Ladataan...
Puutalobaby

Kun oma lapsi sairastaa. Uhh se tunne. Saman tien, kun lämpömittari kipuaa kohti neljääkymmentä, oma päänsisäinen kalenteri tekee toiminnon delete delete delete. Hush pois kaikki menot, täällä keskitytään nyt hoivaamiseen.

Syksyn pitkittynyt flussayskä (loppui muuten lopulta lääkärin määräämällä astmalääkkeellä, vaikka ei siis astmaa ollutkaan) tuntui lähinnä turhauttavalta. Mutta mikä siinä onkin, että jotkut hetket sitten puolestaan saavat kohta 3-vuotiaan äidinkin kirjoittamaan tuttujen äitien Facebook-ryhmään: "onhan tää ihan normaalia".

Yhtä äkkiä on ihan ok olla hereillä neljältä aamuyöllä naperoa hoivaamassa. Nukkuminen nyt muutenkin on ihan yliarvostettua.

Ja sitten, kun se pieni kuumepotilas siinä unitiikeri kädessä nukkuu... Mikä valtava rakkauden aalto. Jos muutenkin rakastaa ziljoonasti, niin entä näinä hetkinä....? Ylitse vyöryvä rakkaus on niin valtava, että se saa silittelemään kuumeilijan otsaa, vaikka oikeasti se eniten vain häiritsee nukkujan unta. Mun pieni. Mun pieni rakas. Mun oma pieni. Parane pian.

Voi rakkaus. Maailma seis. Täällä taas sairastetaan.

Sikotauti? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Maissinaksu, tuo näppärä ruokatekninen käyttöliittymä syömään opettelevalle. Toinen yhtä mainio on tietysti pruutta.

Mutta mulla olisi nyt tarjottavana myös kaksi ihan uutta lastenruokainnovaatiota - nyt huhuu kuulolle, kaikki lastenruokavalmistajat!

 

Innovaatio numero yksi: talouspaperi

Miksi kukaan ei ole aikaisemmin keksinyt tätä? Maailma tarvitsee talouspaperin muotoon valmistettua lastenruokaa!

Yhdeksän kuukauden ikäinen testihenkilömme osaa sadasosasekunnissa napata talouspaperin vanhempansa kädestä, repäistä siitä palan ja tunkea sen syvälle suuhunsa.

Hei kelatkaa jos toi ois vaikka puurosta tehtyä paperia! Hyvästi, vauvansyöttösotkut - tervetuloa, helppo elämä! Lapselle käteen puurosta valmistettu talouspaperirulla, ja aikuiselle käteen iso kahvikuppi. Kiitos.

 

Innovaatio numero kaksi: vasemman jalan sukka

Viuh...

...vauh ja ROUSK!

Oikean jalan sukka ei ole mitään. Vasen sen sijaan on ihan pakko syödä. Aina. Jälkkäriksi kelpaavat vasemman jalan varpaat. Ne voisi valmistaa vaikka.... ...nakeista?

Ei tarkkoja kuvia tänään. Sori.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Lasten kasvatus on niin helppoa! Sanoo vaan, että "se on kissan ruokakuppi, kissa syö siitä, sitä vain katsellaan", ja sitten se on sillä selvä - lapsi ei koskaan mene enää ruokakupissa räpiköimään!

Tai sitten:
(muista äänet päälle!)

Damn. Perhanan ylisuloinen vauvanvempulatättähäärä. En sit ole pystynyt olemaan nauramatta. Nauru = hyväksyntä. Ja nyt tyypin mielestä tää on hauskin leikki ikinä.

Mä lipsun. Aijaijai, mä lipsun.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

Laura de Lille kysyi eilen blogissaan, kuka olit kolme vuotta sitten.

Hehe, kolme vuotta, eihän se ole aika eikä mitään - tämä oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta sitten; kolme vuotta? Niin, kolme vuotta sitten.

Itse asiassa tasan kolme vuotta sitten odotin Silvaa ja olin reppureissulla Vietnamissa. Ajattelin kolmen vuoden takaista itseäni. Avasin tietokoneelta kuvat. Niin. Ehkä minulla olisikin sinne Halong Baylle jotain terveisiä annettavana.

Jännä. Kun selasin juuri tämän nimenomaisen reissun kuvia itsestäni, ne näyttivät jotenkin oudon... ...surumielisiltä. En kuitenkaan muista olleeni mitenkään surullinen. Uuden kynnyksellä kyllä. Eikä olo tainnut olla (reissun päällä olemisesta huolimatta - yllättävää!) mitenkään euforinen: jee jee jee meille tulee vauva. Joo ei.

Eniten ehkä arvelutti. Mihin tässä on tullut päänsä pistettyä? Onko minusta tähän?

Mitä jos minusta tulee ihan paska äiti ja onneton ja elämäni oli nyt tässä ja kaikki kiva on ikuisesti ohi?

Kolmen vuoden takainen minä oli lähtenyt tuolle reissulle akuutissa stressitilassa. Työasiat aiheuttivat vielä paineita; suht uusien työkavereiden (olin juuri saman talon sisällä vaihtanut työtehtäviä ennen raskaaksi tulemista) reaktiot jännittivät.

Raskaus oli alkanut niin pian, että en edes ollut varma, että haluanko minä.

Peruutusnappia ei kuitenkaan ollut.

Kun muut kuulivat raskaudesta, sain usein "ihanaa ihanaa ihanaa, pian pääset haistelemaan vauvan varpaita" -kommentteja.

Öööö. Varpaita? Onko pakko? Lähestymistapani oli enemmän sellainen käytännönläheinen "no kertokaa nyt sitten, millainen turvakaukalo meidän kannattaa ostaa." En osannut puhua "vauvaa".

Vauvakuumetta en ollut koskaan sairastanut (siitä täällä).

Heh joo oikein megaäiti tulossa siis. Äidiksi minä - ehkä maailman epä-äidillisin ja epäpullantuoksuisin ihminen. Voi perse. Mä oon tottunut kipittelemään korkkareissani ja tekemään tasan niitä juttuja, joita haluan (okei ja töitä. paljon). Viikonloppuna nukkumaan päikkärit ja välipäikkärit. Elämään nuudelilla ja siiderillä. Tilaamaan baarissa fisuja puoli tuntia ennen pilkkua.

En ole ikinä vaihtanut vaippaa tai edes pitänyt vauvaa sylissäni. (eiku oonpa: kerran paniikissa yhden kuvanottamisen ajan!)

Ei ihmekään, että hyppy tuntemattomaan hieman arvelutti.

Kolmessa vuodessa on tapahtunut ihan hurjasti.

Lapsettomasta yksin asuvasta punavuorelaistytöstä kahden lapsen äidiksi ja vaimoksi.

Niin paljon onnea ja rakkautta, että mikään mikään mikään silloin kolme vuotta sitten ei olisi voinut saada minua ymmärtämään sitä. Käsityskykyni ei vaan olisi riittänyt tajuamaan sitä onnen määrää.

Ja muutoksen.

Olen niin onnellinen siitä, että sitä peruutusnappia ei ollut.

Rakastuneesta parista on tullut rakastunut lapsiperhe.

Kuluneet kolme vuotta ovat ihan varmasti muuttaneet minua. Noin niin kuin ihmisenä.

Tai vielä todennäköisemmin ne ovat niitä joitain ihan minun omia piilossa olleita piirteitäni, jotka viime vuosina ovat päässeet paremmin esiin.

He he ja tässä vaiheessa tämä bloggaus uhkaa mennä ihan perseelleen - yritän nimittäin tässä saada päähäni joitain näitä uudenlaisia pintaan nousseita piirteitä, mutta tyhjää vaan lyö. 

Ensin meinasin sanoa, että nykyään on ehkä enemmän jalat maassa. Ha ha, no ei ole.

Tai että olen stressittömämpi. No ajoittain. Ajoittain taas en todellakaan.

Olen oppinut ottamaan rennosti. Usein. Joskus. Joitain asioita Ehkä. Toisia asioita taas en ollenkaan.

Äh. Enemmän nämä ovat varmaan sillen jotenkin vaihteluita elämän jatkumolla kuin mitään niin radikaalia. Tai ainakaan mitään sellaista, jota sanat pystyisivät selkeästi tavoittamaan.

Jotain on kuitenkin muuttunut.

Jäädäänpä siihen lopputulemaan siis, että jotain.

Tai hei mä keksin: jonkinlaista syvyyttä ehkä. Mitä ikinä se sitten onkaan.

Tasapainoa! Sitä ainakin.

Millaisia terveisiä siis sinne kolmen vuoden taakse?

Ainakin se, että kaikki järjestyy. Löydät oman tapasi olla äiti - ja nautit siitä. Se antaa sinulle paljon. Ja vilkaisepas tuohon vieressä olevaan ihmiseen - hänestä tulee aivan mahtava isä. Rakkautenne syvenee entisestään. 

Elämä ei ole samanlaista kuin ennen, mutta se ei haittaa. 

Osaat laittaa asioita mittakaavoihinsa. Tiedät, että aika kuluu ja aina tulee uusia vaiheita. Et haikaile menneitä raskaissakaan vaiheessa - koska tiedät, että tulevaisuudessa on taas paljon kaikkea erilaista. Vaihtelevaa. Hyvää. Onnellista.

Ja että aika aikaa kutakin on ehkä parhaita kliseesanontoja, mitä olemassa on.

Tulee taas aika, jolloin aurinko paistaa ja snorkkelimaskin kuva on painunut otsaan.

 

 

PS. Laura de Lillen haasteessa siis kysyttiin, kuka olit kolme vuotta sitten. Kymmenen vuoden takaiselle minälle terveiset on jo aikaisemmin annettukin, täällä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

"Minua ei väsytä! Ei! Ei! Ei! Ei väsytä, ei väsytä, EIVÄSYTÄ, EI!!!!"

Parit korkeimmat väsymyks... väsymättömyydenilmaisun kohdat saivat ravintolan lasit iloisesti helisemään. Napero lötköpötkönä ravintolan penkillä. Jaahas. Jaahas. Mitäs sitä eilen tulikaan kirjoitettua...?

No niin. No niin. Täten on nyt saatu muistutus onnistuneen naperoelon (tän yhden nimenomaisen naperon suhteen siis) kahdesta ydinkohdasta:

1. Riittävän säännöllinen rytmi. Okei, okei, päiväunet viivästyivät vain tunnilla. Mutta enpäs ottanut huomioon, että aamulla myös herättiin kaksi tuntia normaalia aikaisemmin eli todellisuudessa valveillaoloaikaa tuli kolme tuntia tavallista enemmän. Hmm ilmankos yhtä äkkiä ehdittiin tehdä saman aamupäivän aikana niin paljon asioita...

...ja suoraan siihen liittyen kohta numero kaksi:
2. Sopivasti kivaa tekemistä. Sopivasti, ei liikaa. Liikenneturvan aamupalatilaisuus, jossa lapsille mukavaa tekemistä sillä aikaa, kun aikuiset juttelevat liikenneturvallisuusasioista (kivaa). Sen perään Eläinmuseoon yhdessä bloggaajakollegan kanssa (kivaa). No mennäänpä sit vielä lounaalle ihan ravintolaan (kivaa), kun ei tästä Eläinmuseon kahvilasta oikein saa kuin pullaa. Kaikki kolme peräkkäin (liikaa).

*******

Mielenilmaus kesti arviolta viisitoista sekuntia, mutta muistutus meni perille: pidäs nyt kuule äiti tää homma hanskassa.

Ja ne hanskat ihan oikeasti olivat hukassa. Mutta löytyivät. Hyvä. Parittomia ruskeita oikean käden nahkahanskoja kotona on vasta kolme.

 

PS. Mikä oli hauskinta aamutilaisuudessa?

"Konsantti!!!!"

Mikä oli hauskinta eläinmuseossa?

"Kolo!!!!"

Share
Ladataan...

Ladataan...
Puutalobaby

"Minä tiedän, että sinä rakastat minua - mutta joskus vaan vanhemmilla on tärkeitä asioita."

Näin sanoi tirppa eräänä iltana sängyssä. Huokailin varmaan vähän liian syvään ja merkitsevästi siitä, että Silvan höpöttelyt eivät useasta pyynnöstä huolimatta olleet vielä hiljentyneet; jo kertaalleen nukahtanut Seela oli herännyt Silvan kovaan ääneen ja alkanut uudestaan möyriä pitkin sänkyä.

*******

"Älä välitä äiti, kyllä se varmasti löytyy! Voisiko se olla maton alla? Entä eteisessä? Tai jos isi on heittänyt sen roskiin? Voidaan etsiä yhdessä, minä autan sinua - älä itke, kulta! Kaikki kyllä järjestyy!"

Näin Silva lohdutti minua tänään. En siis itkenyt, mutta ei se varmaan kaukanakaan ollut; taas oli yksi paperi hukassa ja kaivoin arkistointijärjestelmäämme (heh) ehkä... ...hieman turhautuneena.

*******

"Ei minulla ole mitään hätää. Minua vaan itkettää siksi, että minua väsyttää."

Olin juuri aikeissa lohduttaa väsynyttä naperoa. Hän tiesi kuitenkin itsekin, mistä on kyse.

*******

Voi rakkaus. Elämää empaattisen kaksivuotiaan kanssa.

Jotkut aina ärsyyntyvät (tai eivät usko), jos sanon ääneen, että meillä ei ole vieläkään koskaan jouduttu taiteilemaan uhmaraivojen ja kiukkukohtausten kanssa. Oman mielipiteen ja tahdon muodostuminen naperossa toki näkyy, mutta enimmäkseen silleen hyvin... ...rakentavasti.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joustavatemperamentisen lapsen vanhemmilla ei olisi koskaan mitään huolia omasta lapsestaan. Huolet ovat vaan erilaisia.

Joskus pelkään, että empaattinen ja huolehtiva lapsi kantaa sisällään liikaakin huolta muista. Välillä pelottaa, jyrääkö nykymaailman kova meno tulevaisuudessa tämän herkän lapsen mukanaan. Tunnen pienen vihlaisun sisässäni aina, kun toinen villimpi lapsi tönäisee tirpan kumoon tai riistää lelun kädessä. Olemme yhdessä esimerkiksi reippaasti opetelleet sanomaan:
"Minä leikin nyt tällä, et saa ottaa tätä minulta kädestä."

Usein tirppa niin sanookin. Vahinko vaan, että lelun riistänyt harvoin kuuntelee.

Jos tirppa joskus vähän riehuu, minä lähinnä tuuletan sisäisesti "jesh - anna kuule palaa!". Reippautta opetellaan harrastuksissa ja naperotreffeillä - näitä tehdäänkin mahdollisimman paljon. Ja onneksi olemme löytäneet muutamia ihania naperoystäviä, joiden kanssa leikit selvästi menevät kivasti yksiin! Ja äideilläkin synkkaa :)

"Tänään minä osaan tehdä kaikki muskarin tehtävät!", saattaa tirppa ennen muskaria ylpeästi ilmoittaa.

Ja niin osaakin. Reippaudesta saa aina tietysti hurjasti kehuja. Temperamenttia ei kuitenkaan voi (eikä pidä) pyrkiä muuttamaan. Me jokainen olemme erilaisia.

*******

Naperomme on kuitenkin edelleen varsinainen sydäntensärkijäinen - tästä kirjoitin jo kesälläkin. Usein lapsen suusta tulee jotain niin kaunista, että kuulijan sydän meinaa nyrjähtää. Aika pieniäkin juttuja. Niin kuin eilen liukkaalla säällä, kun isi kantoi Seelan jo edellä autolle turvakaukalossaan, ja minä jäin tirpan kanssa kävelemään rauhallisempaa vauhtia perässä.

"Toisella on toinen kulta ja toisella toinen kulta!", tirppa ilmoitti iloisesti.

Ja tietysti tämä lause, mitä en varmasti unohda koskaan:

"Sitten, kun Seela kasvaa isoksi tytöksi, minun ei ikinä tarvitse olla yksin."

<3 <3 <3

*******

Oh. Minä niin toivon, että me vanhemmat aina kiireissämmekin jaksamme ymmärtää ja arvostaa tätä herkkää lasta juuri omana itsenään. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapsen kasvuympäristö tulevaisuudessakin (kodin ulkopuolella) voi olla sellainen, että tällainen rauhallisempikin ääni tulee kuulluksi.

Onko teidän perheessänne kasvamassa tällaisen temperamentin omistavaa lasta? Miten olette tukeneet hänen temperamenttiaan?

Share
Ladataan...

Pages