppoihin - ja erityisesti pöksyistä innostuen. Siinähän kävi näin eli ei kovin vahvasti. Olin myös kuvitellut tilanneeni jonkinlaiset urheilurintsikat, mutta ilmeisesti kuvitellut väärin, koska tilauksesta niitä ei löytynyt.

Niinpä jatkoin zumbailua ja tanssahtelua ihan vaan imetysritsikoissa - sellaisella "nääh ne on vaan siellä alla, ei niitä kukaan näe" -mentaliteetilla.

Varmaan muistatte: mulla oli syksyllä blogissa tyttöjen Pierre Robertin merinovillavaatteita ja niitä on pidetty meillä kerrastovaatteina sen jälkeen ihan joka ikinen päivä (etenkin koska päikkärit). Minipalautteena muuten (ohi alkuperäisen aiheen), että se sellainen ohuenohut alle tarkoitettu kerrasto ei kestänyt Silvan menossa "koko ajan jalassa" -käyttöä, vaan tirpan pöksyihin ilmeystyi parin kuukauden (ja usean pesukonepesun) jälkeen pieniä "silmäpakoja"; tajuttiin kyllä sitten heti itsekin, että ei niitä ehkä ole tarkoitettu päällimmäisiksi sisävaatteiksi leikkikäyttöön lattiaa vasten jatkuvasti hinkautumaan. Vaan että se ois ollut aluskerrasto. Mutku mutku se oli vaan niin ihanan pehmeä, että sitä teki mieli pitää koko ajan... Mutta sit sellainen paksumpilaatuinen merinovilla on kestänyt ihan huippuhyvänä, vaikka on ollut tosiaan kovalla kulutuksella! (tarkoitan siis "ohuella" täällä näkyviä Silvan vaaleanpunaisia pöksyjä ja "paksummalla" noita violetteja/turkooseja)

Aiheeseen. Joo. Sori.

Niin että nyt Pierre Robertilta tuli sitten viestiä, että olisinko kiinnostunut vielä testaamaan heidän urheiluvaatteitaan (ja antamaan taas alekoodin lukijoillekin). Klik-klik-klik-onkohan-siellä-sporttirintsikoita...? No ON!

Tällaisen urheiluritsikkasetin sieltä siis tilasin:

Pähkäilin vähän koon valintaa (vaikka siellä oli ihan näppärä kokotaulukko, jolla mittailin) ja päädyin tilaamaan optimistisesti yhdet XS:t ja muut S-kokoa. Nooh, en sitten ollut XS - kyllä noi mustatkin päälle menevät, mutta pusertavat rinnat aika... ...tyrkylle. Ehkä ne imetysajan jälkeen ovat sopivat? En siis palauttanut vaan jätän hyllylle odottamaan.

Otin testiin kahta eri mallia: "medium holdilla" tällaista ohutolkaimista (jossa hullaannuin noista väreistä) ja sitten "high level of supportilla" tuollaisia paksuolkaimisia, mun silmään ehkä "perinteisemmän" urheilurintsikan näköistä.

Nämä siis ne "medium hold":

Nämä olivat yllärit monellakin eri tavalla - hitsi että tykkään. (siis se tykkääminen ei ollut se ylläri)

Olin ennakolta ajatellut lähinnä noiden kapeiden olkainten takia, että nämä voisivat olla sellaisessa kevyessä tanssikäytössä ja nuo paksumpiolkaimiset sitten zumbailuissa. Nooh, kerran sitten molemmat paksuolkaimiset olivat likaisissa ennen jumppaa ja laitoin ihan testiluontoisesti ohutolkaimiset - ja nehän olivat "mediumistaan" huolimatta ihan tosi-tosi hyvät hypyissäkin! Mutta siis disclaimerina mullahan tämä "hölskyvä materiaali" ei ole niin suurensuurta; jokainen varmaan tietää parhaiten itse, millainen tuki omaan rintavarustukseen tarvitaan.

Toinen kiva ylläri oli se, että noissa on irrotettavat ohuet toppaukset; sellaiset samanlaiset kuin vaikka bikineissä silloin, kun ne on topattu. Tykkään!

Ja kolmas ylläri ehkä just se, että noi ovat niin kivat, että imetyksen jälkeen aion todellakin alkaa pitää noita päivittäiskäytössä ihan liikunnan ulkopuolellakin. Itsestäni nimittäin nykyisin aika voimakkaasti tuntuu siltä, että mulla ei ole enää paluuta sellaiseen kaarituettuun saumalliseen rintsikkamalliin. Oon monesti miettinyt, että miksi ihmeessä kaikki ne vuodet käytin sellaisia? Joissain rintsikoissa mulla jäi rintojen väliin jopa sellaisia karseita painaumia niistä kaarituista - ei ei eijeijei enää. Tietysti jotku kummalliset ulkonäkösyyt sellaisten käyttöön johtivat enkä tiedä, onko mulla päässä se "vika"; mutta mun mielestä nykyään just tällaiset sporttiset & värikkäät näyttävät jopa kivemmilta kuin ne härpäkkeet, millaisia ennen käytin. Ja kun tuossa on vielä tuollainen luonnolisennäköinen toppauskin (eikä mikään hemmetin tissitsurvova push up), jolla omat suht pienetkin rinnat näyttävät juuri (omaan silmään) sopivilta.

Ugh. Rintsikka-avautuminen.

Osaisinkohan sanoa näistä vielä jotain "teknistä"...? No, tuollaista pehmeää hengittävää materiaalia, ja saumattomat tietty ovat. Selkä on kans kivannäköinen.

Ja sitten tämä toinen malli:

Mä puhun nyt sitten tällaisella olemattomalla urheilurintsikkatietämyksellä, mutta mun silmään tämä malli on siis sellainen "perinteisempi" urheiluliivimalli. Ja tosiaan tuntuu olevan "high level support", eli tosi mukavilta tuntuvat päällä. Matsku on erilaista kuin noissa ekoissa; näissä on tuollaista teknistä matskua, jonka tarkoitus on hengittää ja ohjata kosteutta pois iholta. Sisäpuolelta (siis nurin päin) räpsäistynä rintavarustuksen tukisysteemit näyttävät tältä:

Mutta joo. Oikeassa olitte. Vaikka tavallisilla (imetys)ritsikoilla liikkuminenkin pienirintaiselle menettelee ihan hyvin, niin kyllä sen hemmetti vie sit kuitenkin huomaa sen eron, kun on urheilurintsikat on päällä. Ei mulla siis hölskymistä/kipeyttä tuntunut tällä kuppikoolla aikaisemminkaan, mutta olo sporttirintsikoissa on ihan selkeästi ryhdikkäämpi. 

Heh laidasta laitaan -persoonallisuus täällä hei. Tästä lähtien käytänkin sitten näitä. Aina.

Myös nämä urheilupöksyt Pierre Robertilta. Ja kyllä, vedän mahaa sisään niin paljon kuin pystyn.

 

JA se alekoodi: Pierre Robert lupasi taas alennuksena sen saman -25 % normaalihintaisista tuotteista. Alekoodi on voimassa kesäkuun loppuun asti, ja alen saa siis koodilla: PUUTALOBABY

Pierre Robertin nettikaupassa siis: http://www.pierre-robert.com/ 

Hei ja ekstravinkkinä huomasin tätä tehdessä, että just ne meidän viime syksynä ostetut merinovillavaatteet ovat nyt -50% alessa siellä. Eli kun puhuttiin siitä seuraavaan talveenvarautumisista... Näistä jo-alennetuista ei harmi kyllä saa enää saa tuota blogialennusta (heh ois tullutkin ihan poskettoman halpaa), mutta ei ole kovin paha nyt tällä puolella hinnallakaan esim. 9 euroa noista kypärälakeista, 6,5 euroa tuubihuiveista ja 12 euroa villapaidoista ja -pöksyistä...

 

PS. UHHUH, meitsi blogissa (kai?) eka kertaa rintsikoissa - mutta hei urheilurintsikat, ei niin paha? Mä ainakin tässä yritän tsempata itseäni ajatellen, että tää on ihan sama kuin että oon ollut bikineissäkin. Ensin meinasin kuvata noi kokonaan tuossa pöydällä (eikä ollenkaan päällä), mutta oispa vaan tullut aika tylsä. Että menköön. Jaiks.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Parisuhdeaika - niin mmmmmitä se oikein olikaan...?

Viimeisen vuoden aikana olemme Joelin kanssa olleet ihan kokonaan kaksistaan about neljä kertaa. Kahdenkeskeisille treffeille meno kun edellyttää nykyisin vielä toistaiseksi kahta lastenhoitajaa.

Useammankin kerran on käynyt niin, että vaikkapa joku ystävä kysäisee minulta, että "no entä mitä Joelille kuuluu?". Voisin vaikka vastata yleisesti, että "hyvää" tai keksiä jotain "no se on viihtynyt kyllä kotona ja opinnotkin ihan etenee" -seliseliä. Tiedättehän; sellaisia tyhjiä sanoja ilman sen kummempaa sisältöä. Mutta jos rehellisesti sanon, niin vastaus kuuluu: "mä en tiedä". Kai sille jotain kuuluu? Enpä ole viime aikoina juuri ehtinyt kysyä.

Kahdestaan me kuitenkin ollaan lasten nukkuessa päiväunia melkein joka päivä. Silloin ollaan kuitenkin useimmiten mallia "paikalla mutta ei läsnä". Minä useimmiten bloggaan ja Joel tekee opiskelujuttuja.

Mutta nyt! Rasti seinään! Katsokaa, mitä me tehtiin:

Kun lapset nukkuivat päikkäreitä, me löhöttiin yhdessä sohvalla ja katsottiin yhdessä Better Call Saul:ia.

Kun jakso loppui ja tajusimme, että me tosiaan juuri katsoimme kokonaisen tv-sarjajakson ilman yhtä ainoaa keskeytystä, niin... huh huh. Vaikea kuvata sitä tunnetta. Ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

Olimme tästä uudesta elämänulottuvuudesta niin hullaantuneita, että teimme illalla jotain aivan posketonta: nousimme vielä sängystä ylös lasten nukahdettua katsomaan yhden jakson vielä Game of Thronesia. JA! Mä join kaksi pientä siideriä.

Kotiäidin ja -isin villeysasteikolla tämä vastaa nyt ainakin viisiä kesäfestareita parikymppisenä.

Paitsi että Joel ei ole koskaan käynyt festareilla.

Mutta joo - tajusimme siis, että me ei olla kahteen vuoteen tehty tuota. Siis noustu vielä valvomaan lasten nukahdettua. Joskus Silvan ollessa vauva niin tehtiin vakituisesti, mutta Seelaa odottaessa raskausväsymykseni kaatoi minut sänkyyn jo Silvaa nukuttaessa, ja se tapa jäi vähän niin kuin päälle. Ja totuuden nimissä tuon levotonunisen pikkusiskon maailmaantulon jälkeen kaikki nukkumistunnit ovat olleet tässä talossa niin arvokkaita, että niitä ei ole halunnut uhrata minkäänlaiselle valvomiselle.

Vaikka olihan se aika huikeaa olla valveilla ihan aikuisten kesken. Wou.

Uudesta vapaudentunteesta hullaantuneina teimme täten päätöksen, että ainakin pari kertaa viikossa käytämme lasten päikkäriajan kahdestaan olemiseen. Siis ihan oikeasti silleen läsnäolon tasolla - en tarkoita tässä siivoamista tai netissä ajelehtimista.

Niin että jos multa ei joskus kuulu bloggausta, niin mä oon kuulkaas tuolla sohvalla pussailemassa. Sori.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Tapahtuipa eräänä aamuna siellä Espanjan-lomallamme.

Meillä oli edellisenä päivänä ollut juuri aivan huisin hauska, ihana, aurinkoinen ja kaikin puolin onnistunut päivä. Illalla flamingo-sadun jälkeen mielessäni vielä kupli ajatus, että vau - täällä sitä taas eletään tällaista lapsuuden kesää. Että jokainen päivä on uusi ihana seikkailu ja niin edelleen. Nukahdimme koko perhe onnellisina kainalo kainalossa ja hymy huulilla.

Seuraavana aamuna napero aukaisi silmänsä ja vastasi hyvänhuomenen toivotuksiini aurinkoiseen tapaansa yhtä äkkiä kuin demonin riivaamana:
"EEEEEIIIIIIIIIII!!!!!"

Voin siis sanoa ihan kalenterintarkkuudella sen päivämäärän, koska tällainen aivan uusi vaihe meillä käynnistyi.

Ulos lähteminen:
EIIIIIII!!!!!

Ruoka-aika:
EIIIIIIIII!

Leikkipuistoon:
EIIIIIII!

Onko pisuhätä:
EEEEEEEEIIIIII!!!!!

Kilarit kiihtyivät nollasta sataan sekunnissa - etenkin kaikki "olotilamuutokset" (varsinkin ulos lähtemiset) olivat täydellisen hermoromahduksen paikka. Kaikille. Vaikka siis oltaisiin lähdössä huvipuistoon tai mihin vaan kivaan juttuun. EEEEEEIIIII! Sisältäen siis selälleenheittäytymistä ja lasiahelisyttävää kirkumista niin kauan, että päästään ovesta ulos.

Sitten - ZAP - kilari loppuu samaan tapaan yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. Hyväntuulinen auringonpaistenapero tässä terve, mitäs kivaa tänään tehtäisiin?

Ensimmäisinä viikkoina ajauduimme jotenkin kuin itsestämme suhtautumaan naperon muuttuneeseen käyttäytymiseen jotenkin... ...tiukasti. Voin myöntää: ärsytti. "Miten se nyt noin käyttäytyy, kun ennen on mennyt kaikki niin hyvin?" "Mehän ollaan menossa tekemään sen kanssa kivoja asioita, jep-jep ja tässäkö kiitos?" Aaa joo ja tietysti tämä: "Se tietää ihan hyvin, että miten tässä tilanteessa pitäisi toimia - ja silti toimii ihan tahallaan just vastakkaisesti. GRAAAH!"

Kerran (se oli viimeisiä lomapäiviä) olimme lähdössä pois rannan leikkipuistosta - tirppa ei luonnollisestikaan halunnut lähteä vielä. Napero juoksi nopeasti kiipeilytelineelle, kääntyi kohti meittä ja otti uhmakkaan haara-asennon, osoitti toisen käden etusormella minua ja toisen käden etusormella Joelia ja huusi raivokkaasti:
"JUMALAUTA!!!!!"

Näin hienosti ajateltuna (ei se todellisuudessa varmasti niin yksiselitteisesti mennyt) se hetki oli taas jollain tavalla uusi käännekohta - minulle. Jotenkin ihan konkreettisesti tajusin, että mitä kovemmin me kiukuttelua komennamme, sitä kovemman vastuksen me naperosta saamme. Että kuulkaas tämä tie ei nyt vie oikeaan suuntaan - tuo hemmetin naperohan imitoi meiltä kaikki komennuseleemme ja soveltaa niitä suoraan omaan kiukutteluunsa.

Se oli meille akuutti peiliinkatsomisen paikka. Että ei näin.

Ja että miten ihmeessä me oltiinkin huomaamattamme ajauduttu just sellaiseen reagointiin, mitä ennakkoon ajattelimme, että emme tule tekemään.

Seuraavien päikkäreiden aikaan, sen ihanan intialaisen ravintolan rantabulevarditerassilla, me vanhemmat keskustelimme. Ja päätimme omaksua uudenlaisen linjan. Ei enää tiukkaa komennusta - että "nyt tulet heti tänne eteiseen, niin päästään lähtemään". Keksitään luovuutemme äärirajoille asti vaihtoehtoisia tekniikoita; hei mikäs onkaan tämän jalan nimi, joka sujahtaa haalarin lahkeeseen? Kyllä, kyllä; nyt meistä tulee itse viilipyttyjä - ja toinen tulee hätiin heti, jos toisella meinaa äänensävy kiristyä.

Onnistuuko se aina? No ei. (kuten täällä)

Muutos ei tapahtunut päivissä eikä ehkä viikoissakaan; kyllä me kirkumista olemme edelleen saaneet välillä kuunnella. Mutta näin kahden kuukauden jälkeen huomaa silti ihan sataprosenttisen selkeästi, että ne totaaliuhman tilanteet ovat aivan todella-todella merkittävästi vähentyneet.

Ehkä meidän aikuisten reaktioilla on ollut jotain merkitystä. Ehkä ei.

Ehkä se laantui ihan itsestään näin pian.

Kirjoitin siis postauksen tällä samalla otsikolla reilu vuosi sitten (täällä). Silloin meillä oltiin nähty vasta niitä sellaisia hyvin sopuisia merkkejä omasta tahdosta. Eli että tahtoa selvästi löytyi, mutta ei vielä sellaisella totaalisella "liinat kiinni" -mentaliteetilla.

Silloin ilmoille heittämäni kysymys siis kuului: onko "uhmaikä" todellinen kehitysvaihe, jossa lapsen käytös on kiukuttelevaa ja riidanhaluista, vai onko kyseessä väärinymmärretyksi tulemisesta johtuva turhautuminen?

Näin yhden tahtoikään tulleen naperon kokemuksella vastaisin itse tähän suht painokkaasti, että on - ja vähän vaimeammin ja varovasti lisään myös, että ...tai ehkä myös tavallaan ei.

Olen edelleen allerginen sille "uhma"-sanalle. Vaikka se siltä selvästi joissain tilanteessa vaikuttaakin: että tuo tyyppi nyt tieten tahtoen tekee vaan ihan vastakkaista, mitä vanhemmat haluavat. Ihan selvästi kuin... ...uhmallaan. Mutta silti mä sanon mieluummin, että oman tahdon kehittymisen vaihe.

Terminologia sikseen; silti uskon tällä hetkellä, että tällainen voimakkaan tahdon ilmaisun vaihe lapsen kehityksessä on olemassa ja myös tarpeellinen. Lapsen temperamentista riippuu, että millaisena (ja missä iässä) se tulee eteen. Ja tuleeko ollenkaan.

Mutta samanaikaisesti uskon myös edelleen (niin kuin viimeksikin kirjoitin), että kyse on myös kommunikaatiohaasteesta. Ja että jos homma lähtee menemään väärään suuntaan (niin kuin meillä meinasi siinä komentamishommassa mennä), niin sitä voi epähuomiossa omalla toiminnallaan myös ruokkia.

Meillä kaksi juttua:
1. kiire ja
2. väsymys (esim. naperon viivästyneet päikkärit tai myös aikuisten väsymys; napero kun selvästi aistii, että koska aikuinen on ärtynyt)

Nämä olemme tämä oman naperon huomanneet selvästi sellaisten vaikeiden tilanteiden korostumishetkiksi. Ja kolmantena siis:
3. aikuisen reaktiot kiukutteluun - ja nimenomaan silleen "kertyvästi" ja sen myötä kiukuttelualttiuden kasvaminen/pienentyminen

Kuulostaako kenenkään korvaan yhtään tutulta?

Iiiiisona-isona disclaimerina ilmitasosanottakoon (vaikka yritin sitä rivienväleihinkin jo kirjoittaa), että itse ainakin henkilökohtaisesti olen hyvin vakuuttunut siitä, että nämä tällaiset vaiheet ovat varmasti hyvin erilaisia erilaisilla temperamenteilla varustetuilla lapsilla - ja temperamenttihan on synnynnäistä, sitä ei voi muuttaa. Niin lasten kuin aikuistenkin temperamentit siis :)

Silloin viimeksi haaveilin, että kerrankin ihan lukisin jonkun tätä aihetta koskevan kirjan - Thomas Gordonista taisin mainita silloin. No, en ole lukenut. Pitäisi nyt vihdoinkin laittaa varaus menemään kirjastoon - tämän tahdonkehitysvaiheen kanssa kun tässä kuitenkin elellään vielä monta monituista vuotta, kiitos seuraavaksi tähän ikään kasvavan pikkusiskonkin.

Tämän bloggauksen kuvissa esiintyvä Uhmakirja sen sijaan osui silmään kirjastossa palautettujen kärryssä ja nappasin sen mukaan. Se ei... ...näin rehellisesti sanoen... ... ehkä ihan kovin suurta sellaista "syvyyttä" aiheeseen antanut.

Yksi kohta tuossa Uhmakirjassakin kuitenkin kosketti, tuo tuossa kolmannessa kuvassa näkyvä ajatus: että aina on syy. Äiti ja isä eivät vaan aina sitä syytä ymmärrä.

Voi saisipa juuri sitä sellaista ymmärrystä lisää.

Etenkin väsyneenä ja kiireessä se on joskus aika vaikeaa.

Share
Ladataan...

Pages