Äitiyssynnintunnustus

Ladataan...
Puutalobaby

Syyllisyys. Huono omatunto. Paskaäitifiilikset.

Ne vaanivat lähes joka kulmalla. Ne putkahtelevat esiin myös tämän palstan jutuissa ja kommettiketjuissa.

Mutta ei toisia syytellen (sitä täällä ei onneksi harrasteta!) tai muutenkaan ilmiselvästi, ehei. Paskaäitifiilikset syntyvät paljon salakavalammin, huomaamatta rivien väleissä, sivulauseissa, useimmiten täysin tarkoituksetta, ja lopulta kyseisen äidin omassa päässä:

"Voi ei, noilla soseruokaillaan viisi kertaa päivässä - meillä vaan neljä. Apua mä oon ihan paskaäiti."

*******

Ihan pieni esimerkki. Ei edes välttämättä kovin hyvä esimerkki, mutta ihan tuore:

Kirjotin tällä viikolla, että Joel on jäänyt keskiviikkoisin kotiin ja on IHANA äidin vapaapäivä. Parin kappaleen jälkeen olin jo ajautunut huono omatunto -teemaan: pitäisikö minun nyt tehdä vapaa-ajallani jotain järkevää?



No, Mimmu kirjoittaa kommentteihin pian samantyyppisistä fiiliksistä: kun isi tulee töistä, Mimmu joskus törkkää lapsen suoraan hänelle, että pääsee rauhassa pesemään vessanpönttöä - se kun ei yksivuotiaan kanssa oikein muuten onnistu. "Onko se sitten väärin jos äiti on lapsen kanssa koko päivän ja haluaa rauhassa tehdä kotihommia, vai se että isillä ei ole omaa aikaa,vaikka hän on koko päivän ollut erossa lapsesta???", Mimmu kirjoittaa.

Minä vastaan, että apua: ei saa tuntea huonoa ómatuntoa siitä, että haluaa pestä vessanpöntöt! Ja että meilläkin oma aika on aika vähäistä, mutta me ajatellaan, että perheaika = omaa aikaa ja tykätään olla kolmistaan.

Liisa vastaa, että heilläkään ei oikeastaan tunneta käytetä termiä "oma aika". "Kaikki aika on omaa ja meillä on huisin kivaa yhdessä."

Kaikki kuulostaa ihan kivalta ja kannustavalta, eikö niin? Ehei, koska kaikessa voi piillä mahdollinen syyllisyyssiemen. Tällä kertaa se osuu (valitettavasti) Vierailijaan, joka myös kirjoittaa, että hänellä oma aika on ihan minimissä. Mutta myös: "Liisan tekstistä tuli huonoäiti-fiilis, oma-aika on mulle kullanarvoista.. tai siis sen rippeet, mitä tuskin on enää tulevaisuudessa ollenkaan kun tulee toinen pikku muru, joten aion nauttia nyt joka tapauksessa omasta-äidin/naisen/vaimon -ajasta."

Ja: tadaa! Näin ovat syyllisyyssiemenet taas sinkoilleet minusta Mimmun kautta Liisalle ja sieltä osuneet epähuomiossa johonkin pahaa-aavistamattomaan äitiin, jolla oma aika on vähissä ja joka kaipaisi vain ihan vähän hengähtämistä ennen toisen lapsen syntymistä.

Eikä kukaan varmasti halunnut tai tarkoittanut mitään sellaista!

(ja Liisakin tietysti vastasi nopeasti, että apua: ei ollut tarkoitus aiheuttaa huonoäitifiiliksiä kenellekään)

*******

Mistä ihmeestä nämä syyllisyydentunteet oikein kumpuavat? Joskus ympäristöstä ja yhteiskunnasta, kyllä. Mutta usein (ja ainakin omalta kohdaltani) ne tuntuvat pompsahtelevan ihan omasta pienestä päästäni - ja joskus aivan yllättävistä asioista. Muistatte varmaan, minkä megalomaanisen suon sain itselleni tallottua niistä soseruoista. Miksi? Miksi en vain heti tehnyt niin kuin itselleni luontevimmalta tuntui?

Itse sain "soseomatuntovapautuksen" vasta 73 kannustavan ja hyväksyvän kommentin jälkeen - niii-iii-iin iso kiitos niistä! Kannustusta tuli myös niiltä, jotka hoitavat homman ihan eri tavalla. Oh.

Joskus väitetään, että me äidit syyttelemme liian kärkkäästi toisiamme. Onko näin? Ehkä joillain foorumeilla. Mutta ehkä meistä useimmat ovat kuitenkin aika suvaitsevaisia. Ymmärrämme, että kaikki muutkin äidit painiskelevat samantyyppisten syyllisyydentunteiden kanssa kuin me itse.

Voi kunpa jokaiseen syyllisyysrikkaruohoon voisi saada nuo seitsemänkymmentäkolme ymmärtävää ja kannustavaa vastalannoitetta.

*******

Oman "äitiyssynnintunnustuksen" teki tällä palstalla ensimmäiseksi S-S "Rytmitön ryhmä" -kirjoituksen kommenttiketjussa. Ajatus jäi jo silloin muhimaan päähäni: äitiyssynnit pöytään!

(...ja sitten vaan odotellaan niitä hyväksyviä "no niin meilläkin" kommentteja ja tulee heti vähän parempi olo - eikö niin?)

 

No niin tässä tulee! Ja PLIIS seuratakaa esimerkkiä, että en jää ainoaksi tänne synnintunteineni heilumaan :D

 

1. Silva ei edelleenkään ole saanut mitään muuta kuin purkkiruokaa.

Toisaalta ruokailut ovat muuten lähteneet käyntiin tosi hyvin - ei siis muita ongelmia kuin se purkkiruokah*vetintuli.

2. Mikä ulkoilu?

Tästä on kirjoitettu aiemmin täälläkin, ja myös mm. Puolivahingossa-palstalla. Meilläkään ei lähdetä vaunureippailemaan "ihan muuten vaan" - ehkä pari kertaa olen käynyt varsinaisella vaunulenkillä, Joel on kyllä tehnyt sitä useammin. Vaunuilla kuitenkin liikutaan paikkoihin (esim. lähdetään käymään Postissa), ja ai niin tietysti vauvakavereiden kanssa on vaunuiltu - hmm, ehkä se sittenkin lasketaan varsinaiseksi vauvanulkoiluttamiseksi...

No, ei kuitenkaan päivittäin eikä aina edes viikoittain.

3. Käyn vauvaharrastuksissa ainakin yhtä paljon itseni kuin vauvan vuoksi.

En usko, että muskari tekee lapsestamme musikaalista tai vauvajumppa/sirkus liikunnallista. Käymme niissä, koska harrastuspäivät ovat mukavia niin vauvalle kuin äidillekin. Silva on harrastuspäivinä yleensä hyväntuulinen ja nukkuu aktiviteettien jälkeen hyviä, pitkiä päiväunia.

4. Joskus vaan v*uttaa.

Silva on ihana vauva, ja kitisee/itkeskelee (käsittääkseni) ilmeisesti jopa tavallista vähemmän. Kitinäpäiviäkin kuitenkin on. Ja huonoja öitä. Joskus v*uttaa niin paljon, että järki lähtee, ja pari kertaa on tehnyt mieli törkätä vauva paikkaan x ja lähteä itse tuulettumiskävelemään korttelin ympäri. Niin en ole kuitenkaan tehnyt.

Sen olen kuitenkin pari kertaa (muistaakseni tasan kahdesti) tehnyt, että olen jaksamiseni viimeisillä metreillä törkännyt selkä kaarella huutavan vauvan vaunuissa ulos ja sulkenut (särkyneellä sydämellä) ulko-oven ajatellen, että "siinäpä v*u nyt huudat". Vauva on nukahtanut välittömästi. Sen jälkeen onkin tullut ihan järjetön huono omatunto - se parka oli vaan niin väsynyt...

Tasan kaksi kertaa olen myös menettänyt hermoni niin, että olen huutanut "NYT HILJAA!", vaikka tiedän, että se ei auta eikä niin varmaan saisi edes tehdä.

5. "Ryöstän" omaa aikaa

Joskus vaan vilkuilen kelloa ja odotan, että vauva nukahtaa - ja säntään heti koneelle tai neulomuksien kimppuun, toivoen että unet kestävät mahdollisimman pitkään. Niin kuin nyt - vautsi tämä koko kirjoitus on syntynyt yksien Silvan aamupäikkärien aikana.

Joskus kurkin konetta myös silloin, kun Silva möngertelee lattialla tyytyväisenä. Yritän pitää sen minimissä, mutta joskus vaan ajatukset ovat kyllä täysin jossain muualla kuin vauvan kanssa lattialeikeissä. (jos on vaikkapa yhdeksättä tuntia leikkimatolla päivässä - ymmärtänette, mitä tarkoitan...)

...ja bonuksena vielä yksi "paskavaimosynnintunnustus"

6. Jos on "tilanne päällä", en pysty huomioimaan kumppanin tunteita

Jos Silva kirkuu, en yksinkertaisesti pysty huomioimaan siihen päälle vielä kumppanin tuntemuksia. Ensisijainen toimintani/huomioni kohde on silloin vauvan rauhoittaminen - ja hormonistressitasomyrsky siinä hommassa on melkoinen.

Jos Joel ei esimerkiksi ensiyrityksellä kuule (mikä on ymmärrettävää siinä vauvankiljunnassa) kysymystäni: "Missä tutti?", ei toinen kerta tule suustani enää ystävällisellä äänellä. Kiehun kiukusta, pyörittelen silmiäni ja osoitan tyytymättömyyttäni kaikilla tavoilla - vaikka syy ei millään tasolla ole Joelin. Joudun kuitenkin käyttämään kaikki voimani siihen, että pysyn rauhallisena ja johdonmukaisena vauvaa kohti. Voimat riittävät useimmiten (mutta ei aina, ks. kohta neljä) siihen, mutta ei kyllä sitten enää yhtään mihinkään muuhun.

*******

Uhhh. No niin, ehkä siinä on äitiyssynnintunnustusta taas vähäksi aikaa...

 

Onko sinulla samoja syntejä? Mitä muita? Antaa tulla!



PS. ...ja sitten itselleen nauramisen kyky suotavaa, samoin kuin toisten "syntien" hyväksyminen. No äh, turhaan mä sitä teille sanon - täällä se on onneksi aika itsestäänselvää <3

Share

Kommentit

M-M

Tuo 6. kohta. Meillähän isi on päivät töissä, minkä jälkeen menee omaan kotiin lepäämään ja tulee sitten illasta meille. Siinä vaiheessa kun itse hyvä kun on uskaltanut vessassa käydä, kun neitiä pitää koko ajan seurata. Ja huomaamattani kärtyän sitten ihan tyhjästä hellulle, kun on ite jo niin väsynyt. Vaikka lystihän kotona on olla, mutta kyllä tuo neiti osaa väsyttää äitin :D

Ja tunnustan, että joskus hermostun neitin syöttämiseen, kun ei meinaa ruoka kelvata. Milla kun vielä saa tosi huonosti painoa, vaikka miten monta ateriaa saa päivässä, (jos suostuu syömään). Nythän lääkäri laittoi lähetteen tutkimuksiin, kun ei millään lisäänny paino. Vaikka tiedän, syöttäväni tyttöä monta kertaa päivässä, alkaa itsellä stressaamaan, kun toinen ei vain suostu syömään. Ja toisaalta neitin energian kulutus on aivan hirmuinen.

Harvemmin mekään ulkoillaan. No toisaalta nää kovat pakkaset vaikuttaa aika paljon nyt.

Vauvaharrastuksia ei pahemmin täältä löydy.

Tällä hetkellä neiti istuu leluröykkiön kanssa sitterissä, että saan käydä koneella :D

Tunnustan myös kohdat 4, 5 ja 6. Ja vauvalla on ikää vasta 2 kuukautta. Mitenköhän monta muuta syntiä sitä listalleen saa ennen kuin meillä ollaan Silvan iässä... Mutta mun mielestä on mahtavaa, että uskaltaa tunnustaa varsinkin tuon kohdan neljä. Välillä (tai aika usein) tuntuu, ettei vauva-arki saisi olla muuta kuin ihanaa ja mahtavaa. Kyllä se vituttaa kun itse on väsynyt eikä ymmärrä minkä takia toinen kiukkuaa. Ja meilläkin kiukutaan, tällä hurjalla kahden kuukauden kokemuksella ilman vertailukohtia, tosi vähän.

Tää on muuten ihan mahtava blogi, rentoa vauvantahtista elämää täynnä!

Kanelibasilika

Itse en ole äiti, mutta minusta on aivan huippua mahtavaa, että tällaisia asioita sanotaan suoraan ja nimenomaan myönnetään kaikille, että varmastikin kaikilla äideillä on tällaisia ajatuksia! Sellainen "kaikki on vaaleanpunaista ja täydellistä" -selostukset eivät oikein uppoa ja miksi pitäisikään?

Oma äitini edelleen ajoittain jossain sivulauseessa mainitsee "voi kuinka olen ollut huono äiti silloin ja silloin". Eli tuo syyllisyys ei ilmeisesti edes katoa, VAIKKA: mitään syytä syyllisyydelle ei olekaan! Taitaa siis olla vain jotakin sisäänrakennettua tuo.. ja sitkeääkin vielä!

Toivonpa, että kaikki vanhemmat (niin äidit kuin isät) osaisivat luottaa siihen, että kaikki tekevät virheitä ja ne vain kuuluvat elämään eikä syyllisyys auta yhtään mitään :)

Sandels
Sandels seuraa

Kohta 3 (muiden muassa): koitan saada vauvan unille ennen vauvajumppaa, että saisin itse jumpata "rauhassa". Olen myös miettinyt voisiko äiti-lapsi- jumppaan mennä ilman lasta.. (Okei, ehkä mun pitäisi etsiä ihan oma jumpparyhmä..)

Kristaliina
Puutalobaby

Nauruunrepeäminen tuolle Sandelsin "synnille", ihana :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on onnekseni äitikaveri, joka myrkyttää kanssani ihan vastaavia ajatuksia. Kun jostain vain tulee sellaisia ajatuksia, että Äidin pitäisi olla täydellinen? Onneksi olen jo aikoja sitten todennut olevani epätäydellinen myös Ihmisenä (satunnaisesti ärtynyt, kiukkuinen, syyllistävä jne.), joten tämä paskaäiti-juttu menee samoilla ohjeilla. Yritä käyttäytyä asiallisesti, älä ota paineita ja kerää irtobonuksia (osta miehelle yllärikarkkeja, askartele lapsen kanssa jne.) jotta tasapaino säilyy.

Erityispaskaäititunnustus: En oikeasti leiki lapsen kanssa kovinkaan paljon. Jos se viihtyy itsekseen lattialla, miksi sen kanssa pitäisi aktiivisesti seurustella? Kyllä se sitten ilmoittaa, kun haluaa seuraa.

MinnaJohanna (Ei varmistettu)
Vierailija (Ei varmistettu)

KIITOS tästä, Kristaliina! Kylläpä nyt taas keveni yhden äidin sydän :D voin niin samaistua kaikkiin näihin tilanteisiin. Lisään vielä, että harvemmin oikeasti jaksan leikkiä vauvan kanssa yhdessä lattialla, vaan saatan istuskella esim. kutomassa. Yksin vauva ei kyllä ole, vaan olen yleensä muutaman metrin päässä nojatuolissa, mutta poden tästä säännöllisin väliajoin huonoa omaatuntoa. Tää äiti ei vaan ole yhtään hiekkalaatikkomutsityyppiä! Ja toinen on sitten kohta 4. joskus vaan menee hermot!

Kiitos myös loistavasta blogistasi, kirjoituksesi ovat joka kerta päivän kohokohta. :)

nonnanen (Ei varmistettu)

Saat täyden synninpäästön kaikista huolistasi kuule! :) olen lukenut blogiasi alusta asti ja täytyy sanoa että se on ihan jotain snobikulttuuria superäidit jotka tekee kaiken itse ja lenkkeilee Xh päivässä ja saa pidettyä kellontarkkaa rytmiä ja aktivoitua vauvaa juuri kehitystasojen mukaisesti ynnä muuta ynnä muuta - muut äidit on vain ihmisiä ja uskon että lapsikin arvostaa tätä puolta vähän enemmän varsinkin kun kasvaa siitä jotain ymmärtämään. Mutta siltikin minun silmissäni sinä olet aivan eri tason superäiti kuin minä esimerkiksi.

Kuullostaa tutulta nuo tuntemukset - hei ja meillä on ikää vasta 2 vkoa että kun mahavaivaitkut alkaa niin äiti on tulta ja tappuraa vaikka siellä pohjalla asuu vaan se suru kun toista sattuu etkä mitään voi tehdä.. isä saa siis osansa ja enemmänkin aina kun tilanne tosiaan on päällä. Mutta hei tästäkin pojot kotia sillä niin kauan kuin vauvaa kohti osaa olla kuitenkin kaikessa raivossaan edes about selväjärkistä muistuttava - niin se on jo iso saavutus :)

Olen kanssa kova istumaan joko ompelu/askartelupöydän ääressä tai läppärillä ja kaikki imetyssessiot meneekin toistaseksi tyylillä; farmville auki facebookissa samaan aikaan + iltalehti auki.. Kuinkahan ryöstäjä musta tulee kun on aika siirtyä kiinteille ja vauvalainen alkaa tehdä vähän muutakin kuin möllöttää nätisti silmiin? :) raskausajan kotonaolossa oli se paha puoli että ei ollut kuin omaa aikaa ja sitä tuntu vielä olevan niin turkasen kauan kun yliajalle mentiin, että sitä oikeen kehitti itselleen aikaavieviä projekteja joihin nyt ei tosiaankaan enää ole aikaa - eikä niistä osannu edes nauttia silloin..

Meillä syyllisyyttä aiheittaa tällä hetkellä tutti. Kai se on aika yleinen tässä ihan alussa, meinaan ruoan jälkeen jätkä vain huutais ja itkis mahaansa eikä nukkumisesta tulisi mitään, mutta tutti rauhoittaa ja auttaa selkeästi mahavaivoihinkin.. Samaan aikaan pidän lapasia vauvalla ettei raapisi itseään tai söisi käsiään kun tutin sijasta tuntuu menevän heti kädet suuhun - monen mielestä nämä on toisinpäin ja tutti on tie helvetinporteille että pitäisi antaa käsiään syödä.. päivisin ei tuttia tarvita niin paljon ja käsistä ei pääse eroon niin olen pitänyt pääni ja kärsinyt syyllisyyttä kotosalla sitten yksinäni.. :P

Raivorouva

Hei ihan mahtavaa! :DD komppaan jokaista kohtaa! Kohta 2: Eikös se oo ulkoilua jos vauva nukkuu partsilla? :D Ja kohta 6: Haha kirjoitit sen niin hyvin! :D täällä kans silmät pyörii ja tuhahduksia satelee jos mies ei toimi täydellisesti.

Taidan kirjoittaa tästä blogitekstin itsekin.. :) (raivorouva.blogspot.fi)

pienisisko
Spin off

Ihana juttu. Minä en ole äiti, joten sinällään en ehkä osaa jakaa näitä synnintuskia, mutta hiukan osaan tunteisiin kuitenkin samaistua. Nimittäin koiran kasvatuksessa. Saattaa jonkun korvaan kuulostaa hassulta, mutta minulla on usein sellainen olo että kaikki muut tuon kasvattajan koirat ovat hienoja ja kiiltäväturkkisia ja täydellisiä. Ja ne syövät vain täydellistä ruokaa täydellisen kokoisina annoksina. Ja käyvät täydellisesti ohjatuissa koiraharrastuksissa. Ja minun oma koira on vaan ihan tavallinen ja niin kovin rakas. 

Ja mietin, että miksi minulla edes on välillä sellainen kateellinen ja surkea olo. Tulin siihen tulokseen että tämä syyllisyys, niinkuin ehkä huono äiti -fiiliksetkin, johtuvat omasta epävarmuudesta. Eli kun ei itsekään ole ihan varma omasta toiminnastaan niin herkemmin korvin poimii kaikki mielenpahoittamiskommentit muhittavaksi. Ja sehän on vaan ihan luonnollista!

Koska kertakaikkiaan ei voikaan olla vielä mitään muuta kuin epävarma. Onhan tuo minulle ihkaensimmäinen koira ja vaikkapa Kristaliinalle ihka ensimmäinen vauva. Tilanne voi olla vähän samanlainen kuin teini-ikäisen epävarmuusaikana. Kun toisten tissit on isommat ja muut osaa varmaan jo pussatakin paljon paremmin. Ja kun niitä tunteita ei osaa käsitellä tai erotella, ollaan vaan kateellisia ja vihaisia kaikille muille kuin omille kavereille. Noin niinkuin hippasen kärjistettynä :D

Eli sovitaan vaikka että se syyllisyys on myös ihan normaalia ja kuuluu tähän suureen kasvutarinaan, jota elämäksikin kutsutaan! (en siis tarkoita ettäkö äitien kuuluu tuntea syyllisyyttä "väärästä" käytöksestään, vaan että jos sattuu tuntemaan niin sekin voi olla ihan ok)

 

Ainakin kohta 5 aiheuttaa syyllisyydentuntoja. Mäkin pompin jatkuvasti tietsikan äärellä tekemässä ties mitä hömppää, vaikka pitäisi seurustella vauvan kanssa (joka on tässä vaiheessa kuitenkin vaan sen 1,5h hereillä kerrallaan). Mulla tulee syyllinen olo siitä, että tulen levottomaksi, jos en saa häslätä jotain muutakin. Ja olenko silloin tarpeeksi läsnä lapselleni? Arhhhh....

Syyllisyyttä aiheuttaa myös yöt. Haluan mahdollisimman nopeasti vaimentaa tissitainnutuksella vitisevän vauvelin, joka herää sata kertaa yössä, kun ei osaa nukahtaa ilman edellä mainittua. Kun ei ole viiteen kuukauteen nukkunut yhtäkään kokonaista yötä niin hermot alkaa olla haperoa kuminauhaa...eli tissi suuhun ja ole hiljaa pliis, että äiti saisi nukkua edes vähän!

Syyllisyydestä puheenollen, luin (tai yritin, kun lahjaksi sain) raskausaikana jonkun kiintymyssuhdeteoreettisen opuksen ja voi jösses, mitkä fiilarit siitä tuli. Oli pakko lopettaa lukeminen jonnekin puolitiehen ja tunkea kirja suoraan kirppikselle, josta joku onneton sen ostikin 50 sentillä (heh heh). Meinaan oli sellaista tavaraa, että oksat pois. Siinä annettiin suuripiirtein ymmärtää, että jos ei ole vauvan kanssa 24h kaikkivoipana äitinä, niin on kurja olento ja lapsesta tulee vanhempana häiriintynyt ja tunnevammainen riiviö.

 

Ainiin ja pienet syyllisyydet siitäkin, että en jaksa juurikaan luritella lastenlauluja, kun en muista sanoja. Vauva-parka saa korkeintaan kuulla Vaarin saaren ja Täti Monikan, kun niitä ei voi olla muistamatta :D

Mörrimöykyn pesä

Ah, synnintunnustusketju! Tunnustan kaiken muun paitsi 1, koska meidän pikkumies on vasta 2kk...Erityisesti kohdat 4 ja 6 osuivat napakymppiin. Olen (erityisesti odotusaikana) teoriassa ajatellut kiillottaa sädekehää ja valmistaa vauvalle itse ruuan, käytäntö näkyköön sitten kun on sen aika. Pelkään pahoin, että suunnitelmalle käy samoin kuten kestovaippailusuunnitelmalle, eli ehkä sitten ensi kuussa (tai ei koskaan, en vissiin ole sitä aikaansaavinta sorttia) !

Mörrimöykyn pesä

Joudun kyllä lisätä tuohon 1-kohtaani, että poika saa osin korviketta (bad mom!bad mom! *läpsii itseään*) mutta sille ei mahda mitään. Olen asiaa koettanut sulatella toista kuukautta ja pikkuhiljaa niiden jauheiden kanssa pelailu ei enää v*tuta kuin osan siitä mitä lokakuussa kun poika oli ihan uusi vielä.

Tunnustan kaikki. 

Tällä hetkellä 2,5 -vuotiaan lapsen äitinä tunnen pahinta syyllisyyttä siitä, etten osaa leikkiä lapseni kanssa kovin hyvin. Ja olen erittäin kiitollinen siitä, että hoidossa lapsi ulkoilee kahdesti päivässä koska en ole itse kovin hyvä ulkoilemaan, erityisesti talvella kun on kylmä. Nyt kun lapsi osaa jo uhmata ja tietää mistä naruista vetää, mun pahimmat syyllisyydet tulee siitä kun aamulla hoitoon lähtiessä lapsi nauraa juoksee karkuun eikä halua pukea ulkovaatteita ja lopulta hermot menee. Ja tietenkin sitten se suurin syyllisyys kun lapsi joutuu välillä olemaan hoidossa jopa 9 tuntia, siitä tulee pahimmat syyllisyyden tunteet. 

Mutta ennen kuin uppoaa siihen syyllisyyteen ja paska äiti fiiliksiin on hyvä muistaa missä on hyvä lapsen kanssa ja sanoa myös ne ääneen: olen turvallinen, osaan osoittaa lapselleni, että rakastan häntä, tykkäämme laulaa ja tanssia yhdessä, tykkäämme leipoa yhdessä ja se mikä minusta on tärkeää; osaan nähdä lapseni persoonana, jota en halua muuttaa tietynlaiseksi (esimerkiksi sellaiseksi helpoksi ja kiltiksi lapseksi) vaan arvostan ja rakastan häntä juuri sellaisena. 

HelloAochi

Eniten minä poden syyllisyyttä tiuskimisesta, varsinkin ruokailun yhteydessä. Pitäisi jaksaa, muta minä olen aina ollut helposti tulistuvaa sorttia ja Kain on tosi huono syömään. Ei se tiuskiminen edes auta :(

HelloAochi

Ja kaikki nuo muutkin kohdat tunnustan, paitsi tuota kumppanijuttua.

Liisa
Osasin!

Mulla on vieläkin paha mieli sen postauksen kommentoinnista. En kai sitten saanut ollenkaan ymmärrettävästi kerrotuksi, miten ajattelen ja millaista elämää meillä eletään. Harmittaa, jos olen saanut jollekin kanssani samassa tilanteessa olevalle huonon mielen. Ja harmittaa toisaalta sekin, että tuntuu, että samalla minua syyllistetään tuollaisilla kommenteilla. Minunkaan ei anneta rauhassa olla sellainen kuin olen: että en kaipaa mitään suurempaa enkä enempää. (Ja siis kun kirjoitin, että meillä ei tunneta termiä "oma aika", tarkoitin osittain sitä, että meillä ei puhuta mistään omasta ajasta vaan ihan esim. lenkillä käymisestä.) Olen niin väsynyt että itkettää.

No mutta. Poika nukkuu nyt tuolla lumipyryssä (eli ulkoilee) joten mulla on nyt sitä (vitun saatanan) OMAA AIKAA ja käytän sen oman syntilistani kirjoittamiseen, koska se on hieman erilainen kuin sulla Krista. Tässä se tulee:

1. Sormiruoka. Ilo 8,5 kk syö kyllä melkein jopa päivä 5 kertaa ja paljon itse tehtyä (wuhuujee), mutta edelleen täysin lusikalla syötettynä. Ei sormiruokaa. Joten hän ei koskaan tule oppimaan syömään itse ja se on minun syyni. En yksinkertaisesti keksi mitä antaisinkaan hänelle, ja kun jotain annan, se on sekunnissa lattialla. Sekin on vähän rasittavaa jos annan hänelle oman lusikan käteen koska se on sitten koko ajan minun lusikkani tiellä. Voin vain odottaa sitä syyllisyyden taakkaa joka muutamassa kuukaudessa lankeaa niskaan, kun hänen pitäisi alkaa syödä samaa kuin me. Minun pitää siis opetella laittamaan ruokaa.

2. No se (vitun saatanan) oma aika. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten harrasta liikuntaa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten muutenkaan kaipaa kovin usein sitä, että olisin täysin yksin ts. ilman vauvaa. Tuntuu että nykyään PITÄISI kaivata "tuulettumista" tai jotain hirveästi koko ajan. En kaipaa. Sori. Joskus kyllä sulkeudun kellariin ompelemaan, mutta en saadakseni olla yksin vaan saadakseni ommella ilman, että joku jyrsii kahdella alahampaallaan poljinta.

3. En ole aktiivinen äiti. En käytä äitiyslomaa hyödyksi käymällä missään, vaikka olisi vapaus liikkua päiväsaikaan missä vain. Osittain se johtuu kyllä siitä, ettei minulla ole mitään "äiti-ja-vauva-kavereita" ja yksin (eli kahdestaan vauvan kanssa) ei vaan tule lähdettyä. Tunnen syyllisyyttä jopa siitä, että tunnen itseni ajoittain yksinäiseksi kun töissäkäyvillä kavereillakin on omat kiireensä.

4. Joskus todellakin vaan vituttaa. Tästä irtoaa kepeästi suurimmat syyllisyydet. Joskus, kun poika huutaa yöllä enkä keksi mikä voisi olla vinossa, tulen todella vihaiseksi ja olen muutaman kerran tiuskaissut vauvalle ja laskenut hänet pois sylistäni.  Eipä joku tiuskaisu tai kirosana tai puoleksi minuutiksi sylistä pois joutuminen vauvaa vahingoita, varsinkaan kun tuolla tavalla saan harmittomimmin kanavoitua oman raivoni ulos ja pystyn taas tyynnyttelemään vauvaa rauhallisena, mutta paskalta se silti tuntuu.

Jos mulla nyt on varaa antaa synninpäästöjä kellekään niin ole hyvä, täältä tulee.

S-S

KIITOS tästä tekstistä Krista! Sä oot niin mun äiti- ja henkilöguru. 

Mä allekirjoitan kaikki kohdat sydänverellä ja lisään muutaman oman synnin:

- en ole ikinä käyttänyt kestovaippoja vauvalla, enkä edes tiedä miten ne oikeasti toimivat.

- tarvitsen omaa aikaa. Vauvan kanssa on ihanaa höpsöttää, mutta olen sen verran hönö ihminen, ettei niin totaalinen läsnäolo onnistu minulta kuin pätkissä.

- aiemmin peräänitkemäni rytmi on löydetty, ja varjelen sitä mustasukkaisesti (ks. edellinen kohta).

- mielestäni mies hoitaa vauvaa toisinaan ihan päin persettä, joten joudun lähes päivittäin nielemään kärkkäitä kommentteja (YRITÄN olla laukomatta niitä ääneen) esim siitä etteivät paidan napit taaskaan ole kiinni. Tai muuta yhtä mullistavaa vääryyttä. 

- me emme harrasta vauva-aktiviteetteja koska olen laiska. Ja koska rytmi.

- en kehtaa tunnustaa miehelle kuinka paljon omaa aikaa minulla onkaan nyt kun rytmi on olemassa. Koska odotan hänen todellakin olevaniltaisin enemmän lapsen kanssa.

- en myöskään kehtaa tunnustaa kriittisimmille kavereilleni (formerly known as friends) (enkä muuten melkein itsellenikään) ettei mua juuri kiinnosta muut kuin vauva-asiat. Tää on kamala. Mutta totta.

- olisin vielä paljon paskempi äiti ilman tämän (ja muutaman muun) palstan tuomaa vertaistukea.

- en uskaltaisi tunnustaa näitä asioita missään muualla kuin täällä. 

Hitsi että helpotti! Ja netistä kahvia.

Ja tämä kaikki kirjoitettiin vauvan hereillä ollessa, toisella kädellä hänen kanssaan leikkiessä.

Paskamutsi (Ei varmistettu)

Pakkohan tähän on osallistua. Teen synnintunnustukset, aloittaen sillä että mitään näistä asioista en suostu kantamaan huonolla omatunnolla, minä olen juuri sellainen äiti kun olen ja jos jonkun mielestä olen huono, tulostakoot mielipiteensä paperille ja painukoot sen kanssa vessaan. Minua on jo vuosikaudet sitten lakannut kiinnostamasta mitä muut minusta ajattelee..

1. Inhosin vauva-aikaa. En nauti yhtään pätkäunista, tississä roikkuvasta kirkuvasta hirviöstä enkä kotiarestista. Yäk. Äitiys alkoi maistua vasta kun lapsi oppi kommunikoimaan.

2. En juurikaan jaksa leikkiä lapsen kanssa. Polonen joutuu tekemään aikuisten juttuja (esim kokkaamaan paperi-vesikeittoa keittiössä kun äiskä kokkaa) eikä näytä kärsivän siitä pätkääkään. Tuurilla se vaikka kokkaa ja siivoaa isona kun on oppinut naperosta.

3. En viitsi pakottaa kolmivuotiasta nukkumaan omassa sängyssä. En itsekään tykkäisi nukkua yksin, miksi lapsen pitäisi?

4. Lapsi saa katsoa aivan liikaa telkkaria. Minä tarvitsen kotitöaikaa ja minä-aikaa. Muumut on kielellisesti hyvää katsottavaa, monesti saatu kehuja lapsen verbaalisesta osaamisesta ikään nähden. Kiitos kuuluu Tove Janssonille.

5. En edes yritä kitkeä tyttärestä tahtoa pois. Kiukutelkoot, huudetaan yhdessä. Pikkunainen tarvitseet tahtonsa kun on iso nainen. Ei tässä elämässä nyhveröt ja kilteiksi tytöiksi kasvatetut pärjää.

6. Huudan, tiuskin, karjun. Niin tekee lapsikin. Samaa luontoa, samaa maata. Kasvatan ilmeisesti jollekin yhtä kamalaa akkaa kun itse olen. Vetoan kohtaan 5.

7. Huudan miehelle jos hän yrittää poiketa kohdasta 5. Vetoan edelleen kohtaan 5.

8. Lapsi syö mitä sattuu. Tai siis lähinnä ei syö. Hyvin näyttää kasvavan ja voivan siitä huolimatta että porkkanat jää lautaselle (tai siis niitä ei voi laittaa siihen kun syöjä kääntyy ympäri ja pakenee keittiöstä).

Näitähän piisaisi, MUTTA. Minä rakastan lastani varauksetta ja sanon sen hänelle. Tuen aina ilman että kiedon pumpuliin. Minä siis olen hyvä äiti. Esimerkkinä mainittakoon että minun äitini oli täydellinen äiti aikatauluineen ja oikean koostumuksen välipaloineen. Unohti vaan sen tärkeimmän: varauksettoman rakkauden. Jos sen antaa lapselleen, on hyvä äiti vaikka mitä hifistelyä puuttuisi ja lelut olisi patterin välissä.

S-S

...eh, "netistä kahvia" toki tarkoitti että NYT sitä KAHVIA.

Ja voi Liisa, virtuaalihalaus. Muita en ehtinytkään vielä lukea, koska seitsemän kiloa rakkautta ja iloa kainalossani kiljuu siihen malliin että nyt mutsi se netti pois.

Kristaliina
Puutalobaby

Niisk ja pikavastaus Liisalle: Mä oon ihan varma, että se ei ollut mitään, mitä sä oikeasti sanoit, ethän ole yhtään pahamielinen <3 Uskon, että nämä oli just näitä, että omaan herkkään paikkaan saattaa osua ihan-mikä-vaan, vaikka sanomalehden sarjakuva tai uutistenlukija katsoo merkityksellisesti :) Joskus sitä vaan väsymyksen ym. vuoksi on niin herkkänä, että mikä vaan asia, joka toisessa perheessä tehdään/ajatellaan eri tavalla, voi aiheuttaa...

Tämä siis tietysti ihan toisen ihmisen ajatuksia (osaamatta) tulkiten, mutta veikkaan, että kukaan ei kanna sulle kaunaa <3

Iih palaan myöhemmin, tämäkin kirjoitettu Silvan möyriessä lattialla ja nyt se menee sähköjohtoihin IIIIIK.

Hyvää keskustelua, kiitos kaikille & palaan!

Kolmosesta eteenpäin miulla on kaikki samat synnit. Ja lisäksi (voi ei, tää on kamalaa!) unohtelen antaa d-vitamiinitippoja ja oon jo monta kertaa unohtanut harjata hampaan!

Liisa
Osasin!

Kiitos S-S ja Krista. Uutistenlukija todellakin katsoo merkityksellisesti! :D

Mulle tuli mieleen vielä yksi lisäys omaan listaani mutta unohdin sen, koska juuri päikkäreiltä herännyt Ilo leikki imurin kanssa eteisessä kun minä luin jälkeeni tulleita kommentteja olkkarissa, kaatui ja löi päänsä. En tiedä mitä tarkalleen tapahtui, koska en todellakaan katsonut sinne päin. Jostain syystä en tunne tästä syyllisyyttä! :D Vauvojen nyt kuuluu kolhiintua toisinaan vähän (koko ajan).

HelloAochi

Ai hitsi ne vitamiinit! Kiitti iitu!

Niiskuneiti (Ei varmistettu)

Itselläni ei ole lapsia, mutta olen työni puolesta törmännyt tuohon huono vanhempi-syndroomaan useamman kerran. Se on ilmiö, joka ulkopuolisen silmään vaikuttaa aivan käsittämättömältä. En tarkoita vähätellä tuntemuksianne vaan pointtini on se, että olette varmasti aivan mahtavia äitejä kaikki. Jokainen omalla tavallaan.

Kun Silva kasvaa ja muistelee lapsuuttaan, ei hän muistele, että antoiko äiti itsetehtyä vaiko kaupan hedelmäsosetta, ei sillä ole väliä. Silva muistaa hetkiä, joita on kokenut vanhempiensa kanssa ja sen tunnelman, joka on kotona vallinnut - sen ihanan, lämpimän, rakastavan tunnelman, joka teksteistäsi huokuu. Ja ennen kaikkea sen, että teillä on ollut kivaa yhdessä.

Mielestäni olisi lapselle luonnotonta kasvaa ympäristössä, jossa kaikki tehtäisi oppikirjan mukaan ja äiti ei ikinä hermostuisi. Eihän sellainen äiti olisi normaali ihminen. :) Uskon, että hyvä äiti on sellainen, joka yrittää parhaansa - eli teistä jokaikinen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tästä! Ihan vaan alkoi itkettämään, varsinkin kohdan 4 jälkeen. Meillä jo noi ajat alkaa olla harvassa, mutta huomaan, että on niitä patoutumia selvästi jäänyt ja auttaa hirveästi lukea toisen samankaltaisia kokemuksia. KIITOS!

Ella F.
Siperian Ella

Oh, kirjoittelin itse jokin aika sitten äitiyden myyteistä, nehän kai tätä kollektiivista huonoa äitiomaatuntoa ylläpitävät. Siis että vaikka mitään ei sanottaisikaan ääneen, on maailma täynnä oletuksia, kuten juuri esim. mainitsemasi "kunnon äiti käy lapsen kanssa ulkona, oli sää mikä tahansa".

Mä tunnustan tuon kutossynnin,ja sitten vielä joukon ihan omiani:

  • Mä olen tyytyväinen, kun käyn töissä ja opiskelemassa ja lapsi on päikyssä.
  • Olen vienyt lapsen päikkyyn vapaapäivänäni ja mennyt lounaalle ja kosmetologille. Ja aion tehdä niin vastakin, mikäli sellaisia mahdolisuuksia siunaantuu. 
  • Olen pitänyt huudatusunikoulua.
  • Mäkin unohdan ne riivatun D-vitamiinit.
  • Olen yhdessä ystäväni kanssa tehnyt juonia, miten selvitään taaperon ensimmäisestä hammastarkastuksesta mahd. vähällä ja mietitty "oikeita" reploja, kun totuus on kuitenkin se, että hampipesut jää joskus välistä ja lapsi on suklaatakin saanut maistaa (iiiiiik!).
  • Mäkään en jaksa leikkiä kaikkia päiviä enkä tosiaan rakasta hiekkalaatikon reunalla nysväämistä. Vielä enemmän inhoan tuota lunta.
  • Mä en tykkää "harrastaa" lastani eli en jaksa mitään vanhempain- yms yhdistyksiä. Mä kävin vauvaharrastuksissa ihan itseni takia. 
  • Mä en sitten millään jaksais tätä, kun lapsi opettelee syömään itse. Se sotku on NIIN pöyristyttävää, että jos vaan mahdollista, niin ne ruokailut jolloin lapsi haluaa itse yrittää, hoitaa puolisoni (jolla on lähes katkeamattomat hermot, en tajuu...)

Ja lista varmaan jatkuis vaikka kuinka. Ja silti mä rohkeasti pidän itseäni ihan hyvänä äitinä. Ja sitä samaa suosittelen kaikille muillekin hyville äideille <3

Maria-Eveliina (Ei varmistettu)

AAMEN!!! just käikki tää ja vielä pitkälle lisää...

koen itse huonoa omaa tuntoa silloin kun...

-en ole leikkimässä vauvan kanssa lattialla (hän siis saattaa siinä leikkiä itsekseen tyytyväisenä)
-selaan puhelimella fb samalla kun imetän enkä ota kontaktia tissitakiaiseen
-en käytä kestovaippoja
-kun en käy lenkillä vauvan kanssa
-kun olemme koko päivän sisällä
-kun en jaksaisi herätä joka kerta yöllä antamaan tissiä/rauhoittelemaan vauvaa
mm pari yötä sitten rauhattoman yön aamu puolella jupisin vaivalle jotain suuntaan "v*ttu ota nyt sitä s*tanan maitoa niin oot sitte v*ttu hiljaa.... pliiiiiiiss"
-tai kun hermostun siihen ettei muksu haluakaan mennä nukkumaan
-tai ettei se vielä osaa kontata eikä ryömiä (FBssä postauksia joissa saman ikäiset vauvelit sujuvasti tekevät molempia JA nousevat jotain tukeakin vasten vielä....)

Huono vaimofiilikset on tulee ku itestään....
-mies käy koulussa päivän ja rentoutuu sitte kavereiden kanssa ja ottaa matsin peliä koneella, nooooh mies saattaa pelata pitempäänkin kuin haluaisin tästähän seuraa tättärää hermostuminen siinä vaiheessa kun itse saan hermoilevan päiväunien kipeän lapsen unille ja tietokoneeni auki ja lemppari sarjan uusimman jakson alulle ja SITTEN mies yhtäkkiä lopettaa pelaamisen jha tuumaa hällä on nälkä nyt mä teen ruokaa, mitä sä oot varannu tälle päivälle? nooh mä kerron kanaa ja pinaattia valkosipulikastikkeessa riisin kera..... mies alkaa kaivaa pakastinta. se sieltä välillä huutelee jotain mä sohvalla ärisen jotai ettei saa häritä joo joo tee sitä sitä, on siellä sitäkin juujuu.... KUN vauva herää ja menen keittiöön katsomaan mitä se mies tekee.-........ helv*tti aukeaa eteemme seuraa armoton paasaus (yritän säilyttää malttini ja äänen voimakkuuden minimillä koska vauva on kleittiössä myös) siitä kuinka annoin ohjeita ja mitä piti tehdä.... mies tuumaa vaan et kyl tästä vielä saa tehtyä just tuota mitä sanoit.... kyse on siitä ettei mies löytänyt (mielestäni TODELLA huono etsimään) kolmesta pakastelokerostamme PINAATTIpussia mutta PINAATTIKEITON löysi.... siis siinä kaikessa rauhassa hän oli alkanut tehdä sitä pinaattikeittoa ja tuumas et hei tästä saa kastikkeen kyllä... huoh.. mun mielestä ei...

tähä jatkoksi tuli keskustelu siitä kuinka mulla ärsyttää kun mies ei hoida vauvaa mun mielestä tarpeeksi ja tunnustus et oon ehkä kateellinen et hän pääsee joka aamu kouluun (saa jopa valita herääkö mihin aikaan...) ja mä oon vauvan kanssa kotona, on jopa päiviä et hän on lähikaupan kassan lisäksi ainoita ihmiskontakteja.... Mies tuumaa yks kantaan mee käymään jossain. TÄH??!?!?!? seuraa miehen logiikkaa "kyllä mä sen lapsen hgoidan jos haluat mennä käymään jossain..." ihan yllättynyt äiti-ihminen tähän tuumaa et MIHIN MÄ MUKA MENISIN... oon vaan niin tottunu siihen et MUN pitää AINA miettiä onko vauvalla sitä, onko tätä, koska sitä, koska tuota ja sitte joko meillä on kaikki? OK let's menoks sitten... eli vauva kainaloon ja sit voip äiti-ihminenki mennä jonnekki kodin ulkopuolelle....äää..

näitä riittäis mut koska on ÄITIPÄÄ niin parhaimmat lue karmeimmat jutut karkaa kun kirjottaa toista..

Liv
Päiväuniaika

Minä oon aina miettinyt, että hirveän harvoin kukaan ketään syyllistää. Äidit syyllistää ite ittensä, ja niin se kuuluukin olla. Se mikä on älytöntä, on itsevarmuuden puute. 

Siis musta on ihan OK syyllistyä, jos toinen kertoo kuinka heillä ulkoillaan 6 tuntia päivässä ja itse on ulkoillut ehkä puoli tuntia. Että siinä on ihan paikkakin miettiä, että hei joo, pitäiskö mun tarjota lapselleni mahdollisuus pidempään ulkoiluun. 
Tai kun toinen kertoo tekevänsä kaikki sapuskat aina ite raaka-tuotteista. Siinäkin sopii miettiä, että no prkl, olishan se hienoa tarjota mukulalle aina hyvää ja ravinteikasta ruokaa. 
Tai kun kolmas räpättää käyvänsä joka helkkarin päivä muskarissa ja perhekahvilassa ja imetyskokouksissa ja kirjaston satutunnilla. Just aloitti vanhempi balettitunnitkin! Joo, voihan sitä miettiä, et tarviiko niitä harrastuksia hissukseen keksiä, onko just mun lapsi sen sorttinen, joka kaipaa tekemistä ja ihmisiä. 

Mutta kun ihmiset unohtaa samalla, että he tuntee ittensä ja lapsensa parhaiten. Ei kaikki tarvii sitä kuuden tunnin ulkoilua.
Toinen äiti kokee tärkeempänä ajan lapsen kanssa ja tarjoo valmisruokaa. 
Kolmannen lapsi on ujo ja rauhallinen, turha sitä viedä stressaamaan sinne perhekahvilaan, jos se ei lapsen persoonalle sovi. 

 

Ja vielä mitä tulee omaan aikaan.. Olis ihan mahtavaa kun ihmiset muistais, että pitää niiden lapsienkin osata olla tylsistyneitä. Pitkästyneitä. Oppii käyttää mielikuvitusta. 
Että ei nyt mitään pientä vauvaa voi jättää huoneeseensa et leikipä siinä, mut pikkuhiljaa pieniä aikoja. Et ei aina voi olla kivaa ja kauheesti actionia. Välil on ihan ok juosta kotona äidin perässä huutamassa ÄÄ-ÄÄ:tä kun on niin pirun tylsää. Tai potkia niitä leluja huoneessaan. Tai levittää aterimet keittiönkaapista, jos sillä sais vähän huomiota. Tai rakentaa ehkä maja. Tai hakee pikkuhousut äitin vaatekaapista ja laittaa ne kaulanympärille, jotta äiti sit taas repee nauruun nähdessään (joo, näin meillä :D).  
Kyllä minä otan ihan reippaasti omaa aikaa kotona lapsen hereillä ollessakin. Luen vaikka kirjaa sohvannurkassa ja mukula tekee just yllämainittuja. Pieniä hetkiä silloin tällöin, sopii meille hyvin :) 

Toivottavasti muutkin löytää ne teille sopivat. Ja muistaa olla armeliaita itteensä kohtaan. Ei aina tarviikaan jaksaa. Sillon istutaan sohvalla ja pyöritetään muumia tai teletappeja telkkarista ja huudetaan "hyvä _lapsen nimi_" tai "jee, hienosti tehty!" aina sillon tällön. Ja sekin riittää sille muksulle (no hetken. :D). 

Kristaliina
Puutalobaby

Apua mikä mussa on vikana, kun mä vaan naururepeilen näitä lukiessa :D Tsihihihi anteeksi hihihihihi!

...ja miten mä voin allekirjoittaa näistä edelleen melkein kaikki, jopa vastakkaiset, vähän päivästä riippuen :D

Poimin lisää listaani ainakin nämä:

7. Ei kestovaippoja täälläkään.

Oikeasti. Me hukutaan pyykkiin muutenkin, vaikka pestään sitä koko ajan. Silvalla on kaksi pyykkikoria, mulla kaksi, Joelilla yksi, ja silti makuuhuone on pyykkiröykkiöitä täynnä. Mä en ois vaan pystynyt tähän kakkapyykkiä vielä päälle. En edes yrittänyt. Sori.

8. Puhun jatkuvasti vauvajuttuja

Heh ja tämä ei taida tulla kenellekään yllätyksenä :) Olen kuitenkin niin onnellisessa tilanteessa, että minulla on paljon vauvallisia/lapsellisia ystäviä, joiden kanssa vietän usein aikaa päivisin. Ja tämä blogi. Vain parilla läheisimmistä ystävistäni ei ole lapsia, ja heistä etenkin toista näen nykyisin aivan liian vähän. Anteeksi.

Pienisiskon analyysi osui muuten todella oikeaan ainakin minun kohdallani: kun on epävarma jostain asiasta ja samanaikaisesti pitää sitä todella tärkeänä, (JA tuntee, että ei univelan ym. takia muutenkaan ole ihan parhaimmillaan) niin siinähän on jo valmis syyllisyydentunteita pursuava soppa valmiina muhimassa...

Helpotti tosiaankin! Sekä kirjoittaminen että muiden syntien lukeminen :)

Antaa tulla, lisää vaan!

Kristaliina
Puutalobaby

Mulla oli tuossa kyllä joku ysikohtakin, mutta jostain syystä olen dellannut sen pois enkä enää muista, mikä se oli. Äitipää.

Ella F.
Siperian Ella

Voi kyllä, kestovaipat nuo syyllistämisriekaleet nro 1-10! Tässä sitä vaan superabsorbentillä tuhotaan maailma ja oman kullan genitaalialue siinä samassa, eikä yhtään mietitä, missä maailmassa se raukka sitten joutuu elostamaan. Mulla on itse tehtyjä, täysin käyttämättömiä villavaippahousuja 14 paria. Tosin jo silloin neuloessani mietin, että ei hyvä luoja, näitä on kyllä kiva tehdä, mutta että näitä sitten huuhtelemaan ja lanoloimaan, kääk. Mutta ehkä joku jonka omatunto on kertisvaippapuhdas, haluaa ne sitten.

Tällä hetkellä tunnen syyllisyyttä ainoastaan siitä, että roikun täällä, enkä tee portfoliota. Lapsella on kotipäivä ja se nukkuu, joten nyt pitäis opiskella. Kiviäkin kiinnostaa, kun tää tarjoaa niin pajon parempaa viihdettä :)

Kristaliina
Puutalobaby

Mun pitäis syödä, kun Silva taas tuolla "ulkoilee" (nukkuu siis lumipyryssä kuten Liisankin vauva - ja jo toista kertaa tänään), mut silti mä roikun tässä :D

Okeinytmämeen, NÄLKÄ :)

Maitomamma (Ei varmistettu)

Kiitos Krista! Mua melkeen alko itkettään ku luin tätä. Mun silmät on vaan niin lasittuneet viime öisistä valvomisista että ei tipu pisaroita. Melkeen kaiken noista tunnustan, paitsi että huomasin ulkoiluista olevan hyötyä myös minulle, raitis ilma tekee hyvää ja niin pois päin. Joten 1v 2kk poikamme kanssa ulkoilen päivittäin. Kokeilkaa oikeesti! Se on sen hien, rimpuilun, kyynelten ja hermojen menetyksen arvosta kun sinne ulos 3. kerroksesta ilman hissiä pääsee. Ainaki useimmiten. Mut ei -22 pakkasilla, joita oli tällä viikolla... Silloin kaatu seinät päälle. Ainakin mun pään sisällä!

Hermot ja pinna on mulla koko ajan niin kireellä, että oon vihanen itselleni siitä alinomaa. Ja sekös vasta tekee hyvää tälle huonoäitifiilikselle. Huoh. Oispa näissä kriisitilanteissa (kuten tänään, poika ei nukahda päiväunille MILLÄÄN vaikka on ihan tööt) joku taputtamassa olkapäälle ja sanomassa, että kyllä se vielä joskus onnistuu.

Huhhuh, kiitos, kyllä helpotti

-mimmu- (Ei varmistettu)

Jaiks! Joku on todella lukenu mun kommentin...WAU! ;)

Ompa täälä syntisiä äitejä..noh, täälä yksi lisää.

"1. Silva ei edelleenkään ole saanut mitään muuta kuin purkkiruokaa"
Meillä soseisiin totuttelu lähti ihan paskasti liikkeelle: lapsi ei suostunut aikaisemaan suuta, joten äidille meni hermot ja sitten isilläkin meni hermot ja koska vauva ei syönyt "oikeaa ruokaa" niin sitten hän sai maitoa, tietysti koska pitää jotain syödä. Yösyötötkin jatkui meillä pitkään. MUTTA asiaan löytyi helppo ratkaisu:yösyötöt lopetettiin ja lapsi rupesi syömään päivällä hyvin. Helppoa ja yksinkertaista,mutta kamalaa pienelle kun yöt huusi mammaa :/

"2. Mikä ulkoilu?"
Lapsi on mielestäni jo sen ikäinen että voisi nukkua päikkärinsä sisällä ja niin nukkuukin ja hienommasti kuin odotin. Ja me ulkoillaan n.1 tunti päivässä, eli lapsi kävelee ja äiti taluttaa...harvemmin enää vaunuillaan. Joulupukki vinkkas että pulkka on tulossa lahjaksi, joten sitä odotellessa &lt;3

"3. Käyn vauvaharrastuksissa ainakin yhtä paljon itseni kuin vauvan vuoksi"
Me ei harrasteta ollenkaan. Muita lapsia jä äitejä tavataan normaalisti kyläilemällä....se riittää minusta, ainakin vielä.

"4. Joskus vaan v*uttaa."
Niin vituttaa! Joskus ihan syyttäkin

"5. "Ryöstän" omaa aikaa"
Lapsen kanssa touhutessa saatan katsoa telkkaria, tai olla koneella. Mielestäni kuitenkin annan lapselle myös ihan jakamatontakin aikaa...

"6. Jos on "tilanne päällä", en pysty huomioimaan kumppanin tunteita"
Kuulostaa todella tutulta...ei lisättävää.

Tämä paskaäidin kiehumistila nousee herkästi..siihen ei paljoa tarvita. Varsinkin nyt hormonimyrskyssä saa kaikki tutut olla varpaillaan, pahoitteluni.

Ollaan sitte miten paskoja tahansa niin on ihan 100varma että kaikki rakastaa lapsiaan ja lapset rakastaa äitejään! Joten edellä mainitut on ihan sallittuja....eikö niin?;)

Amma
Why you little!!

Voi just mietin samaa yöllä kun Päde kitisi puol yhdestä neljään  (kun koitan yösyöttöjä pitää 1-2) niin ei saamari auttanut kun tunkea tissi suuhun. Koitin puoli tuntia sitä kiristää (ahhahaa, ikää neljä kuukautta, eli toki ymmärtää kiristyksen päälle) että myyn sen mustalaisille jos ei nyt lopeta sitä potkimista ja huitomista ja ininää ja laita nukkuun. Isi tuli ja pelasti ja äiti sai nukkua. Mut siis ajattelin juuri aamulla että perhana tässäpä päivän postaus. Katotaan illalla kun on vieraat käyneet ja jätkä nukkuu. Jos muistan enää kun yö meni noin viiden tunnin unilla ja siinä on viis tuntia ihan liian vähän.

Joo, kestovaippojen käyttämättömyys on hyvä syyllisyyden kohde. Mä ostin kalliita Fuzzibunsseja ja niitä käytetään -silloin kun jaksetaan.  Miten hitossa joillain on voimia pyörittää kestovaipparumbaa? (meillä esim. saattaa tulla kahdet selkäkakat päivässä...) Onkohan jossain muuten laskettu se, että paljonko ympäristöä kuormittaa jatkuva pesukoneen pyöritys versus kertisvaippojen käyttö? Jos tässä nimittäin on se muovikassi vs. paperikassi- ilmiö, eli ekologikseksi luulemansa vaihtoehto ei olekaan niin ekologinen. En ole jaksanut tutkia näillä yöunilla :D

iity-
Puolivahingossa

Jes en todellakaan oo ainoo! :,D

Niin ja piti vielä kommentoida tuossa kun joku ylläoleva ihmetteli, että mistä tämä syyllisyydentunto kumpuaa. Itselläni oli sama homma ennen lasta: ihmettelin ja ärsyynnyin jatkuvasta syyllisyysvoivottelusta, jota lapsen saaneet kaverit harrastivat.

Nyt olen itse tässä. Syyllisyys tulee jostain syvältä munaskuista, ihan kuin se kuuluisi biologisesti osana äitiyteen. Osansa varmasti myös yhteiskunnalla syyllistämiskulttuurilla, josta tulee paineita (edellä mainitsemani teoriaopukset muun muassa). 

Kapusha (Ei varmistettu)

Kiitos Krista aivan mielettömästä blogista!:) Meillä ollut 4kk pojan kanssa samankaltaisia ongelmia ton nukkumisen kanssa ja kiva oli kuulla etten oo ainoo joka painiskeli vauvan päiväunien kanssa. "Vauvat vaan nukkuu ja syö". Joo ei nukkunu!:D Kuukauden päivät vasta osannut nukkua unia pidempään kun 20minuuttia ja muuallaki kuin sylissä.

Tähän listaan voin omalta osaltani lisätä imetyksen! Meillä se ei vaan mitenkään lähtenyt kunnolla käyntiin. Imetin 2,5kk + sai lisämaitoa.Sitten siirryttiin ilta-, yö- ja aamuimetyksiin ja 3,5kk nekin loppui ja nyt pullon kanssa mennään. Kauhea syyllisyys etten ole antanut lapselleni sitä parasta mahdollista ravintoa. Alussa olin ihan hermoraunio kun poika vaan söi söi söi söi ja söi. Kaikki hokivat että on ihan normaalia että vauva on rinnalla koko ajan,mutta neuvolasta tuli käsky antaa lisämaitoa kun paino ei noussut :/ Eli kyse oli siitäkin. Nyt kun imetys on loppunu niin kateellisena luen sun kirjotuksia kuinka oot onnistunut imetyksessä!

Ihana että kirjoitat tästä aiheesta,voin allekirjoittaa noista lähes jokaisen. Kauheinta on,kun väsyneenä yöllä nostaa sen inisevän vauvan sängystä 32:tta kertaa (on koettu!!) niin kun tiuskaisee että "koita nyt *aatana nukkua edes joskus" tai "anna mun olla rauhassa edes hetken". Olenkin tässä nyt muutamana yönä laulanut unilauluja "voisitkoo nyt nukkuuaaaa,voitko olllaaa nyt joo hiljaa mä en jaksaaa kuuunneeellaa enää suuun vollotuuustaaa..." :D TOIMII! Tää väsymys on kyllä huipussaan kun välillä meillä valvotaan 1-4:30 ihan vaan huvin vuoksi ... Huoh.

Liisa
Osasin!

A-Sofia, jos oikeasti kiinnostaa niin tässä nyt ainakin kaksi helppoa lähdettä joista voi tarkastella vaippojen ympäristövaikutuksia: http://www.vau.fi/Meilla-on-lapsi/Tarvikkeet/Kenen-pylly-on-ekologisin/ ja tutkimus (joka on kylläkin kirjoitettu auki tuohon juttuun): http://www.sll.fi/mita-me-teemme/tuotanto-ja-kulutus/mips/tietopankki/vaipat

Tiivistettynä: Jos ei käytä kuivausrumpua, kestovaipat ovat ekologisempia. Tätä ei voi viherpestä ns. ekologisilla kertakäyttövaipoilla, koska vaikka ne ovat kompostoitavia, niitä ei yleensä kompostoida vaan pakataan muovipusseihin ja kärrätään kaatopaikalle tuottamaan metaania kuten muutkin kertavaipat.

Kävin edellisen kommenttini jälkeen mm. suihkussa ja viemässä pyykkiä koneeseen (OMAA AIKAA) ja mietin, että miksi pitää verrata itseä toisiin äiteihin (jotka ovat erilaisia kuin minä ja joilla on erilaiset lapset kuin minulla). Kun oikeastaan, jos oikein yritän olla alentamatta itseäni ja vähän nostaa sitä omaa häntää, pystyn kääntämään nuo kaikki omat syntikohtani niin, että olenkin hyvä äiti. Sehän ei tarkoita sitä että olisin tai pitäisi olla parempi kuin muut äidit, vaan että olen omassa elämässäni ja omalle lapselleni hyvä niissä asioissa, jotka ovat minun vahvoja puoliani.

Näin:

1. Sormiruokailu. Lapseni ei ole vielä valmis. Jonain päivänä hän on. Nyt kun hän passiivisesti aukoo suutaan kun lapan sinne lusikalla ruokaa, meille jää enemmän aikaa leikkiin ja muuhun kun ei tarvitse odottaa sitä räpeltämistä ja sitten vielä siivota jälkiä.

2. Oma aika. En kaipaa suurieleisempää omaa aikaa, koska osaan ottaa itselleni hetken sieltä ja toisen täältä. Kun lapsi on päiväunilla, ja kun hän on yöunilla ennen minua. Kun hän leikkii rauhassa itsekseen. Kun olemme vaunulenkillä eli hän nukkuu ja minä kävelen omiin ajatuksiini vaipuneena. Jne.

3. En ole aktiivinen äiti. No, ei tätä ehkä saa käännettyä vahvuudeksi. Mutta ainakin lapsi saa runsaasti rauhallista kotiaikaa eikä joudu olemaan koko päivää sidottuna vaunuihin.

Ja neloskohdan hyvän puolenhan oikeastaan kirjoitin jo ensimmäisellä kerralla. Tiedostan sen, että menetän joskus hermoni, saan sen ulos harmittomalla tavalla enkä päädy ravistelemaan vauvaani.

Lisäksi käytämme runsaasti kestovaippoja (vaikkakaan ei 100%) ja Ilo syö kaupan hedelmäsoseiden lisäksi minun tekemiäni vihannessoseita, joissa on ruoan maku tallella. Eivät nämäkään seikat tee minusta muita parempaa äitiä, mutta olen silti ylpeä siitä, että voin ruksia listalta nämä kohdat.

Liv kirjoitti hyvin siitä, että syyllistyminenkin voi olla hyväksi. Kunhan se johtaa hedelmälliseen ja rakentavaan itsetutkiskeluun eikä pelkkään luimisteluun (ja vauvapalstoilla pätemiseen).

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos ihanasta blogista! Pakko kommentoida että tuo syyllisyyshomma oli ainakin mulla päällä just ensimmäisen kanssa - ja aiheitahan siihen keksii loputtomasti :) Varsinkin kun ensimmäisen kanssa on aikalailla aikaa miettiä kaikenlaista. Nyt kun näitä ipanoita on kohta neljä, niin päällisin tunne on sellainen "hyvinhän mä vedän (tai siis me miehen kanssa vedetään)!". Lapset on vaan niin mahtavia ettei voi kun ajatella, että jotain on tullut tehtyä oikein. Ekan kanssa esim. imetin 1,5 vuotta, tokaa vain 4kk, koska poika oli iso ja olis syönyt koko ajan plus että mä halusin nukkua yöt! Mies sai vuorostaa hoitaa pullomeiningillä yöt ja poika on terve kuin pukki. Tänään meinas iskeä neuvolassa syyllisyys kun meidän kolmoselle 3-vuotiaalle oli jotain piirrustustehtäviä ja tajusin etten ole koskaan, siis koskaan, piirtänyt pojan kanssa. No poika selvis hienosti tehtävistä ja mä en jäänyt "kiinni" tästäkään asiasta :)

heh nyt pitää lopettaa koska olen luvannut leipoa piparitalon muksujen kanssa ja ne on kaikki keittiössä taikinan kimpussa. Jos mene puuttumaan peliin, niin meillä ei ole taikinaa mistä leipoa..

Ihanaa Joulun aikaa kaikille!

leaflet (Ei varmistettu)

Meilläkään ei todellakaan ulkoilla päivittäin, mutta en jaksa enää edes syyllistyä siitä, enkä monestakaan muusta sellaisesta mihin itse VOIN vaikuttaa... sen sijaan syyllistyin viime viikolla esim. siitä, kun Isompi lapsi oli kuumeessa, eikä päässyt lähtemään sovittuun kyläpaikkaan ja siitähän toki tuli lapselle paha mieli, jolloin mulle erittäin epäloogisesti tuli sellainen olo, että MUN VIKA... Mutta eihän näillä paskamutsifiiliksilla usein mitään tekemistä logiikan kanssa olekaan :D

Annetaan itsellemme armoa (tai ainakin yritetään) ja nautitaan. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kaikki nuo tunteet läpikoettuna, tulkittuna ja analysoituna.... ja niin ajattelen, että voi jos nyt näilllä ajatuksilla, kokemuksilla, vuosilla, jos nyt olisi edessä se eka vauva... Tai sitten kaikki olisi ihan yhtälailla syyllistymistä nytkin.

Itsessäni kyllä tunnistan sen oman epävarmuuden ja itsevarmuuden puutteen, sen syyllistymisen pohjalla. Ja osa syyllistymisaiheista on oikeasti tosi hassuja - syyllistyä nyt siitä ettei ulkoile vauvan kanssa - mitä sellainen 4kk sormiaan imevä tyyppi tekee hiekkalaatikolla. Kyllä sinne kerkiää kun ikää on vuosi lisää.

Suurin, ja vieläkin osittain muistoissa kipeänä, oli syyllistyminen riittämättömyydestä. Mulla siis neljä lasta ja jo ekan ja tokan välillä, saati sitten viimeisten kaksosten välillä. Syyllisyys siitä kun toinen on sylissä ja toinen huutaa sitterissä. Syyllisyys siitä että kaksosten koko vauva-aika tuntui sarjatulelta perushoidon parissa, siitä että katsekontakti vaihtui lennosta siihen toiseen. Siitä kun toinen oli ärhäkämpi huutamaan ja sai helpommin sen huomion, ja toinen katsoi suurilla kauriinsilmillään vieressä ja....

...Onneksi oli silloinkin joku viisas joka sanoi että riität kyllä ja sillä samalla saralla lapset saavat jakamisen taidon synnyinlahjanaan.

Terkuin Susanna

Elleni (Ei varmistettu)

Minulla ei ole lapsia. Ystävilläni on lapsia. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole kiinnostunut ystävieni lapsista, en jaksa kuunnella vauvajuttuja ja ärsyynnyn siitä, etten voi enää keskustella ystävieni kanssa oikeastaan mistään minua kiinnostavasta asiasta. Ymmärrän, että vauva muuttaa koko elämän ja on hyvinkin paljon mahdollista, että muutun itse samanlaiseksi kuin ystäväni mikäli saan lapsia ja jaadijaadijaa, mutta ei silti helpota. Olenko huono ihminen?

Perhe Koossa

Ei varmasti ole olemassa äitiä, joka ei kärsisi tästä hirveästä peikosta - syyllisyydestä. Se on ollut mulla se, mikä on yllättänyt äitiydessä eniten. Tunnen oikeasti syyllisyyttä kaikesta. Sellaisistakin asioista, joista ei todellakaan tarvitsisi. Jopa minä tiedän sen.

- Minäkin roikun välillä netissä, vaikka vauva on hereillä. Sitten huomaan hänen katsovan suurilla silmillään leikkimatolta ja hymyilevän niin kauniisti, kun äiti huomaa. Hirveä syyllisyys.

- Jos lapsi on liikaa lattialla päivän aikana, koen syyllisyyttä. Jos lapsi ei ole tarpeeksi lattialla, sama juttu. Kun sitähän pitää pitää lattialla.

- En ole koskaan edes kokeillut kestovaippoja, en oikeastaan edes harkinnut. Pieni syyllisyys.

- Jätän lapsen hakemaan unta yksin omaan sänkyynsä pimeässä makuhuoneessa. Usein hirveä syyllisyys, vaikka teen sen syystä.

- En kylvetä lastani kuin kaksi kertaa viikossa, joskus jopa harvemmin. Joskus emme vaan jaksa mennä kylpyyn, vaikka tyttö on likainen. Tai no, minä en kylvetä tyttöä edes niin usein, se on iskän hommaa. Ja toki iltapesut tehdään joka ilta.

- Aamulla tyttö usein herää aikaisin ja minua vielä väsyttää. Otan tytön viereeni ja torkun itse vielä tunnin, kun tyttö juttelee kyljessä. Ai jai, syyllisyys painaa.

- Luen aamuisin lehden kahvin ja aamupalan kanssa, vaikka tyttö olisi hereillä. Yleensä se killittelee äitiään sitterissä.

- Juon joskus punaviiniä illalla, välillä olen ottanut jopa kaksi lasia. Vaikka imetän. Heti painaa johonkin syyllisyyshermoon.

- Olen käynyt ulkona pari kertaa tytön 5 kuukautisen elämän aikana. Viimeksi toissailtana. Siis oikein baarissa. Tyttö on ollut kotona tyytyväisenä isänsä kanssa. Silti painaa.

- En jaksa liikkua ja liian vähän siivota.

Voisin jatkaa tätä loputtomiin. Vitsi kun voisin lopettaa tämän itseni syyllistämisen. Varsinkin kun tiedän, että tämä äitiys sujuu oikeasti ihan hyvin ja nämä "syntini" ovat aika pieniä. No, taitaa kuulua äitiyteen.

nuunuu

Kohdat 4-6: niiiiin tärkeetä, että näistä sanotaan ääneen! Tuntuu niiiiiin paljon paremmalta, kun tietää että muillakein menee hermo ja muutkin haluu tehä omia juttujaan.

 

Alkuviikosta itseasiassa oli tyttömme 3kk-neuvola ja terkkari kysyi, että viihtyykö tyttö jo yksinään. Vastasin, että joo ja usein mä puuhailenkin nykyään omiani myös lapsen hereillä ollessa ja poden siitä huonoa omaatuntoa. Meiän ihanaihanaihana terkkari sanoikin siihen, että ethän sä aina voi sen vauvan kanssa olla - kyllä sen läheisyyden tarve tyydyttyy ruokailujen, vaipanvaihtojen ja nukutusten yhteydessä. Ja sitten lisäsi vielä, että jos lapsia olisi useampi, en ehtisi edes miettiä moista..

 

Ja sittenhän mä tajusin, että TOTTA! Jos mulla vaikka olis taapero-ikäinen muksu tässä lisänä, niin kyllähän tilanne olisi juurikin se, että vauva saisi huomionsa just noina yllä mainittuina hetkinä - that's it! Ja oih, miten hyvällä omalla tunnolla oonkaan neulonut rakkaalle lapselleni lämmintä villahaalaria, ihan joka hetki kun tyttö on ollut eloonsa tyytyväinen - hereillä tai unten mailla. ;)

Miitu (Ei varmistettu)

Hmm... Osan (okei aika ison osan) voin allekirjottaa yhä, ja sitten on näitä vaihdokkaita. Varmaan vieläkin, jos pitää ihan ääneen puhua imetyksestä, niin kyyneleet nousee silmiin ja syyllisyys alkaa painaa, mutta näin yleisesti ottaen päällimmäinen tunne on, että perhana olisivat sitten tarjonneet aktiivisesti apua myös pikkukeskosen äidille, kun se täysimetys kerta tuntuu olevan niin elämän ja kuoleman asia. Ei nyt ihan riittänyt meille se, että siinä joskus 1,5 kg paikkeilla yks hoitaja nyppäs vähän alahuulta parempaan asentoon. Noh, tästä päästään ehkä siihen isoimpaan peikkoon, eli siihen, etten saanut pidettyä lastani riittävän kauan mahassa suojassa, vaan ekat viikot vietettiin letkuissa kiinni keskoskaapissa piikitettävänä (ja me päästiin vielä vähällä).

Ulkoilun suhteen meidän touhu on muuttunu selvästi sen jälkeen, ku leikkipuiston leikit on alkanu kiinnostaa tyttöä. Vauva-aikana me hädin tuskin nenäämme näytettiin pihalla, ellei nyt satunnaisesti käyty kaupassa, mutta nyt ihan iteki odottaa pihalle pääsyä (kunhan jaksais vaan sen välipaistumisen ja hermojen menetyksen kotiovelta pihalle täysissä tamineissa). Päässy tekemään taas ihan luvan kanssa lumienkeileitä - tai sitten voi kumota tytön maahan ja tehdä pienen lumienkelin :)

Tämän hetken kammotus on varmaan se, että mä oon alkanu välissä nalkuttaa tyyliin "koita nyt päättää" "voisitko käyttää muitaki sanoja ku ei tai pois". HYI! Ei vaan aina kolmen tunnin yöunilla kellon näyttäessä illalla 6-7 jaksa muistaa, että se lapsi on oikeasti vasta puoltoistavuotias, vaikka sanoja on jo paljon ja "itte" alkanu nostaa päätään.

Positiivista on kuitenki se, että niillä miniminiunille oikeesti jaksaa paremmin, ku pääsee päivällä muihin touhuihin. Meillä tyttö on ollu isoäidillä syksyn hoidossa (luksusta!) mun tehdessä loppuja opintoja, ja omat lepohetket on jääny varmaa vielä vähäsemmiksi ku vauva-aikana, ku tuo onneton on tehny hampaita koko syksyn ja parhaimmillaan/pahimmillaan meillä on joka toinen viikko nukuttu 3-4 yötä putkeen 3-5 tuntia/yö, eikä ne loputkaa yöt ny mitenkää superpitkiä oo ollu. Ehkä jotain 6-7 tuntisia. Päivälläkään ei oo ehtiny levähtää (mistä muuten tuli mieleen, että mitenköhä poikki sitä sitten on, jos oikeesti se toinen lapsi joskus saadaan ja päiväuniajat ei meinaakaa kohdata), mutta toisaalta illasta jaksaa aivan eri lailla, kun on päivän saanu puuhata jotain muuta ku yrittää selvittää lapsen mielenliikkeitä.

Mistä päästään ehkä siihen toiseen suurinta syyllisyyttä tällä hetkellä aiheuttavaan asiaan, eli siihen, että me ei kumpikaan tykätä ekasta kotipäivästä, jonka PITÄIS olla mukavaa yhdessäoloa jne. Lapsi reagoi rutiinien muuttumiseen ja minä ärsyynnyn siihen ns. turhaan kitinään. Toisesta päivästä eteenpäin homma yleensä taas toimii, mutta kylläpä se vähän kouristaa, ku noin pieni sanoo olevansa isoäidin kulta EI äidin kulta... No kuulemma toises pääs sanoo olevansa äidin ja isän kulta, mutta kyllä täs pientä menetyksen makua on.

Hmm. Mitenköhän sitä taas tuli näin intaannuttua. Hittiaihe selvästi :)

Pages

Kommentoi

Ladataan...